No etpä ole ainoa, tässä yksi perusteltu mielipide asiasta:
Yhteenveto
Miksi en pystyisi osallistumaan yhteisvihkimykseen?
Aleksi Kuokkanen
Olen kuullut useampaan kertaan kysymyksen ”Mitkä ovat yhteisvihkimyksestä kieltäytymisen teologiset perusteet?” Kysymys on esitetty minulle tietenkin siksi, että minun on tiedetty kuuluvan kirkossamme siihen joukkoon, joka on valmis ottamaan vastaan pastorin viran ainoastaan niin sanottujen erillisvihkimysten kautta eli siten, että pappisvihkimyksessä ei ole mukana naispuolisia pastoreita – joko vihittyinä tai vihittävinä.
Olen useimmiten tuntenut itseni tuon kysymyksen edessä insinööriksi, jolta diplomi-
insinööri yrittää saada perusteluja toimintatavoilleni insinöörinä luullen, että minäkin olen diplomiinsinööri. Kun nimittäin kuulen sanan ”teologiset perusteet”, koen välittömästi, että minulla ei ole mahdollista antaa kysyjälle niin hienosyisiä perusteluja kuin hän ehkä etsii. Tämä ei silti ole tehnyt itseäni epävarmemmaksi omasta kannastani yhteisvihkimysten suhteen. Me vain etsimme kysyjän kanssa perusteluja eri suunnista.
Yksi esimerkki ”diplomi-insinöörin” etsimistä perusteluista on pappisvihkimyksen
pätevyys: onko vihkimys pätevä, jos siihen osallistuu naispuolisia pastoreita. Sitten voidaan alkaa tutkia tätä kysymystä eri teologisten lähteiden pohjalta. Jos päädytään siihen, että pappisvihkimys ei menetä pätevyyttään siinä tapauksessa, että paikalla on naispastoreita, oletusarvoisesti yhteisvihkimys nähdään ongelmattomaksi.
Itseäni taas tällainen dilemma ei tässä kysymyksessä askarruta lainkaan. En kritisoi ”diplomi-insinöörin” kysymyksiä ja ajattelutapaa sinänsä; en vain kykene yhdistämään niitä tähän nimenomaiseen kysymykseen yhteis- ja erillisvihkimyksestä. Silti tässä kirjoituksessa tarkoitukseni on alusta loppuun asti nimenomaan perustella, miksi en voisi kuvitella osallistuvani yhteisvihkimykseen. Ja toki perusteluni ovat omalla tavallaan myös selkeän teologisia.
Maalaisjärjen ääni
En tiedä, oliko naispappeuden alkuaikoina jotenkin keskimäärin helpompaa ymmärtää omaa ajattelutapaani. Pappisviran naisille avaamisen yhteydessä kirkolliskokouksessa hyväksyttiin ponsi, jonka mukaan naispappeuteen kielteisesti suhtautuvilla pastoreilla tulee jatkossakin olla vapaus ja kotipaikkaoikeus kirkossa toimia vakaumuksensa mukaan. Uskallan veikata, että suuri(n) osa ponnen laatijoista ja lukijoista ymmärsi tämän lausekkeen siten, että kirkossa pitää voida toimia silloinkin, kun ei omantuntonsa puolesta voi suostua yhteistyöhön naispappien kanssa esimerkiksi jumalanpalveluksissa tai pappisvihkimyksissä. Tätä tarkennusta ei ehkä edes tarvinnut sanoa, koska se oli niin ilmeinen; naispappeuskannasta riippumatta tajuttiin, että jos omatunto ei anna periksi itse asiassa (kysymys pappisviran avaamisesta naisille), niin se ei yleensä anna periksi myöskään toiminnan tasolla (yhteistyökysymys naispappien kanssa).
Olennaisempaa oli varmaankin kysymys, kuinka vakavana rikkeenä Jumalan käskyjä
vastaan naispappeus klassisen virkakannan edustajien keskuudessa nähtiin. Se naispappeuden kriitikko, joka ei pitänyt asiaa lopulta kovin keskeisenä kysymyksenä, varmasti kykeni yhteistyöhön naispappien kanssa ilman omantunnontuskia. Sille taas, jolle naispappeus oli Herran käskyn suoraa rikkomista, yhteistyö näyttäytyi hyvin toisessa valossa. Otan havaintoesimerkin maallisen elämän alueelta.
Raamatun psalmikokoelman ensimmäinen jae kuuluu: ”Hyvä on sen osa, joka ei vaella
jumalattomien tavoin, ei astu syntisten teille, ei istu pilkkaajien parissa.” Tunnustavan kristityn raskain työtehtävä saattaa joskus olla lakisääteinen kahvitauko. Työpaikalla voi olla vaikeaa istua hiljaa kahvipöydässä, jos siellä joillain työkavereilla on tapana avoimesti pilkata Jumalaa tai jotain hänen käskyjään. Siinä joutuu pohtimaan, haluaako tulla enää noihin kahvipöytäkokoontumisiin, jos on todennäköistä joutua samaan ristiriitatilanteeseen uudelleen ja uudelleen. Asia muuttuu kuitenkin hyvin selkeäksi silloin, jos halutaan järjestää vaikkapa pikkujoulutilaisuus, jossa suunnitellusti ja etukäteen laaditun käsikirjoituksen mukaisesti pilkataan joulun pyhiä asioita. Ja jos mahdollista vielä selvemmäksi tämä muodostuisi silloin, jos kyseinen tilaisuus ei olekaan illanvietto, vaan jumalanpalvelus!
Viimeistään tämä viimeinen esimerkki on tietenkin kuvitteellinen. Yhtä kaikki olisi
epäilyttävän kaksinaamainen ajatus osallistua sellaiseen tilaisuuteen, jossa suunnitelmallisesti tapahtuu jotain syvästi paheksuttavaa ja väärää. Se, että joku tunnustava kristitty alkaisi edellyttää seikkaperäisiä moraalisia perusteluja ennen kuin olisi valmis jättämään tilaisuuden väliin, tuntuisi helposti vastuunpakoilulta ja yritykseltä paeta ilmeistä totuutta teorian maailmaan. Eri asia olisi, jos osallistuisi ilmaistakseen itse tilaisuudessa, kuinka häpeällistä siinä tapahtuva toiminta on. Psalmin jaekaan tuskin kritisoi pilkkaajien parissa istumista kaikissa mahdollisissa tilanteissa, vaan sitä, että osallistuu suutaan avaamatta sellaiseen tilanteeseen, jossa nimenomaisesti pilkataan pyhiä asioita.
Perusteluja teologisemmin
Mitä tällä esimerkillä on tekemistä naispappeuden kanssa? Jos naispappeus ymmärretään vakavana moraalisena rikkomuksena, niin antamani blasfemiaan liittyvän havaintoesimerkin ja naispappeuden välillä on jotain olennaisesti samaa. Vaikka naispappeutta ei tietenkään voida yksioikoisesti samastaa esimerkiksi Jumalan pilkkaan, Raamatun mukaan se on joka tapauksessa vakava (”häpeällinen”) rikkomus Herran käskyä vastaan, jonka käskyn pilkkaajaa Jumala ei tunnusta (1. Kor. 14:33–38). Se on sitä mitä ilmeisimmin siksi, koska se häpäisee perustavanlaatuisen luomisjärjestyksen miehen ja naisen välillä – tunnustamme sitä nykykulttuurissamme tai emme.
Pappisvihkimysmessussa – kuten missään muussakaan messussa – ei ole edes kyse
työpaikan kahvipöytäkeskusteluun viittaavasta spontaanimmasta tilanteesta, vaan avoimesti ennalta ilmoitetusta kaavasta, jossa kenellekään ei tule mitään yllätyksenä. Siinä kokoonnutaan tunnustamaan uskoa Jumalan ja ihmisten edessä. Se on mitä suurimmassa määrin ”tunnustautumistilanne”. Oma kysymykseni on, miten tällaiseen tilanteeseen voi olla ”pokkaa” mennä mukaan ”hiljaisena yhtiömiehenä”, jos pitää naispappeutta Jumalan edessä vakavana rikkomuksena?
Mahdollinen naispappeuden torjujan vastaväite: naispappeus itsessään saattaa olla
vakava rike, mutta naispapit eivät tietoisesti pilkkaa, vaan palvelevat Jumalaa – vaikka olisivatkin väärässä itse asiassa. ”Pilkkaaminen tietoisesti” on kuitenkin hankala käsite. Otan taas aiemman kaltaisen havaintoesimerkin. Jos ajatellaan, että järjestetään blasfemiaan eli Jumalan pilkkaan perustuva tilaisuus, esimerkiksi jumalanpalvelus, sitä ei tarvitse ajatella järjestettävän vain siksi, että haluttaisiin pilkata Jumalaa.
Pilkkaaminen voidaan selittää myös vastuulliseksi toiminnaksi, jopa Jumalan
palvelemiseksi. Varsinkin jos sillä halutaan todistaa jotain omasta mielestä ylevää, esimerkiksi että Jumala ei ole persoonallinen pyhä olento, vaan panteistinen maailmankaikkeus. Tällöin (persoonallisen) Jumalan pilkkaaminen voidaan nähdä samalla tavoin kuin esimerkiksi Jesajan kirjan kristitty lukija näkee sen rajun sarkasmin, jolla Jesaja pilkkaa puisia, ihmisen näköisiä jumalia (Jes. 44:9–19). Ihmiset, jotka tällöin pilkkaavat, eivät tee sitä ikään kuin likaisella mielellä rääväsuisesti ja puhtaasti pilkkaamisen ilosta. He voivat pilkatessaan yhtä hyvin kokea toimivansa vastuullisesti oikean asian puolesta.
Mutta kyse ei olekaan siitä, miten nämä ihmiset itse ajattelevat asian, vaan siitä, mitä
tuossa tilanteessa de facto tapahtuu. Pilkkaavat ihmiset voivat jopa olla niin tietämättömiä pilkastaan, että heitä itseään ei voi tuomita tuosta teosta. Siitä huolimatta olisi paheksuttava ajatus osallistua paheksuttavaan tilaisuuteen ilman julkista vastarinnan ilmaisua – puhumattakaan, että osallistuisi siihen aktiivisena toimijana ja toteuttajana, kuten vihittävänä tai vihittynä pastorina osallistutaan
messuun. Kyse on siis siitä, miten paheksuttava asia naispappeus on, ei siitä miten paheksuttavana tai kunniallisena asiana tilaisuuden toimijat sen ajattelevat – tai siitä, mikä heidän sydämensä tila tuona hetkenä Jumalan edessä todellisuudessa on.
Moni periaatteessa naispappeuteen kielteisesti suhtautuva saattaa ajatella, että mikä
minä olen julistamaan sanoin tai toiminnallani, kuinka vakava asia naispappeus on; Raamattu on tässä asiassa itselleni sen verran vaikeasti tulkittavissa tai oma uskoni on vain niin heikko, etten uskalla julistaa tätä asiaa kellekään suuntaan tai toiseen. Mutta silloin loogisin vaihtoehto on juuri pidättäytyä yhteisvihkimyksestä. Itselleni paljon ymmärrettävämpää on se, että on asiasta epävarma kuin tässä epävarmuudessaan itsensä kanssa ristiriitaisesti toimia yhteen suuntaan ikään kuin ei olisikaan asiasta kovin epävarma.
Paavalin perustellessa naispappeuteen liittyvää häpeällisyyttä (1. Kor. 14:36–38) olen
näkevinäni taustalla samanlaisia vastaväitteitä Paavalia kohtaan, kuin tänäkin päivänä esitetään yhteisvihkimyksestä kieltäytyjiä kohtaan: ei kaiketi naispappeus ole niin vakava rikos, että siitä pitäisi tehdä noin voimakkaat johtopäätökset toiminnan tasolla? Tässä tulee myös mieleen esimerkiksi Martti Lutherin kieltäytyminen yhteistyöstä Ulrich Zwinglin johtaman kirkon kanssa. Zwingli anoi Lutherilta kyynelsilmin, ettei yksittäisestä ehtoolliskysymyksestä tehtäisi evankeliumin leviämistä estävää erottavaa kysymystä. Mieleeni tulevat tietyllä tavalla jopa ne alkukirkon marttyyrit, jotka
”jumittuivat” yksittäiseen aktiin ja kieltäytyivät kuoleman uhalla uhraamasta keisarille.
Yksittäinen, joskus lyhytkin toimenpide voi muodostua kaikki-tai-ei-mitään-
tunnustustilanteeksi kenen tahansa kristityn elämässä. Tämä johtuu siitä, että kristillisessä uskossa ja vaelluksessa kaikki on yhteydessä kaikkeen. Pelastusta ja uskoa Jeesukseen ei voi erottaa omaksi saarekkeekseen. Jos tekee kompromisseja tiettyjen elämänvalintojen kohdalla, niin tulee vähintäänkin epäsuorasti vaarantaneeksi samalla oman uskonsa integriteetin ja sitä kautta pelastuksen. Paavali käyttää tästä dynamiikasta vertausta ”vähäinen hapate hapattaa koko taikinan” (1. Kor. 5:6; Gal. 5:9).
Luther varoittaa yhtymästä väärään opetukseen ja käytäntöön kirkossa ikään kuin
välttämättöminä pienempinä epäkohtina, joita on siedettävänä, jotta rauha ja yksimielisyys säilyisi. Tämän varoituksen hän perustaa nimenomaan äsken mainitulle Paavalin lauseelle hapatteesta:
”Tämä on siis varteenotettava lausuma ja vakava kehoitus: mitä uutterimmin on tarkasti varottava sekoittamasta tai päästämästä mitään vierasta uskon ja tekojen opin joukkoon. Jumalan sana, usko ja omatunto ovat nimittäin varsin arkoja asioita … Aivan samoin kuin jos näet hyvään viiniin tai kallisarvoiseen lääkkeeseen joutuu pisarainenkin myrkkyä tai muuta saastaista, ne siten sitä helpommin turmeltuvat ja tulevat vahingollisiksi, kuta jalompia ja parempia ne ovat. Samoin Jumalan sana ja asia ei voi sietää rinnallansa pienintäkään lisäystä: joko sen täytyy olla aivan puhtaana ja selvänä tai se on jo turmeltunut, mihinkään kelpaamaton. Kaikkein onnettominta tässä suhteessa on se, että tuollainen pääsee niin suureen valtaan ja on niin lujassa, ettei se enää ole poistettavissa. Niinhän on hapatuksenkin: tulkoon sitä koko taikinaan kuinka vähän hyvänsä, se niin tunkeutuu kaikkialle, että pian kaikki happanee: kukaan ei voi sitä estää eikä jälleen saada taikinaa happamattomaksi.” (Martti Luther, Kirkkopostilla, osa II, pääsiäispäivän epistolasaarna. Suom. A. E. Koskenniemi. Helsinki: Kustannus Oy Arkki. 2009. 396.)
Yksittäinen toimenpide voi muodostua symboliksi jollekin Jumalan sanan vastaiselle – vaikka siihen osallistuva ei itse yhtyisikään sydämessään mihinkään Jumalan sanan vastaiseen. Kyse on tilanteen asettamista puitteista, ei yksittäisen osallistujan henkilökohtaisesta tulkinnasta. Siksi Paavali, joka toisessa yhteydessä itse ympärileikkautti Timoteuksen (Apt. 16:3), voi toisessa tilanteessa todeta
Galatalaisille: ”Minä, Paavali, sanon teille: jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta
mitään hyötyä. Vakuutan vielä kerran jokaiselle, joka antaa ympärileikata itsensä, että hän on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä.” (Gal. 5:2–3). Paavali ei voinut olla varma, että kaikki ympärileikkaukseen suostuvat Galatian kristityt olisivat tehneet sen lakihenkisyydestä. Joku saattoi tehdä sen pelkästään vaaliakseen seurakunnan yhtenäisyyttä. Mutta tällä ei ollut merkitystä, koska tilanne ja puitteet olivat selvät: ympärileikkauksella tuli joka tapauksessa sitoutuneeksi johonkin Jumalan sanan vastaiseen.
Yhteisvihkimykseen osallistumisessa on kyse sanattoman viestin antamisesta. Viesti,
jonka yhteisvihkimykseen osallistuva toiminnallaan mielestäni antaa on vähintäänkin se, että naispappeus ei ole kovin vakava rike Jumalan käskyjä ja luomisjärjestystä kohtaan. Sanaton viesti on usein se tehokkaampi suhteessa sanalliseen. Näin ollen on vaikea nähdä, että sanallinen ilmaus klassisesta virkakannasta toisissa yhteyksissä kykenisi ”paikkamaan” sitä todistusta, jonka omalla toiminnallaan on aiheuttanut. Kun otetaan lisäksi huomioon, että virkaan vihkimyksessä – erona esimerkiksi työpaikan kahvipöytäkeskusteluun – vihittävä on käytännössä opettajan ja vastuullisen sananpalvelijan asemassa, joudun kysymään, miten kukaan uskaltaa astua tähän pyhään virkaan tuollaisessa tilanteessa?
Yksi naispappeuteen kielteisesti suhtautuvan suurimpia motiiveja suostua
yhteisvihkimykseen on käsittääkseni kirkkomme pappisvihkimyksen tuomat mahdollisuudet evankeliumin julistamiseen nyt kun erillisvihkimyksiin ei tarjota mahdollisuutta. Nähdään, että on nieltävä pienempi paha se rinnalla, että päästäisiin yhteisvihkimyksen kautta täysin palkein toteuttamaan lähetyskäskyä. Eikö tämä juuri ole kuuliaisuutta Herrallemme? Ymmärrän toki hyvin tämän motiivin, mutta ongelmani on siinä, että lähetyskäsky itsessään sulkee minulta tämän portin. Siinä kun ei ole ohjeistettu ainoastaan, että pitäisi julistaa ja opettaa kaikille, vaan myös se, että pitäisi julistaa ja opettaa kaikkia Jumalan käskyjä ja lupauksia: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää…” (Matt. 28:19–20, KR-38) Miten voin opettaa pitämään kaikkea Herramme käskyistä, jos omalla toiminnallani suhteellistan yhden tuon saman Herran käskyistä? Jos Jumala ei tunnusta sitä, joka ei tunnusta vääräksi niinkin ”häpeällistä” asiaa kuin rikettä virkakysymyksessä (1. Kor. 14), enkö omalla toiminnallani vesitä tämän käskyn vakavuusasteen osallistumalla vapaaehtoisesti siihen tilanteeseen, jossa nimenomaisesti tätä käskyä rikotaan?
Evankeliumin julistus on kaikkein tärkein tehtävä, mitä maailmassa voi olla, mutta ei
ainoastaan siksi, että rakkauden perusteella päättelen sen olevan kaikkein tärkeintä. Jumalan on kuitenkin lopulta itse lähetettävä meidät ja käskettävä meidän julistaa ja opettaa evankeliumia, ja tämä lähetyskäsky on ylempänä kuin omat hurskaat motiivimme pelastaa ihmisiä. Samalla meidät on myös kutsuttu kuuliaisen sotilaan tavoin suostumaan niihin menettelytapoihin, jotka Hän meille antaa. Hän tietää paremmin, mikä on evankeliumin edistymisen kannalta hyväksi. Tilanne on sama kuin armeijassa. Sodassa yksittäinen sotilas voi innoissaan haluta taistella vihollista vastaan ja hänellä saattaa olla vahvakin näkemys siitä, miten edessä siintävät vihollisen asemat vallataan. Kuitenkin hänen on alistuttava upseerien käskyille siitä, milloin ja miten valtaus tapahtuu – tai tapahtuuko sitä ollenkaan. Johdolla on nimittäin täysin eri kokonaisnäkemys sodan kulusta sen eri osa-alueilla, kun taas yksittäisellä sotilaalla on vain oma hyvin rajattu näköalansa.
Sodassa johtajatkin voivat erehtyä, mutta hengellisessä sodankäynnissä Jumala ei tee
virhearvioita tai anna huonoja käskyjä. Israelin ensimmäisen kuninkaan Saulin kohtalo kääntyi, kun hän ei erään voitetun taistelun jälkeen toteuttanut täysin, vaan ainoastaan osittain Jumalan käskyä tuhota kaikki viholliskansalle kuuluva. Kun Jumalan profeetta Samuel tuli paikalle, hän ei osoittanut minkäänlaista ymmärrystä tälle valikoivuudelle, vaikka sillä oli ilmeisen hurskaat ja järkevän oloiset motiivit. Mielestäni on havainnollista verrata tilannetta nimenomaan Kristuksen antamaan lähetyskäskyyn ja erilaisiin motiiveihin toteuttaa sitä:
”Samuel sanoi: ’Vaikka olit omasta mielestäsi mitätön, Herra voiteli sinut Israelin kuninkaaksi, ja sinä olet Israelin heimojen päämies. Herra lähetti sinut toteuttamaan tätä käskyä: ’Julista Herralle kuuluvaksi uhriksi pahantekijät, nuo amalekilaiset, ja sodi heitä vastaan, kunnes olet hävittänyt viimeisenkin heistä.
Miksi et totellut Herraa, vaan syöksyit ryöstämään saalista ja rikoit Herran tahtoa vastaan?’ Saul vastasi Samuelille: ’Minähän tottelin Herraa ja lähdin, minne hän minut lähetti. Toin sieltä Agagin, Amalekin kuninkaan, mutta kaiken muun tuhosin. Saaliista miehet ottivat lampaita ja muuta karjaa, parhaan osan siitä, mikä piti tuhota. Ne he halusivat uhrata Gilgalissa Herralle, sinun Jumalallesi.’ Silloin Samuel sanoi: - Kumpi on Herralle mieleen, uhrit vai kuuliaisuus? Kuuliaisuus on parempi kuin uhri, totteleminen parempi kuin oinasten rasva. Kapinointi on noituuden vertainen synti, röyhkeys on kuin pettävät jumalankuvat. Sinä olet hylännyt Herran sanan. Siksi hän hylkää sinun kuninkuutesi. Saul vastasi Samuelille: ’Olen tehnyt syntiä. Olen rikkonut Herran käskyä ja sinun määräyksiäsi vastaan, sillä pelkäsin miehiäni ja taivuin heidän tahtoonsa.’ ” (1. Sam. 15:17–24)
Kyse on minulle siitä, opettaako pastori uskollisesti Jumalan sanaa viran alkumetreistä alkaen. Joudun kysymään, millaisena kristittynä näen itseni polvistuessani alttarille sellaisessa tilanteessa, missä samaan aikaan tapahtuu jotain, minkä Raamattu kieltää. Tulee väistämättä kaksinaamainen olo. Liian kaksinaamainen, jotta voisin uskaltautua sellaiseen. Enkä tässä asiassa luota omiin selityksiini siitä, että hiljaisella polvistumisellani on ylevämmät tarkoitusperät, kuten evankeliumin eteenpäin meneminen ja vaikuttaminen kirkon parhaaksi. Koen itseni liian pieneksi ihmiseksi asettamaan omassa mielessäni ylevämpiä päämääriä sanasta nousevaa omantunnon ääntä vastaan. En halua menettää moraalista integriteettiäni Jumalan edessä. On asioita, joissa on voitava tehdä kompromisseja, mutta naispappeusasian vakavuustason ja alttarille polvistumisen välinen jännite on liian suuri sellaiselle. Jos alan tässä asiassa ”venyttää” omaatuntoani, niin missä asiassa se venyy seuraavaksi, kun olen tälle tielle lähtenyt? Vaarana on, että keksin aina hurskaita selityksiä yksittäisten Jumalan käskyjen lieventämiselle. Tunnen liian hyvin syntisen luontoni ja luopumuksen lumovoiman. Kun Luther vastaa kysymykseen, miksi hän ei ole valmis tekemään kompromissia ehtoolliskysymyksessä ja yhtymään näin Zwinglin johtamaan kirkkoon, hänkin viittaa Paavalin varoitukseen hapatteesta:
”…Sen yhden ainoan kohdan me annamme työntää syrjään koko muun kristillisen opin emmekä piittaa hiukkaakaan kirkkojen yksimielisyydestä. Tällä tunteeseen vahvasti vetoavalla argumentilla he kasvattavat omissaan vihaa meitä vastaan ja taivuttavat puolelleen monta kunnon kristittyä, sellaisia, jotka katsovat, että me olemme eri mieltä pelkkää itsepäisyyttämme tai jonkin henkilökohtaisen kaunan vuoksi. Perkeleen pauloja nämä ovat, joilla hän koettaa kaataa kumoon tämän opinkohdan ja saman tien koko kristillisen opin.
Heidän perusteluunsa me vastaamme Paavalin sanoin: ’Pieni määrä hapatetta hapattaa
koko taikinan.’ Filosofiassa on niin, että pikku hairahdus lähtökohdassa saa aikaan ison virheen ajatuksenkulun loppupäässä. Teologiassa käy samoin: pieni virhe kaataa koko opin…” (Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys. Suom. Jukka Thurén. Helsinki: SLEY-Kirjat. 2003. 545.)
Huomioita ajastamme
Saatetaan ajatella, että pappisvihkimyksessä huolehdin vain itsestäni Jumalan edessä; jos joku toinen tekee siinä jotain väärää, niin hän vastaa omasta puolestaan Jumalalle. Naispappeus ei ole minun syntini. Ajatellaan helposti, että oman vakaumuksensa voi tuoda esille pelkästään positiivisessa mielessä, toisin sanoen tunnustamalla omalta kohdaltaan sen, mihin itse uskoo, mutta sanoutumatta suorasanaisesti irti vastakkaisista kannoista. Tuoreimpia kaikuja tällaisesta ”positiivisen kautta” ajattelusta kuuluu tätä kirjoittaessani kirkkomme arkkipiispalta Tapio Luomalta hänen vastatessaan Päivi Räsäsen kritiikkiin kirkon osallistumisesta Pride-tapahtumaan. Räsänen kirjoittaa avoimessa kirjeessään arkkipiispalle:
”Ihminen luotiin mieheksi ja naiseksi ja avioliitto säädettiin naisen ja miehen väliseksi. Pride-tapahtuman aatteellisena tavoitteena on ylpeys sellaisista suhteista, joita Raamatussa johdonmukaisesti kuvataan Jumalan tahdon vastaisiksi. Homoseksuaaliset suhteet, samoin kuin muutkin avioliiton ulkopuoliset suhteet kuvataan Raamatussa synniksi ja häpeäksi.” (https://www.paivirasanen.fi/2019/06/avoin-kirjearkkipiispa-luomalle/)
Arkkipiispan vastauksessa Päivi Räsäselle kuvastuu yllä kuvaamani ajattelu: ”[Osallistumisessa Pride-tapahtumaan] kyse ei ole kannanotosta avioliittolakiin vaan siihen, että kirkon sanoma kuuluu
kaikille.” (https://evl.fi/uutishuone/tiedotearkisto/-
/items/item/27801/Arkkipiispa%2BLuoma%2Bvastaa%2BPaivi%2BRasasen%2Bkirjeeseen).
Käytännöllisen teologian tutkija Laura Kallatsa vie arkkipiispan ajatusta YLE:n uutissivustolla vielä voimakkaammin samaan suuntaan: ”Kirkon virallinen linja ei ole se, että homosuhteet ovat synti, vaan se, että avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio, Kallatsa huomauttaa.” (Päivi Räsäsen ja arkkipiispan kirjeenvaihto toi taas pintaan kirkon ristiriidat avioliitosta – tutkija ei usko pikaisiin muutoksiin | Yle). Näissä puheenvuoroissa kuvastuu mielestäni havainnollisesti se, miten kaksi eri maailmaa, raamatullinen ja meidän aikamme länsimainen vallitseva ajattelutapa kohtaavat toisensa (tai oikeastaan ovat kohtaamatta toisiaan): Päivi Räsänen pitää itsestään selvänä – edes sitä avoimessa kirjeessään kertaakaan mainitsematta – että osallistumalla tällaiseen tapahtumaan, jonka ennakkoasetelma viestittää homoseksuaalisuuden harjoittamisen hyväksymistä kirkko osoittaa itsekin hyväksyvänsä sen – tai ainakin tulee viestittäneeksi, ettei homoseksuaalisuuden harjoittaminen ole kovin vakava asia. Räsänen puhuu häpeällisyydestä – kuten Paavali puhuu edellä mainitussa Korinttilaiskirjeen kohdassa virkakysymyksen kohdalla häpeällisyydestä. Tähän arkkipiispa vastaa, että kirkon kanta on edelleen sama – Pride-tapahtumaan osallistuminen ei muuta tätä kantaa miksikään – eli avioliitto on miehen ja naisen välinen asia.
Arkkipiispan vastaväite sopii hyvin länsimaiseen postmoderniin individualismin
ilmapiiriin, jossa totuus on mielipidekysymys eikä absoluuttinen suure. Kukaan ei saa tulla kertomaan toiselle, miten hänen pitäisi elää. Kun tässä ilmapiirissä nähdään kirkon osallistuvan Pridetapahtumaan, eikö se vahvista nimenomaan sitä käsitystä, että perinteinen avioliittokäsitys on totta korkeintaan kirkolle, mutta sen ei tarvitse olla totta niille toisille tahoille, joiden kanssa tätä tapahtumaa tehdään? Vastaavasti, kun klassisen virkakannan omaava ihmisen polvistuu alttarille yhdessä naispappien kanssa, eikö se vahvista nimenomaan sitä vallitsevaa totuuskäsitystä, että vanha virkakanta on totta korkeintaan tuolle henkilölle, mutta sen ei tarvitse mitenkään olla totta noille toisille, jotka polvistuvat hänen vieressään? Ei ainakaan samalla tavalla kuin hänelle itselleen. Näissä rinnakkaisissa tilanteissa vähintäänkin homoseksuaalisuuskysymyksen ja vastaavasti naispappeuskysymyksen vakavuustaso kärsivät inflaation siihen nähden, miten se Raamatussa esitetään (Room. 1 ja 1. Kor. 14).
Puhuessaan aiemmassa sitaatissa ylpeyden ja häpeällisyyden välisestä räikeästä
ristiriidasta Päivi Räsänen ottaa Pride-kritiikissään esille emotionaalisen tason rohkeudella, jota harvoin näkee ja kuulee tänä päivänä klassisen kristillisyyden puolustajilta. Tässä hän nojaa suoraan esimerkiksi Paavalin ilmaisutapaan Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvussa. Juuri samoista moraalisen paheksunnan tunnepitoisista ilmauksista on kyse, kun Paavali Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 14. luvun lopussa käsittelee miehen ja naisen tehtäväroolien rikkoutumista seurakunnassa tiukoin sanakääntein häpeällisenä asiana. Kysymykseni on, onko meiltä nykypäivän kristityiltä hukkunut lähes kokonaan tällainen paheksuva emotionaalinen ulottuvuus? Jos on, niin varmaankin tämä on koettu joko taktisesti viisaaksi tai yksinkertaisesti rakkaudellisemmaksi tavaksi kommunikoida sanomaamme maailmassa.
Tästä huolimatta syntyy ironinen asetelma. Enemmistönä oleva maallistunut väestö voi
vapaasti osoittaa julkisia moraalisen paheksunnan ja inhon tunteita raamatullisia näkemyksiä kohtaan, ja tällaista negatiivista tunneilmaisua jopa kunnioitetaan; kun taas raamatulliset kristityt yrittävät julkisuudessa osoittaa, että heillä ei ole mitään paheksunnan tai puhumattakaan inhon tunteita maailman vapaamielisiä ja syvästi epäraamatullisia elämäntapoja kohtaan. Asiat pyritään ilmaisemaan positiivisen kautta, jotta ei tulisi tiukkapipoinen kuva kristityistä. Ironia huipentuu silloin, kun tällainen emotionaalisesti karsittu asennoituminen siirtyy retoriikan tasolta henkilökohtaisesti sisäistetyksi elämänasenteeksi. Tällöin paradoksi kasvaa tragikoomisiin mittoihin: asiat, joista alun perin Raamatun aikoina on ollut hyvin vaikea puhua ilman moraalisen paheksumisen tunteita, näyttäytyvät nyt ikään kuin kylmän viileän teoreettisen keskustelun aiheina, vakaumuksina, joista puhutaan pikemminkin tutkimustuloksina kuin persoonalliseen identiteettiin kiinteästi liittyvinä sydämen asioina.
Kuten sanottua, en lähtökohtaisesti tuomitse tätä positiivisen kautta tapahtuvaa
ilmaisutapaa. Monissa tilanteissa se on nimenomaan rakkaudellinen ja kristillinen toimintatapa. Mutta mielestäni meidän on tiedostettava vähintäänkin tällaisen uskonnollisten ja moraalisten tunteiden ”karsintaprojektin” yksi lieveilmiö: emme helposti tahdo kyetä enää näkemään vääryydestä erottautumisen mielekkyyttä tietyissä konkreettisissa tilanteissa. Sydän ei enää ilmaise sellaisia intuitiivisia totuuksia, kuin että tuossa ja tuossa tilanteessa minä en halua enkä voi olla läsnä. Kun moraalinen paheksunta on poissa tunnevalikoimasta, voimme kysyä vilpittömästi, mitä tekemistä johonkin osallistumisellani on oman henkilökohtaisen vakaumukseni kanssa. Väitän, että moraalisten ja uskonnollisten tunteiden sävyttämässä maailmassa – jollainen siis mielestäni tulee vastaan Raamatussa – koko kysymys olisi ollut monissa tilanteissa täysin absurdi. Ajattelen silti, että monesti saatamme olla jopa viisaampia kuin Raamatun ajan ihmiset siinä, että kykenemme sulkemaan tietyt negatiiviset ja ei-rakentavat tunteemme pois valinnoistamme, ilmaisutavoistamme ja jopa asenteistamme. Huoleni kohdistuu ennen kaikkea siihen, että olemmeko menossa toiseen ääripäähän – ja heijasteleeko esimerkiksi herätyskristittyjen sisäinen keskustelu alttariyhteistyöstä naispappien kanssa tätä ongelmaa.
On kyse kollektiivisesta vastuusta. Seurakunta on myös yhteisö eikä ainoastaan
kokoelma yksilöitä. Me tulemme esimerkiksi messussa myös yhteisönä Jumalan eteen. ”Olenko minä veljeni vartija?”, kysyi Kain, ja Barack Obamakin vastasi vaalisloganissaan myöntävästi: ”I am my brother’s keeper!” Enkö ole sekä veljeni että siskoni vartija myös pappistoimituksessa ja pappisvihkimyksessä – ja varsinkin niissä? Vaikka jokainen yksilö vastaakin Jumalan edessä omasta itsestään, tietyissä tilanteissa – varsinkin niissä, joissa kollektiivisesti tunnustetaan yhteistä uskoa – voi joutua osalliseksi yksilön tai yhteisön väärästä toiminnasta, vaikkei itse ajattelisikaan juuri samalla tavalla omassa sydämessään. Raamatun yhteisöllisessä maailmassa tämä ei tunnu olevan vieras ajatus. Paavali varoittaa nuorta pastoria Timoteusta, mitä ilmeisimmin juuri pappisvihkimykseen liittyen, näin: ”Harkitse kätten päällepanemista tarkoin, jotta et joutuisi osalliseksi toisten synteihin.” (1. Tim. 5:22).
Lopuksi
Palaan vielä esimerkkiini kristitystä työpaikalla. Kysymys, jossa penätään ”teologisia perusteluja” sille, miksi on moraalisesti väärin osallistua kahvipöytäkeskusteluun, jossa pilkataan Jumalaa tai hänen käskyjään, saattaa olla juuri se savuverho, joka peittää alleen ilmeisen – eli sen, että itselleen rehellinen kristitty kiertää tuollaiset keskustelut kaukaa. Vaikka useissa teologisissa kysymyksissä nimenomaan vetoaminen ”insinöörin” käytännönläheiseen ajattelutapaan saattaa olla liian pinnallinen ratkaisu, olen silti varovainen myöntymään ”diplomi-insinöörin” houkutuksiin juuri kysymyksessä yhteisvihkimyksestä. Søren Kierkegaard tuskaili omana aikanaan, kuinka teoreettinen ajattelu vei pohjan Raamatun sanan toteuttamiselta – ja ehkä lukija tässä vaiheessa ymmärtää, miksi itse olen taipuvainen liittämään tämän sitaatin myös keskusteluun yhteisvihkimyksestä:
”Ajattele maata, jossa annetaan kuninkaallinen käskykirje kaikille virkamiehille, alamaisille, lyhyesti sanoen koko kansalle. Mitä tapahtuu? Kaikissa ihmisissä tapahtuu merkillinen muutos: kaikki muuttuvat tulkitsijoiksi, virkamiehistä tulee kirjailijoita; toinen toistaan oppineempia, älykkäämpiä, tyylikkäämpiä, syvämietteisempiä, taidokkaampia, ihmeellisempiä, kauniimpia ja ihmeellisen kauniimpia tulkintoja ilmaantuu joka päivä. Kritiikki, jonka tehtävänä on seurata, mitä tapahtuu, pystyy tuskin seuraamaan tätä valtavaa kirjallisuuden tulvaa, ja kritiikki itse muodostaa niin laajan kirjallisuuden, ettei ole mahdollista seurata edes kritiikkiä: kaikki on tulkintaa, mutta kukaan ei ole lukenut käskykirjettä toimiakseen sen mukaan.” (Lainaus Torsti Lehtisen kirjasta Søren Kierkegaard, Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi. Mattina. 2000. 154)
Kierkegaardille käytännössä koko Tanska oli luopunut todellisesta kristinuskosta. Toivon lukijan ymmärtävän myös sen, että tiedostan yhteisvihkimyksen olevan pienemmän raskausluokan asia kuin tämä! Mutta huomaan silti välillä kyseleväni samoja kysymyksiä yhteisvihkimykseen menijöiden kohdalla: miten ihmeessä pystyt osallistumaan yhteisvihkimykseen?
Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käsitellä naispappeuden torjumiseen liittyviä raamattuperusteluja sinänsä.
Sama pätee myös toiseen suuntaan: vaikka monet miespapit olisivatkin paljon epäraamatullisempia kuin monet naispapit, ratkaisevaa ei ole se, mitä he uskovat eikä mielestäni edes se, mitä he toisaalla opettavat, vaan se, tapahtuuko heidän toimestaan lähtökohtaisesti jotain vääryyttä (esim. väärää opetusta) siinä tilaisuudessa, johon itse osallistun. Täten se perustelu yhteistyön puolesta naispappien kanssa, että monet miespapit ovat paljon liberaalimpia, ei aivan osu maaliinsa – vaikka onkin kovin ymmärrettävä vastahuomio. Tämän kirjoituksen puitteissa ei kuitenkaan ole mahdollisuutta edetä laajemmin käsittelemään kirkollisen yhteyden kysymyksiä hereettisiin opettajiin.