Tiettyä samastumista Lutheriin minulla on ollut, vaikka ei tietenkään voi samana päivänäkään puhua minusta ja Lutherin koettelumuksista saati saavutuksista.
Mutta sellaista selkeää klik! nyt en ole lainalainen -tunnetta minulla ei kyllä ole ollut. Tilanne on hiukan iän myötä helpottunut, mutta ei tyyteen kadonnut siten, että täysin tohtisin nojautua armoon, vaikka mielestäni ymmärrän lain ja armon merkitykset juurikin luterilaisittain.
Et muuten toimi levosta käsin joka tilanteessa niin kuin tuo monessa herätysliikkeessä toistettu slogan kuuluu. Vaikka onkin täydelleen totta, että ihminen ei voi itsestään mitään hyvää puristaa, kuten sanoit, niin totta on myös samaan aikaan, että Jumala ruoskii jokaista lastaan, kuten Hebrealaiskirje sanoo. Näin hän tekee, jotta hän nimenomaan saisi meidät irti vanhasta aatustamme, eikä se silloin tunnu levolta.
Jumalaa uskomisessa ei ole vaikeuksia, mutta etiikassa ja opissa oli/on ajoittain - sikäli kun näitä nyt voi erottaa. Liittyy ensi sijassa siihen, että melko usein nämä esitetään täysin abstrakteina sääntöinä tyyliin tämä nyt vaan menee näin. Se tekee uskonnosta rationaalisen harjoitteen, joka on lähinnä kokoelma erilaisia mielipiteitä. Ratkaisin asian valitsemalla sellaisen uskonnollisuuden muodon, jossa näitä ongelmia on vähemmän eli kääntymällä ortodoksiksi.
1 tykkäys
Minusta on mahdotonta jakaa ihmistä osiin niin että voisimme tarkastella hänen kokemustaan Jumalasta joko uskonnollisena tai muuna psyykkisenä kokemuksena. Ihminen on kokonaisuus siten että fyysinen, henkinen ja hengellinen vaikuttavat kaikki toisiinsa.
Varmasti tätä on teologian historiassa käsitelty paljonkin, enkä todellakaan ole asiantuntija siinä.
Omana pähkäilynäni: En mitenkään voi erottaa toisistaan niitä syitä, mitkä pohjimmiltaan jossain tilanteessa saavat minut kokemaan esim. ahdistusta tai huonoa omaatuntoa. Milloin täsmälleen kyse on Jumalan mielen mukaisesta synnintunnosta ja milloin siitä että olen liian vaativa itselleni, joka taas johtuu kasvuympäristöstäni - tai jostain muusta, ei ainakaan suoranaisesti Jumalan sanan ja “lain” asettamasta ihanteesta.
Tai toinen esimerkki: En voi väistää todellisuutta, jossa näemme toisten kristittyjen suhtautuvan elämän arkeen perustaltaan iloisesti ja tyynesti, kun toisille huolestuminen alkaa jo pienemmistäkin työasioista jatkuen suuriin kysymyksiin sairauksien ja ahdistusten keskellä. Näin siis vaikka kummallakin olisi sama usko ja vakaumus siitä että Jumala rakastaa. Jeesuksen opetus olla huolehtimatta huomisesta ja elämään kuin taivaan lintu ei vaan toiselle ole helppoa vaikka miten tahtoisi. Syynä on mitä ilmeisemmin psyykkinen rakenne ja/tai kodista saatu malli miteen arkeen reagoidaan.
Tällainen ajatus siitä, että me olemme melkoisia “otuksia” ja kannamme monenmoista vaikutetta elämässämme, tekee ainakin minut myös varovaiseksi arvioimaan toisen ihmisen kristillisyyttä, uskon ilmaisuja, tapoja jne.
Raamatussa on melkoista kirjoa ja kerroksellisuutta, kun sitä pyrkii lukemaan avoimesti (täysin ilman esitietoja ja asennetta se on toki mahdotonta ymmärtää). Ehkä se on hyvä. Ihminen voi löytää juuri hänelle tarkoitetun kutsun, kehotuksen, mutta myös avun. Samat sanat nimittäin vastaanotetaan eri tavoin. Tämä on mielestäni mahdollista vaikka pidettäisiin kiinni siitä, mitä Kristuksen lahjasta meille uskomme Raamatun keskeisenä evankeliumina.
1 tykkäys
Niin minäkin esitin tuon oman pähkäilyni ja oman kokemukseni pohjalta. Siitä käsin vain tahdoin sanoa, ettei kaikki neuroottinenkaan kritiikki itseään kohtaan ole lainalaisuutta, vaikka se saattaisi sille tuntua. Eritteleminen on kuitenkin hyvin vaikeaa muutoin kuin karkeassa mielessä.
1 tykkäys
Minun puolestani et voi puhua. Pyrin ainakin siihen joka tilanteessa.
Onnistutko siinä poikkeuksetta?
Ajattelisin niin, että lainalaisuus ja neuroottisuus ovat selkeästi kaksi eri asiaa. Neuroottisuus on tavallaan ihmisen luonteenpiirre ja lainalaisuus dogmaattinen ongelma.
Lain alla oleminen tai lakihenkisyys on sitä, että ajattelee että pelastus ansaitaan omilla teoilla. Näin ajatteleva ihminen voi olla sellainen, joka samalla tiedostaa oman epätäydellisyytensä ja ahdistuu kyvyttömyydestään pelastua, ja/tai yrittää korjata tilannetta yliampuvalla sääntönillityksellä ja lillukanvarsiin takertumisella. Ihan yhtä lakihenkinen voi kuitenkin olla myös sellainen, joka ajattelee että hänellä on asiat ihan kunnossa. Hän voi ajatella että riittää kun ei tee mitään isoja syntejä, tai sitten olla sellainen kunnon fariseus joka oikeasti luulee noudattavansa joka nippeliä. Lain alla voi siis olla kaikenlaisilla temperamenteilla, ja ongelma on dogmaattinen, ei psykologinen.
Sitten taas neuroottisen itsekriittinen ja ylitunnollinen ihminen voi silti elää armon alla. Mikään kristillinen oppi kun ei hyväksy sellaista, että lakiin ja oikein elämiseen voisi suhtautua tietoisen leväperäisesti. Näin ollen vaikka palikat on sinänsä kasassa lain ja evankeliumin aseman suhteen, on silti hyvät mahdollisuudet ja ainekset kasassa nysvätä sääntöjen yksityiskohtien kimpussa ja myös ahdistua aiheesta, jos oma persoonallisuus on siihen taipuvainen. Tällaisen ihmisen hengellisestä tilasta ei kuitenkaan automaattisesti tarvitse olla huolissaan, armon käsite ja pelastuksen perusta voi olla ihan hyvin selvillä. Kyseessä on luonteenpiirre ja/tai psykologinen ongelma, ei hengellinen.
2 tykkäystä
Olen jossain määrin eri mieltä kuten jo aiemmin totesin.
En näet usko että on mahdollista pätevästi erottaa ihmisessä hengellisyyttä hänen tunne-elämästään joka on aina sekä perimän että ympäristön yhteistä tulosta.
Ei niin etteikö esim psyykkisiä sairauksia voisi olla ihmisellä jota voidaan ainakin arvioida ”hengellisesti terveeksi”. Tällaista olen hiukan kohdannutkin. Ehkä siinä on kuitenkin ollut toisenlainen stoori kyseessä kuin tämä mistä nyt on kyse.
Mutta vähän vierastan tuota ajatusta että kova vaatimustaso ja siihen liitttyvä ahdistus olisi ikään kuin toisessa lokerossa ja sitten se oikea usko toisessa. Käytit muuten sanaa armon käsite mikä on minusta kiinnostavaa.
Varmaan nyt kärjistän mutta eikö armo ole juuri Jumalan rakkauden vuotamista meidän elämäämme ja sen kaikkeen ahdistavuuteen? Jos tieto tulevasta ikuisen elämän onnesta on erillään tästä ihmisyydestä jota me kannamme ajassa, eikö se ole vähän outoa ja myös Raamatun vastaista?
Huomaan tässä nyt tulleeni samalle alueelle missä keskustelu ort kat versus lut on uinut jo pitkään…
Sillä tavalla kommenttisi toisaalta ymmärrän myönteisesti että toisen ihmisen neuroottista käytöstä ei ole hyvä mennä kovin kärkkäästi sanomaan hengellisesti lain alla elämiseksi. Kaikki olemme jotenkin säröllä ja kaikkia Jumala rakastaa kaikesta huolimatta. Valmista ei tässä ajassa tule kenestäkään. Mutta silti uskon että kokonainen ihminen on tarkoitettu oppimaan armossa elämistä myös niin että se oikeasti vaikuttaa vapautumista ja muuttaa arkisiakin asioita.
1 tykkäys
Minä vähän luulen, että keskustelemme nyt niin vaikeasta asiasta, että tulee väkisinkin jonkinlaista ristiinpuhumista ja vastapuolen ymmärtämättömyyttä puolin ja toisin?
Riippuu varmaan vähän siitäkin, millainen psyykkinen ongelma on kyseessä. Itse olen OCD-ihminen. Lähinnä se näkyy pakkomielteisenä tarkisteluna. Kotoa lähtö on aina oma lukunsa, johon pitää alkaa valmistautua hyvissä ajoin. Riippumatta siitä lähdenkö töihin vai viikon matkalle, samat rituaalit on tehtävä.
Hengelliseen elämään se taas ei vaikuta millään tavalla, koska ei minun tarvitse tarkistella mitään. Mutta toisenlaiset OCD-oireet sen sijaan voisivat hyvinkin johtaa johonkin lakihenkisyyteen. Koska joillakin on “taikauskon” tyyppistä ajattelua eli jos jättää tekemättä jonkun rituaalin niin sitten tapahtuu jotain pahaa. Vaikka napsuttelee valokatkaisinta kymmenen kertaa ja jos se jää tekemättä tai napsutteleekin vain yhdeksän kertaa niin sitten joku kuolee. Tai suojatiellä saa astua vain valkoisten viivojen päälle tai muuten… Tuollaisessa oireilussa on helppo kuvitella, että hengellinenkin elämä muuttuisi äkkiä pelkiksi rituaaleiksi. Jos ei suorita kaikkea pilkulleen oikein niin Jumala suuttuu ja rankaisee.
Hengellisyyden erottaminen tunne-elämästä on mielestäni mahdollista. Niissä on paljon samaa. Ennen kaikkea siinä, miten hengellisyys koetaan. Siinä pätee sama dynamiikka kuin tunne-elämässä. Olemme elävää historiaa, temporaalisia kontinuiteetteja, ajassa olevia janoja jotka ovat kokeneet, nähneet ja kuulleet asioita ja nämä kokemukset, tiedostetut ja tiedostamattomat ovat taustalla niissä nyt-hetkissä joissa tunteita meissä nousee. Sama pätee hengellisyyteen. Se menee helposti sekaisin tunne.elämän kanssa, koska hengelliset kokemukset, asiat, ihmiset jne herättävät meissä tunteita samalla tavalla. Siksi joka hetkessä kun tunnemme jotain, ensimmäinen asia joka pitää sanoa itselleen on että tunteita ei pidä pyytää anteeksi ja että minä saan tuntea näin ja Jumala rakastaa minua tästä tunteesta huolimatta.
Hengellisyyden aspekti on kuitenkin siinä, että se on samalla olemisemme edellytys. Olemme olemassa vain siksi, että Jumala luo koko ajan uutta ja antaa meille elämän joka hetki, siihen asti kun antaa. Siksi ajttelen itse, että ei ole olemassa vakiintuneita persoonallisuustyyppejä tai muuttumattomia tapoja, parantumattomia psyykkisiä sairauksia tms.
Jos puhutaan vaikka pakko-oireista, niin itselläni oli vuosia kahvinkeitinneuroosi (oma termi en voinut lähteä kotoa varmistamatta monta kertaa kahvinkeittimen kiinni olemisen. Ahdistus iski heti päälle kun lähdin ovesta ulos. Tämä loppui, kun annoin itselleni luvan olla ahdistunut asiasta. Ajattelin, että ei ahdistukseni tee minusta huonompaa ihmistä, ei ainakaan Jumalan silmissä. Minua ei pohjimmiltaan auttanut tieto siitä, että kahvinkeitin ei ole päällä. Se helpotti hetken, ennen kuin ahdistus tuli taas. Mutta se helpotti että ahdistus on ihan ok, eikä tee minusta huonompaa. Sama pätee uskoon/hengellisyyteen. Tieto ei ole se taikasana joka auttaa. Se auttaa siihen asti kun epäily iskee taas. Tieto ei ole sietämättömän olon ratkaisu.
Ihminen ei itsessään ole mitään, siis siinä mielessä, että ihminen pystyisi jotenkin takaamaan itse olemassaolonsa tai olemaan itse olemassaolonsa perusta. Olemme radikaalisti kontingentteja, koko ajan riippuvaisia Jumalasta ja tämä on se hengellinen pointti joka on tunne-elämänkin taustalla ja joka on tunteiden hyväksymisen taustalla.
Teologisesti kyse on vanhurskauttamisesta, siitä, että ihminen ei itse ole mitään, vaan saa kaiken koko ajan Jumalalta. Ihmisen tehtäväksi jää eläminen ja luottaminen Jumalan armoon/lupaukseen, siihen, että Jumala rakastaa minua tuntuipa minusta miltä hyvänsä.
D
4 tykkäystä
Just “… ja joka on kirkkaudessa tuleva takaisin pitämään kehityskeskustelun elävien ja kuolleiden kanssa …”
1 tykkäys
Kaikki joutuvat limboon, koska budjetissa ei ole tilaa heko-prosenttien korotuksille. Pekkaspäivät on peruttu taivaallisessa yhteiskuntasopimuksessa. Tulliporttien työntekijät on lomautettu.
Mark. 9:24
“Minä uskon; auta minun epäuskoani”.
Tämä keskustelu on joissain kohdissa mennyt vähän kahvinporoista ennustamiseksi. Tarkoittaa sitä, että kun kupillinen on juotu pohjaan asti, niin pannusta kuppiin tulleet porot asettuvat sinne nesteen liikkeiden mukaisesti jonkinlaiseksi kiepiksi tai kaareksi tai kentäksi. Se muodostaa jonkinlaisen kuvion, joka on suora tai käyrä, jyrkkä tai loiva, tiheä tai ohut. Siitä sitten ennustaja keksii, että mikä asia siinä, mistä ennustus yritetään esittää, on vastaavasti jyrkkä tai loiva, tukeva tai hento, suuntautunut ylöspäin tai alaspäin.
Jos taas ei lukeminen näytä onnistuvan, niin sitten kiepauttaa kuppia puoli kierrosta ympäri, niin yläpuoli, alapuoli, vasen ja oikea vaihtavat paikkaa. Samalla ennusteen ääneen lukemisessa vaikkapa ennen ja jälkeen tulevat asiat vaihtavat paikkaa. Ihan bluesin takaperin soittamisen tasolle ei päästä, mutta terveys tai rakkauselämä siinä voi muuten vain vaihtaa suuntaa. Kriisiin ajautuminen muuttuu kriisistä pääsemiseksi.
Tarkoitan tällä ainakin tuota “levosta toimimista”, mistä tuossa edellä oli vähän sanailua. Siinä on sama vitsi kuin siinä, että ei saa ajatella pinkkejä elefantteja. Jos alat miettiä, että toimitko oikeasti levosta, niin alat stressata, ja silloin et ainakaan toimi levosta. Joten jos osaat olla ajattelematta koko asiaa, niin silloin ehkä toimit levosta. Mutta jos haluat kiusata kaveria, niin kylvä hänen mieleensä epäilyksiä siitä, että toimiiko hän nyt oikeasti levosta, niin takuulla ei toimi enää kohta.
Tai jos on joku amislainen poikaporukka virittelemässä autoja ja haastelemassa siitä, että onko jossain autossa “oikeasti munaa”, vai onko se “vain viritetty”. Nopeasti selviää, että eron tekeminen näiden kahden välillä ei ole pelkästään riippuvainen arvioijan subjektiivisesta näkökulmasta, vaan myös siitä, että mitä hän ajattelee kyseisen auton omistajasta. Siis vain minun mielestäni hyvät tyypit voivat toimia levosta käsin.
Mutta jos oikeasti määritellään, että mitä on “levosta toimiminen”, niin silloin se ei ole enää Harry Potterin tyylinen laituri 9 ja ¾, eli jonkinlainen taito pujahtaa johonkin näkymättömään ja olemattomaan väliin ja sillä tavalla saada subjektiivinen kokemus, että siellä sitä sitten ollaan.
Tai yritys liikuttaa molempia käsiä niin, että vasen käsi ei tiedä, mitä oikea käsi tekee. Se ei onnistu silloin, jos sen haluaa varmistaa ajattelemalla molempia käsiä ja kysymällä itseltään, että onko niiden liikkeillä tekemistä keskenään, koska silloin niillä kysyjän näkökulmasta subjektiivisesti on. Joten se onnistuu sillä, että vain tekee, suuremmin ajattelematta, eikä kysele mitään.
Jos se oikeasti määritellään, niin silloin väistämättä ajatellaan, että se on jonkinlainen taito tai jonkinlainen kasvun tulos. Eli että se ei ole jokin kyky olla ajattelematta mitä tekee. Tai kyky fokusoitua johonkin paradoksiin, samaan tyyliin kuin joku voisi tuijottaa pistettä seinässä, kunnes ajattelu lakkaa.
Jos lukee Hebrealaiskirjeestä luvun 11, niin voi kysyä, että 1) toimivatko nämä ihmiset levosta? Jos 2) toimivat, niin miten he sen tekivät? Jos taas selvästi voi nähdä, että eivät toimineet, niin 3) olisiko se ollut niin helppoa, että joku 2000-luvun vitsinikkari olisi mennyt aikakoneella neuvomaan, että “otat vaan rennosti ja annat Jumalan hoitaa”? Vai 4) voiko sanoa, että eivät toimineet levosta, koska useimmilla näistä oli joku merkittävä tehtävä tai rooli? Ja 5) jos olisi halunnut toimia levosta käsin, niin olisiko se tehtävä vaan kannattanut tai pitänyt jättää silloin tekemättä?
Ensimmäinen askel, jos haluaa päästä perille siitä, mitä on “levosta käsin toimiminen”, on päästä eroon siitä, että siinä olisi kyse jostain “älä ajattele pinkkejä elefantteja” tyyppisestä jutusta. Seuraava askel on ajatella sitä, että jos joku sanoo sen olevan uskossa saatu lahja, niin ajatteleeko hän oikeasti sillä tavalla? Vai ajatteleeko, että se on sittenkin joku tällainen juttu, missä henkilö onnistuu olemaan ajattelematta pinkkejä elefantteja? Jos ajattelee, niin ei ole levossa. Jos onnistuu olemaan ajattelematta, niin silloin on päässyt käsiksi siihen lahjaan, ja on levossa?
Se keskeinen ero, mikä halutaan uskoa tai ei haluta uskoa, on siinä, että ovatko hengelliset lahjat ja hengellinen elämä jonkinlainen kasvupolku? Etenkin sellainen, jossa jotkin taidot tulevat eri vaiheissa kuin toiset? Jossa jotkin lahjat ovat eri tavalla ajankohtaisia kuin toiset? Jossa jos jotain ei ole saanut, niin sitten pitää vain kasvaa lisää? Eikä ajatella, että usko on jokin demokratia, missä kaikille on äänestetty oikeus samoihin lahjoihin?
Tai sellaista psyykkistä kidutusta peräti, että Jumala on totaalisen hyvä ja siksi antaisi kenelle tahansa mitä tahansa, mutta vika on ihmisessä itsessään jos ei saa jotain. Josta on seurauksena joko a) uskotella itselle, että nyt en oikeasti ajattele pinkkejä elefantteja tai b) olla todella vihainen ja pettynyt itseensä, kun vaikka mitä tekisi tai yrittäisi olla tekemättä, rentoutuisi, löisi itsensä tajuttomaksi, heittäytyisi alas kalliolta tai laittaisi päänsä pesukoneeseen, niin siitä toettuaan kuitenkin muistaa ne pinkit elefantit.
Yksi tarjottu määritelmä oli sellainen, että ihminen joko “toimii levosta käsin” tai sitten on jonkinlaisen kurituksen tai kasvatuksen kohteena. Tämä kuulostaa heti siltä, jos muistelen itselläni luterilaisena ollutta mentaliteettia, että kuritus tai kasvatus ei ole hyvä tai välttämätön asia, vaan ne ovat jonkinlainen rangaistus. Ne ovat seurausta ihmisen epätäydellisyydestä ja sillä tavalla huonoudesta. Joten pitää joko a) alistua omaan huonouteen ja kärsiä tai b) toivoa, ettei olisi niin huono, ja kärsiä silti.
Toisaalta Raamattu sanoo niitä rakkaudeksi (Heb. 12:4–8). Mutta lapsihan on sitä parempi, mitä vähemmän hän tarvitsee kovia otteita tai kärsimyksiä ollakseen ihmisiksi? Tai ainakin lapsella itsellään on sitä parempi olla? Tässä on se ikuisuuskysymys, että kasvaako luterilainen uskossaan jostain tietystä tilasta johonkin tiettyyn tilaan? Vai onko ihmisen tila sellainen suhteellisen vakaa ja staattinen, jossa nuhteet ja kuritukset ovat vain satunnaisia ja hetkittäisiä ilmiöitä? Ja jos on tosi kiltti, niin välttyy kaikelta kuritukselta ja sillä tavalla myös rakkaudelta?
Katolinen ajatus on, että jokainen tavallinen ihminen syntyy perisynnistä osallisena. Se tarkoittaa, että jokaisen pitää kasvaa hengelliseksi ihmiseksi käytännössä ja konkreettisesti ennen kuin kykenee näkemään Jumalan kasvoista kasvoihin. Koska kyse on samaan aikaan sekä tiedosta, tahdosta että hengellisistä lahjoista, ei ihminen voi keskittyä näistä pelkästään yhteen ja ajatella voivansa korvata sillä muut. Eli hengellisiä lahjoja ei ole mahdollista saada kertarysäyksellä jos tieto ja tahto eivät ole siihen sopivia. Pelkällä tahtomisella ei voi saada hengellisiä lahjoja jos vastustaa tietoa. Eikä pelkkä tieto voi korvata tahdon puuttumista sen enempää kuin Hengen lahjojakaan.
Perisynti ei ole sitä, että ihminen olisi suunnannut tahtonsa täydellä teholla kohti pahaa. Lapset eivät luonnostaan murhaa ja kiduta toisiaan. He saattavat auttaa tai satuttaa toisiaan jokseenkin kaoottisesti tai puolitiehen mietityistä syistä. Tätä tarkoittaa se, että tavallinen lapsi ei synny hengellisenä olentona sen enempää kuin kaiken tiedon kanssa. Tahtoa ohjataan tiedon kautta. Vajaalla tiedolla tahtoa tulee ohjattua sekavasti. Kun taas Hengen lahjat mahdollistavat sellaisia tietämisen ja tahtomisen tapoja, jotka muuten eivät olisi mahdollisia. Tästä tulee se, että ihminen, joka tuntee Jumalan, tekee erilaisia valintoja kuin sellainen, joka ei tunne.
Tämä tarkoittaa sitä, että lepo on jotain, mikä kasvaa mielen muuttumisen seurauksena. Loppua kohden se on jotain, mikä säilyy myös kurituksen ja vastoinkäymisten aikana. Samaan aikaan pitää varoa sellaista pahetta kuin presumptio, jossa ihminen olettaa olevansa valmiimpi kärsimään ja kestämään kuin todellisuudessa on. Marttyyriuskin on armolahja, johon tarvitaan tietty valmius. Se ei yleensä onnistu sillä tavalla, että kun on pakko kerran kuolla, niin sitten kuollaan. Samalla tavalla avioliittoa pidetään katolisen tradition mukaan jatkuvan kasvun paikkana, jolla on lopullinen päämäärä vasta seuraavassa elämässä.
Lepo on siis jotain, mikä on vain tangentiaalista seurausta hengellisestä kasvusta. Joka on aivan eri tapa ajatella sitä kuin että se olisi jonkinlainen uskovalle tarkoitettu tai taitavan uskovan hallitsema flow-tila. Tai sitä, että ihminen tulee jollain tavalla tyytyväiseksi omaan minuuteensa.
1 tykkäys