Joskus ei halua uskoa Jumalaan

Koitin agoran puolella kysellä, onko ihmisillä siellä joskus mielentiloja, että toivoisi, että Jumalaa ei olisi, esim. koska pelkää tai aristelee Jumalaa jostain syystä - eikä syynä välttämättä ole helvetinpelko vaikka voi olla sekin. Homma meni nopeasti tyypillseksi kinaksi Jumalan olamassaolosta, vaikka agorassa on järkeviäkin joskin ajoittain aika kiihkeitä keskusteluja.

Avasin siis keskustelun tähän toivoen sielunhoidollisempaa otetta. Moderaattorit poistakoot jommankumman tai vaikka kummatkin ketjut, jos parhaaksi näkevät.

Eikös vanhemmissa kirkkokunnissa ole rippikäytännöt, että siellä tämmöisiä voi papin kanssa pohtia ilman pelkoa ‘uskovaisen maineen’ menetyksestä?

3 tykkäystä

Mulla ei ole kokemusta siitä, että toivoisi että Jumalaa ei ole. Mutta mulla on kyllä kokemusta siitä, että ei varsinaisesti toivo tai halua kristinuskon olevan totta tai pidä sitä jotenkin mieluisimpana mahdollisena vaihtoehtona, vaikka on sen totuudesta silti vakuuttunut. Mua ei nimittäin esimerkiksi olisi aina erityisesti haitannut, jos kuoleman jälkeen ei olisikaan mitään. Nyttemmin kun ensinnäkin läheisempiä ihmisiä on ehtinyt kuolla ja toisekseen tämä maailma näyttänyt ikävämpiä puoliaan, on taivastoivoon kiinnittynyt enemmän. Joissain muissa elämänvaiheissa taas jos olisi saanut tietää että tässä onkin kaikki, niin ei se olisi erityistä pettymystä tuottanut. Eikä se ole mun mielestä mikään ongelma. Ei me valita meidän vakaumuksia sillä perusteella, mikä kuulostaa kivoimmalta tai minkä toivoisi olevan totta. Usko on pikemminkin vakuuttuneisuutta tietyistä asioista, tykkäsi niistä tai ei.

4 tykkäystä

Miksi haluat tuoda siis nämä kinat tälle puolelle ?
Nämä keskustelujen siirrot ovat aikaisemmin olleet kiellettyjä, miten on @Nienna ?

En halua kinnata siitä, onko Jumala olemassa. Halusin kysyä, onko muita joita joskus pelottaa uskoa Jumalaan tai jotka uskovat, mutta eivät joskus haluaisi. Oletin, että agora olis sopiva foorumi sille, mutta ei ollut vaan melkein heti alkoi standardivääntö Jumalan olemassaolostä, joka ei ollut aloitteeni sisältö ollenkaan.

Mutta antaa olla.

3 tykkäystä

Kyllä on. Joskus jokin synti saattaa vetää puoleensa niin paljon, että toivoo ettei Jumalaa olisi niin voisi vain antaa mennä. Toisaalta kuitenkin ainakin omalla kohdallani ne synnit ovat sen laatuisia, että olen samalla tyytyväinen että Jumala on olemassa eli en voi ainakaan uppoutua niihin. Satunnaisesti saattaa toki lipsahtaa, mutta ei voi antautua vaan on pakko kilvoitella.

Toisaalta välillä nolottaa niin paljon syyllistyä aina samoihin synteihin, että silloinkin toivoo ettei Jumalaa olisi :wink:

1 tykkäys

Minä ajattelen, että aina kun teen, sanon tai ajattelen jotakin jota Jumala ei halua minun tekevän, sanovan tai ajattelevan, en halua uskoa Jumalaan. Tai jos jätän tekemättä jotain jota Jumala haluaisi minun tekevän, mutta en tee. Silloinkaan en usko Jumalaan. Se ei ole sama asia kuin jos ajattelisin että Jumalaa ei ole. Teen väärin tietoisena siitä että Jumala on.

Tämä on jokapäiväistä. En ole itseni koko ajan uskoen, eli siten kuin Jumala tahtoisi minun olevan. Sanallaan ja sakramenteillaan Jumala kuitenkin nostaa minut haluamaan uskoa Jumalaan.

D

3 tykkäystä

Itse tunnistan jossain määrin tuon että en halua uskoa Jumalaan. Tällaisia hetkiä ja aikoja on ollut. Olen kokenut pelottavana ja ahdistavana sen, että Jumala “tarkkailee” minua koko ajan. Koska se ahdistaa minua suhteessa ihmisiin ja merkitsee usein arvostelua.

Samoin on tuntunut epämiellyttävältä ajatus, että heti kuoleman jälkeen joutuu Jumalan toimistoon vastaanottamaan palautetta siitä että miten se elämä oikein meni…

1 tykkäys

Hyvä vertauskuva tuo toimisto. Rehtorin kanslia - tai esimiehen pitämä kehityskeskustelu. Paitsi että kehittymisen mahdollisuus on sitten vissiin jo ohi…
Eiköhän me tuossa kaikki jäädä tuomion alle ja laiminlyöntien lista on hyviä hetkiämme pidempi. Eli ne tuomarin eli Jeesuksen ”hellät silmät” (virsi 288) lienevät ainoa toivo. Kunpa tuo usko osoittautuisi todeksi sitten kerran …

Ei tässä malta olla sanomatta sitä että nämä mielikuvat taitavat liitttyä meidän persoonamme kehitykseen. Onko Jumaja ikäänkuin primitiiviselle ja ns vaistomaiselle minällemme ensi sijassa tuomari tai auktoriteetti , vrt. opettaja, esimies, ankara äiti tai isä …? Vai onko ensisijaista ja luontevinta ajatus rakastavasta ja auttavasta ystävästä johon voi turvautua joka käänteessä? Nämä tuntemukset eivät herkästi muutu vaikka meillä olisi usko ja halu uskoa mitä meille opetetaan Jumalan rakkaudesta.

1 tykkäys

Jostain syystä minun on ollut vaikea ajatella Jumalaa rakastavana isänä. Vaikka itselläni on ollut todella hyvä ja turvallinen isäsuhde.
Aina on ennemmin mieltänyt Jumalan esimieheksi, jolle minä olen työvoimaa. Ja pelottava taka-ajatus, että Jumala huolehtii minusta vain koska ja niin kauan kuin minulle on käyttöä…

1 tykkäys

Tuossa jo edellä vähän sivusin tätä. Ilman muuta usko ei minulle ole helppo ja simppeli asia. Ehkä en itse ole muotoillut noin että pelottaisi uskoa Jumalan olemassaoloon.

Uskon siis että meillä on jokin perusoletus Luojasta. Joku auktoriteetti joka on meitä isompi. Ateisti tulkitsee niin että kaikki on heijastumaa siitä alkukokemuksesta että turvaamme vanhempiimme tai pelkäämme heitä. Tai sekä että. Että Jumala olisi vain selitys sille että tämä tarve ja suhde jatkuu läpi elämän. Kristitty ehkä voi nähdä toisin päin. Lapsen suhde vanhempiin on kuva siitä että ihmisellä on luoja jolle hän on vastuussa.

Jos pitäisi nimetä oma pelko niin se on epäusko. Ei Jumalan olemassaoloon pelkästään vaikka on sekin realismia toisinaan. Mutta ehkä selkein ongelma on se että ei ole helppoa ja luontevaa aina uskoa rakastavaan Jumalaan.

Kuten Diakoni kirjoitti, usko tarvitsee ruokaa. Silloin kun sitä syö myös todellisesti usko vahvistuu.
Rakkautena vaikuttava usko - luin juuri Raamatusta.
Se että ylipäätään on mieltä elää, ja että meissä vihan ja kyynisyyden sijasta kuitenkin syttyy halu rakastaa ja toivoa ja halu jatkaa matkaa, taitaa olla selvin todistus Jumalasta.

1 tykkäys

Ymmärrän. Oikeastaan samoin minullakin. Ei ole selkeää tiettyä ihmistä joka tulisi mieleen silloin kun on tämä pelkovaihe päälllä.
Mutta uskon että monilla se on isä tai äiti.

Eihän se sinua haittaisi, eikä minua, mutta se haittaa Jumalaa, koska hän on luonut meidät tiettyä tarkoitusta varten, ei vain olemattomuuteen tai annihiloitumaan, kuten Jehovan Todistajat näkevät olevan niiden osana, jotka eivät jaa heidän käsityksiään. Jumala toteuttaa rakkauttaan meissä luomalla jatkuvasti uutta meissä ja jos tämä ei saa toteutua, vaan me torjumme sitä, niin se haittaa meitäkin, sillä me olemme hänen asuinsijansa, hänen ruuminsa jäsenet.

MInulla oli siis lapsena hirmupitkät litaniat tilintekoa Jumalalle iltarukouksessa. En siis vain pyytänyt apua siihen tai tuohon asiaan, vaan omatunto soimasi vaikka mistä. En täysin ymmärrä sen psykologia, koska en sitä vanhemmiltani saanut. Olisiko sitten seurakunnan päiväkerhon ja koulun uskonnonopetusten jotenkin mieleen ujuttamaa mentaliteettia? Näiden litaniantekojen takana oli melkoinen Jumalan pelko ja olisi ollut mukavampi, jos olisi sen kummepia murehtimatta voinut käydä nukkumaan.Jumalasta mitään välittämättä. ’

Murrosiän kieppeillä tämä hellitti, mutta edelleen se joskus nostaa päätään tämä pelko. Eikä se ole pelkkkää simppeliä helvetinpelkoa, kuten ateistit mielellään varmaan asian minun kohdalla näkisivät. Se voi olla sitä Rudolf Otton numinoosin pelkoa, vaikka pelossa tai Jumalaan liittyvässä arkailussa ei ole kyse mistään ‘teoreetttisesta olotilasta’. Eikä siihen liity tunnetta, että olenpa minä pyhä, kun Lutherin ohjeen mukaan Jumalaa pelkään (‘meidän tulee peljätä ja rakastaa…’).

Tästä tilinteon pakonomaisuudesta johtuen minun muuten on ollut helppo ymmärtää Lutherin legendaarisen suuri katumusharjoitusten tarve nuorena munkkina.

1 tykkäys

Yllättävää minulle. Itse en näe suorituspaineita ainakaan hengellisessä elämässä, enkä kai ole saanut mitään aikaankaan. Kieltämättä pidän kyllä itseäni välillä sinä huonona palvelijana, joka hautasi talentit maahan, toisaalta ymmärrän etten voi pakolla suorittaa mitään hyvää. Ja ettei Jumala minulta mitään väkisin vaadi.

Lähinnä pidän itseäni edelleenkin vain kuunteluoppilaana, ja jos saan siinä osassa olla, olen iloinen. Välillä kyllä mietin että koskahan se tehtävä sitten alkaa, mutta ehkä ei kiirettä, olihan Mooseskin jo kahdeksankymppinen tehtävänsä alussa. Siihen asti kaikki oli vasta harjoittelua tulevaa varten. Tiedä sitten mikä se minun tehtäväni on. Muutamia ehdokkaita on käynyt mielessä mutta se ovat menneet ohi kuin vesi hanhen selästä.

1 tykkäys

Koen että olet sitten ollut lain alla. Mutta me emme ole orjia vaan lapsia, jotka saavat periä kaiken. Meillä on lapsen osa ja se on jotain mielettömän mahtavaa.

Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti Poikansa, naisesta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan vapaiksi lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan. Ja koska tekin olette lapsia, Jumala on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä!” Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Mutta jos olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta.”
‭‭Galatalaisille‬ ‭4:4-7‬ ‭FINRK‬‬

6 tykkäystä

Edelliseen raamatuntekstiiin sävelletty Sakari Heikkilän kappale:

En missään tapauksessa halua olla uskomatta Jumalaan.

5 tykkäystä

Ehkäpä pitäsi erottaa toisistaan, vaikka se vaikeaa onkin, lainalaisuus ja neuroottisuus? Liiallinen kritiikki itseään kohtaan ei ole lainalaisuutta, vaan joskus hyväänkin lopputulokseen johtava asia. Silloin ei ainakaan tule kovin herkästi omaksuttua vääriä, antinomistisia tai jopa harhaoppisia käsityksiä Jumalan sanasta, vaikka neuroottisuus kokemuksena onkin usein aika ahdistavaa. Tosin tuossa kyseisessä tapauksessa, josta puhut lienee enemmänkin kyse juuri mainitsemastasi lainalaisuudesta, johon liittyy kiinteänä osana pyrkimys lepyttää tai sovittaa Jumala, kuten oli galatalaisten tilanne. Itse olen ollut hyvinkin kriittinen itseäni kohtaan, mutta se on nähdäkseni varjellut minut monesta pahasta, toiminut Jumalan kasvatuskeinona. Pastorini myös on sanonut minulle, että olen liian kriittinen itseäni kohtaan, tiedä häntä?:thinking:

Olen käynyt noita asioita läpi nuorena vajaat 40 vuotta sitten ja törmännyt ja iskenyt päätäni seinään. Myöhemmin ymmärsin mikä meni pieleen ja olen ymmärtänyt, ettei ihminen voi itsestään mitään hyvää väkisin puristaa. Saa olla vain lapsi ja toimia levosta käsin sen minkä toimii.

Yritin omassa kommentissani sanoa että usko ei ole ainoastaan Jumalan olemassaoloon liittyvä kysymys. Minä teen väärin tietoisena Jumalan olemassaolosta, mutta väärintekemisen hetkellä en usko tai oikeastaan ole itseni uskoen, siinä mielessä, että pitäisin Jumalan tahtoa niin tärkeänä että noudattaisin sitä. Olen uskoton. VT:ssa käytetään paljon uskottomuussymboliikkaa kuvaamaan Israelin ja Jumalan suhdetta. “Joo, JHV on The Jumala, mutta teenpäs nyt kuitenkin niin kuin vieras jumala vaatii.” Eli uskon Jumalan, mutta en Jumalaa.

Tähän haluttomuuteen uskoa, tai olla itsensä uskoen, syyllistyy jokainen.

Mutta että haluaisinko että en olisi koskaan kuullut Jumalasta? Ehkä. Mutta omalla kohdallani se liittyy enemmän siihen, että joskus tuntuu että en haluaisi itse olla olemassa. Ja jos ei olisi Jumalaa, niin ei minuakaan. Mikä on tietysti aika itsekkäästi ajateltu.

Uskon myös että näin saa ajatella ilman että Jumala hylkää. Jobin vastaava puhe oman syntymänsä kiroamisesta, on itselleni ennen kaikkea syytös Jumalaa vastaan. Mutta Jumala ei hylännyt Jobia siltikään.

D

4 tykkäystä