Herätysliikkeiden itsekritiikki

Joona Korteniemi kirjoittaa blogissaan, kuinka vanhoillislestadiolainen liike on joutunut kärsimään teologisen ja hengellisen itsekritiikin puutteesta.

Tuossa blogissa viitataan myös Jaakko Tölliin, joka aiheutti viime vuonna kohua kirkossa ja vl -liikkeessä.

Tölli kirjoittaa mm: "– Kun avasin suuni, minusta tuli uhka yhteisön koheesiolle. Sain paljon yhteydenottoja. Ihmiset halusivat keskustella sisäisestä tilastani mieluummin kuin niistä asioista, joita nostin esille.

– Sisältö ohitettiin täysin."

Ihan saman asian olen kokenut lopettaessani osallistumisen herännäisseuroihin ja erotessani Herättäjä-Yhdistyksestä. Minuun yritetään vedota sanomalla, että enkö halua pitää kiinni perinnöstä, jonka olen kotoa saanut. Tuntuu siltä, että ongelma olen minä eikä se, mitä herännäisyydessä tänä päivänä tapahtuu.

Kun luen tällä hetkellä Wilhelmi Malmivaaran kirjaa, niin vaikeaa, ellei mahdotonta siitä on löytää yhteyttä tämän päivän heränneisiin johtajiin. Valehtelisin itselleni, jos kuvittelisin, että minun on tärkeää pysyä liikkeessä ja ohjata jälkikasvuakin sen liikkeen pariin.

Mietin, onko tämmöinen itsekritiikin puute ja jonkunlainen sokeus (ei haluta nähdä ja tunnustaa totuutta) yhteistä kaikille herätysliikkeille. Onko se vain niin inhimillistä, kun kyseessä ovat ihmiset?

1 tykkäys

Inhimillistä on torjua kritiikki. Se on siis yhteinen piirre.
Vl on erityinen liike siksi että seurakuntaoppi on niin keskeinen osa koko hengellisyyttä. Raamattu on myös tavallaan valjastettu saarnan ja opetuksen ehdoilla eikä päinvastoin.
Lisäksi pitää huomata että kaikki liikkeet ovat monisyisempiä kuin niiden pintatasot. Niinpä joku W Malmivaara ei ole körttien ainoa ukko vaan yksi heistä. Eikä evankelisuus ole esim kirkkosuhteessaan simppeli vaan ristiriitainen. Viitoset ovat sekoitus luterilaisia ja reformoituja sekä vapaakirkollisia virtauksia.
Jne.
Olemme kaikki kirkkohistorian lapsia. Ja sen lisäksi reagoimme ympäristöön eri tavoin.

3 tykkäystä