Jumalallinen ja inhimillinen Jeesuksessa (communicatio idiomatum)

Jatkoa ketjulle Ihmisviisauden suhde hengelliseen viisauteen, jossa alettiin puhua kristologiasta.

Lähdetään ensinnäkin siitä, että paradoksi on, kuten sanotun, näennäisesti järjenvastainen väite. Klassinen kristologia lähestyy tätä kysymystä Jeesuksen inhimillisen ja jumalallisen luonnon ominaisuuksien vaihdosta, siis communicatio idiomatum -kysymystä, esittämällä kolme erilaista ominaisuuksien vaihtamisen laatua:

Communicatio idiomatum

1. Genus idiomaticum.

Tässä ominaisuuksien vaihdossa jumalallisen ja inhimillisen _luonnon_ominaisuudet tulevat persoonalle. Luonnot pysyvät toisistaan erillään eivätkä tässä vielä vaihda keskenään ominaisuuksia, vaan persoonaa pidetään kaksiluontoisena. Siis Jeesuksella on ihmisyys ja jumalallisuus. Ihmisyydessä tapahtuu ihmisyyteen kuuluvat asiat, jumaluudessa jumaluuteen kuuluvat asiat. Ihmisyys tuntee kipua ja tuskaa, itkee kyyneleitä, syö ruokaa, jne. Jumaluus hallitsee maailmaa, tekee ihmeitä, luo tyhjästä, antaa syntejä anteeksi. Ihmisyys on äärellinen, jumaluus on ääretön. Persoona kaksiluontoisena on sekä ääretön että äärellinen. Nämä kaksi ominaisuutta ovat vastakkaisia, mutta tämä on siis paradoksi, joka ratkeaa, kun ymmärretään, että ominaisuudet kuuluvat persoonalle luontojen kautta ja luonnoissa.

2. Genus maiestaticum

Kristuksessa tapahtuu kuitenkin suurempaa luontojen yhteyttä kuin tämä. Kristuksen ihmisyys nimittäin tulee osalliseksi jumalallisen luonnon ominaisuuksista, mutta ei kuitenkaan kaikista: oman näkemykseni mukaan vain sellaisista ominaisuuksista, jotka ovat luonteeltaan luodun täydellisyyksiä, ja ne ominaisuudet, jotka koskevat Jumalan erottautumista maailmasta. Näin siis Kristus saa ihmisyydessään kaiken vallan. Tämän jälkeen siis voidaan sanoa, että on olemassa tietty ihmisruumis, jolla on kaikki valta maailmassa.

3. Genus apotelesmaticum

Tässä puhutaan ominaisuuksien vaihdosta teoissa. Jeesus on teoissaan aina yhdistyneesti Jumala ja ihminen, vaikka teon aikaansaava energia lähteekin jommasta kummasta luonnosta. Siis, kun sanomme, että Jeesus antoi syntejä anteeksi, niin vaikka tämän anteeksiannon aikaansaava voima lähtee jumaluudesta, se tulee ihmisyyden kautta. Siellä, missä Jeesus vaikuttaa, hän vaikuttaa Jumal-ihmiseän, ei koskaan ilman toista luontoaan.


Unessa ja valveilla oleminen ei kirjaimellisesti ole sovellettavissa jumaluuteen, kun taas se on kirjaimellisesti sovellettavissa ihmisyyteen. Siksi kun Jeesus nukkui, hän nukkui ihmisyydessään samalla tavalla kuin mekin. Jumaluudessaan hän ei kirjaimellisesti nukkunut eikä valvonut, koska jumaluus ei kirjaimellisesti nuku eikä valvo, vaikka siitä voidaankin metaforisesti näin sanoa.

Kyllä: Jeesus on yhtä aikaa ääretön ja äärellinen samassa persoonassa. Ihmisyydessään äärellinen ja Isää alempi, jumaluudessaan ääretön ja Isän vertainen.

Juuri nämä ominaisuudet ovat niitä, jotka Jeesus on genus maiestaticumin perusteella omaksunut. Jeesuksesta on tullut ihmisenä kaikkitietävä (tätä ei sanota Raamatussa suoraan, mutta nähdäkseni se on johdettavissa siitä, että hänestä on tullut kaikkivaltias, mikä sanotaan suoraan). Kaikkialla läsnäolemisessa erotan itse kaksi tapaa, joista infiniittinen läsnäolo ei sovellu Jeesukselle (koska se koskee Jumalan eroa maailmasta), sen sijaan panenteismi/ubikviteetti soveltuu (ja kyllä, yhdistän nämä kaksi termiä, sillä katson niiden tarkoittavan Jumalan kausaalista suhdetta maailmaan).

Nähdäkseni klassinen näkemys tosiaan on nimenomaisesti paradoksaalinen, siis autenttisia ristiriittoja ei ole.

2 tykkäystä

Kiitos vastauksista. Täytyy pureskella niitä useaan kertaan. Kommentoin jotain tähän vielä myöhään.

Vaikeus tulee minulle siitä, että koska olen tietenkin kokonainen ihminen, niin en voi ymmärtää, kuinka voisin olla esim. tietyssä paikassa tietyllä rajoittuneella ymmärryksellä ja kyvyillä elävänä (siis tosi ihmisenä) kuitenkin samalla ja yhtä aikaa myös olla jotain aivan päinvastaista muuta eli jumalallisia ominaisuuksia omaava olento, tulematta tai muuttumatta sellaiseksi, joka ei enää ole sataprosenttisesti tosi ihminen.

Jaakobin mukaan Jumala ei ole pahan kiusattavissa (Jaak. 1:13). Kuitenkin Jeesus sataprosenttisesti tosi Jumalana oli kaikessa kiusattu “samalla lailla kuin mekin” (Hepr. 4:15; Hepr. 2:18). Eli Jumala ei ole kiusattavissa, mutta kuitenkin Jumala on kiusattavissa, nimittäin Jeesuksessa, joka aina ihmisenä maan päällä eläessään ja toimiessaan toimi klassisen tulkinnan mukaan samalla tosi Jumalana yhdessä ja samassa Jeesus-persoonassa. Jeesuksessa inkarnoitunut Jumaluus siis ainakin on kiusattavissa (vastoin kohtaa Jaak. 1:13?), sillä tuskin voimme ajatella, että Jeesukseen kohdistuneet pahan kiusaamiset (esim. Matt. 4. luku ja Luuk. 4. luku) kohdistuivat vain inhimilliseen luontoon, sillä silloin nähdäkseni Jeesus olisi ollut toisessa luonnossaan kiusattu, mutta ei toisessa, eikä hän silloin nähdäkseni olisi kokenut kaikkea “kahtena” yhdessä tietoisessa persoonassa, vaan toinen luonto toisesta erillisenä olisi kokenut toista ja toinen toista, jolloin ykseys särkyisi. (“Siellä, missä Jeesus vaikuttaa, hän vaikuttaa Jumal-ihmisenä, ei koskaan ilman toista luontoaan.” Tässä kiusaus-esimerkissäni Jeesus ei tosin vaikuta, vaan häneen vaikutetaan pahan toimesta.)

Toisaalta, miten on mahdollista, että synnitöntä ihmistä olisi voitu kiusata kirjaimellisesti “samalla lailla” kuin meitä (Hepr. 4:15) ilman, että joutuisimme olettamaan, että Jeesuksen ihmisluonnossa oli sytyke pahaan?

Jaak. 1: 12 Autuas se mies, joka kiusauksen kestää, sillä kun hänet on koeteltu, on hän saava elämän kruunun, jonka Herra on luvannut niille, jotka häntä rakastavat!
13 Älköön kukaan, kiusauksessa ollessaan, sanoko: “Jumala minua kiusaa”; sillä Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän ketään kiusaa.
14 Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee;
15 kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman.

Emme varmaankaan voi sanoa Jeesuksesta, että häntä kiusasi hänen oma himonsa? Hänhän ei ollut perisynnin ja pahan himon tahraama. Kuinka häntä siis olisi kiusattu kaikessa “samalla lailla” kuin meitäkin (Hepr. 4:15)?

Joidenkin väheksymältä Pieperiltä voi löytyä myös jotain valoa kysymykseeni:

Myös kysymykseen, oliko Kristukselle mahdollista tehdä syntiä, on annettava ehdottomasti kieltävä vastaus. Tämä ei kylläkään johdu Kristuksen inhimillisen luonnon synnittömyydestä sinänsä, - lankesihan Aadamkin kiusauksen tullessa, vaikka hänet oli luotu synnittömäksi - vaan siitä, ettei Kristuksen inhimillinen luonto ollut olemassa omana persoonanaan, vaan muodosti yhden ainoan persoonan Jumalan Pojan kanssa. Jos tahtoisimme myöntää, että Kristuksen ihmisenä oli mahdollista tehdä syntiä, meidän täytyisi myös myöntää, että Jumalan Pojan, joka Kristus-ihmisen kanssa muodosti yhden ainoan persoonan, oli mahdollista tehdä syntiä. Ne jotka olettavat, että Kristuksen ihmisenä oli mahdollista tehdä syntiä, luopuvat näin tietoisesti tai tietämättään Jumalan Pojan ihmiseksitulemuksesta, siitä että Jumalan ja ihmisen välillä vallitsee unio personalis (persoonallinen yhtymys) (vrt. Philippi, Glaubensl. IV, 1, s. 150 s.). He korvaavat unio personaliksen unio mysticalla. On huomautettu, että jos Kristuksen oli mahdotonta tehdä syntiä, oli hänen kiusauksensa vain näennäinen. Raamattu ei kuitenkaan kuvaa meille Matt. 4:1 ss. näennäistä, vaan todellista taistelua. Tämä vastaväite ei pidä paikkaansa puhtaasti inhimilliseltäkään kannalta, sillä taistelussa voi toisen taistelevan puolen voitto olla varma taistelun silti muuttumatta voittajalle pelkäksi näennäiseksi taisteluksi. Kiusauksessaan Kristus taisteli todellista taistelua siten, että hän uskossa tarttuen Jumalan sanaan ja sitä käytellen (»kirjoitettu on») ei laskenut sieluunsa ulkopuoleltaan tulevaa houkutusta ja viettelystä (vastoin Irvingiä ym.). Siihen väitteeseen, että vapauden käsitteeseen aina kuuluu synnin tekemisen mahdollisuus, on sanottava, että tällainen vapauden käsite on väärä. Autuaat vainajat taivaassa eivät voi tehdä syntiä, ja kuitenkin he ovat täydellisen vapauden tilassa. Arminiolaisen Episkopiuksen vastaväite: Nisi fuisset in Christo potentia peccandi, diabolus foret absurdissimus (Jos ei olisi ollut olemassa sitä mahdollisuutta, että Kristus olisi tehnyt syntiä, Perkele olisi täysin järjetön), ei pidä paikkaansa, koska turha hyökkäys Kristusta vastaan erämaassa ei ole ainoa osoitus Perkeleen mielettömyydestä (vrt. Luther, St. L. III, 659 s.; Erl. 17, 165). Raamatun perusteella on pidettävä kiinni totuudesta: Christus est sacerdos impeccabilis (Kristus on pappi, joka ei voi syntiä tehdä).

Pieper: Kristillinen dogmatiikka, 250.

Niin. Itse olen käsitteellistänyt tämän seuraavanlaisen kaavion kautta.

Eli siis ylhäällä vasemmalla on “yksiluontoine Sana” eli logos asarkos (joka tosin lienee lähinnä jonkinlainen abstrakti olettama, mutta siitä joskus toiste), eli Sana ennen ihmisyyden omaksumista. Oikealla on Maria ihmisyyden esimerkkinä: hän koostuu ruumiista ja henki-sielusta (henki ja sielu ollen sama olemus, joka saa nimen henki ollessaan ylöspäin yhteydessä ja sielu ollessaan alaspäin yhteydessä, tästä voin kertoa lisää toiste). Alhaalla lihaksitullut Sana eli logos ensarkos, jossa Sana on omaksunut ihmisruumiin.

No, jos nyt sitten mietitään, kuinka Jeesus voi olla yhtä aikaa kaikkitietävä ja inhimillisen tiedon omaava (tämä siis ennen kirkastamista; sen jälkeen myös ihmisyys kaikkitietävä, mutta siitä lisää toiste), niin osoitamme kaikkitietävyyden jumaluuteen ja inihmillisen tiedon sieluun. Ihmisyytemme kannalta meillä on erilaisia kykyjä saada persoonaamme aistimuksia ja tietoja joko ruumiin kautta sieluun tai sitten henki voi tiedostaa itsessään muutoksia (esim. kun tiedostan ajattelevani jotain, se on hengessä itsestään nouseva kognitio; kun taas näen valonsäteen, se on ruumiin aistielinten kautta sieluun tuleva aistimus). Jeesus on siitä erikoinen tosiaan, että hänellä on näiden tuntemusten lisäksi jumaluus, jonka kognitio on ihan eri asteella kuin meidän. Mutta mielestäni tämä ei tarkoita sitä, että Jeesuksen ihmisyys olisi ikään kuin tietoinen jumaluuden kognitiosta - ainakaan ei missään nimessä vielä kenosiksen aikana.

Tässä kohden on syytä ottaa Todisteiden luettelosta yksinkertainen ohje, sillä terminologia on syytä tarkentaa:

Tähän asti on lainattu kahden kirkolliskokouksen, Efesoksen ja Khalkedonin, tekstejä, joiden kanssa kaikki pyhät isät ovat yhtä mieltä. Juuri tämän ovat oppilaitoksissamme työskentelevät oppineet aina halunneet ilmaista ja tehdä selväksi, kun ovat käyttäneet sanoja abstractum ja concretum. Siihen viittaa lyhyesti myös Yksimielisyyden ohje:6" – kuten oppineet tämän kaiken hyvin tietävät." Noita sanoja on oppilaitoksissa edelleen välttämättä käytettävä, niiden oikeassa merkityksessä.

Konkreettisia (concreta vocabula) ovat siis sellaiset sanat, jotka tarkoittavat Kristuksen koko persoonaa, kuten “Jumala” ja “ihminen”. Abstraktisia (abstracta vocabula) taas ovat ne sanat, jotka tarkoittavat ja merkitsevät Kristuksen persoonassa olevia luontoja, kuten “jumaluus” ja “ihmisyys”.

Tämän käsite-erittelyn huomioon ottaen on oikein käyttää konkreettista sanontaa: “Jumala on ihminen, ihminen on Jumala.” Väärin on sen sijaan käyttää abstraktista sanontaa: “Jumaluus on ihmisyyttä, ihmisyys jumaluutta.”

Sama koskee olemukseen kuuluvia ominaisuuksia. Toisen luonnon ominaisuuksia ei voida omistaa toiselle in abstracto, ikään kuin ne olisivat myös sen ominaisuuksia. Siksi olisivat esim. seuraavat lauseet valheellisia ja vääriä: “Inhimillinen luonto on kaikkivaltiutta, se on olemassa jo ikuisuudesta.” Ei myöskään ominaisuuksia voi omistaa toisilleen, esim. sanomalla, että kuolevaisuus on kuolemattomuutta ja kuolemattomuus kuolevaisuutta. Sellaisilla puheilla mitätöitäisiin luontojen samoin kuin niiden ominaisuuksien välinen ero, ne sekoitettaisiin keskenään, toinen muutettaisiin toiseksi, ja näin ne eksekvoitaisiin ja yhdenkaltaistettaisiin.

Tämän asian tietäminen ja vankkana totuutena pitäminen - nimittäin että Kristuksen persoonan inhimillinen luonto ikuisesti omistaa ja säilyttää olemuksensa ja siihen kuuluvat luonnolliset ominaisuudet - ei kuitenkaan ole pelkkä velvollisuus. Asia on todella erittäin tärkeä. Kristittyjen korkein lohdutus on näet siinä, että me Pyhän Raamatun ilmoituksen perusteella saamme tietää ja yhtään epäilemättä uskoa hänen inhimillisen luotonsa todella tulleen persoonallisessa yhtymyksessä korotetuksi sellaiseen majesteettisuuteen ja näin tulleen majesteettisuudesta persoonallisesti osalliseksi. Yksimielisyyden ohjeessa tämä on perusteellisesti selvitetty.

On siis eri asia sanoa Jumala ja jumaluus. Jeesuksessa inkarnoitunut Jumala (concretum) on kiusattavissa, mutta ei jumaluus (abstractum). Kun Saatana kiusasi Jeesusta, hänhän lähestyi ruumista ja sen kautta yritti kiusata sielua. Hän ei päässyt “koskettamaan” jumaluutta, vaikka se, jolla oli ruumis ja sielu kiusattavana, olikin itse Jumala.

Raamatun kirjoittajat eivät aina tee näitä tarkkoja erotteluja. On vielä oma kysymyksensä, mitä tarkoittaa, että Jumala ole kiusattavissa? Entä mitä tarkoittaa “kiusattu kuten mekin”? Itse näkisin, että Jaakob ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja puhuvat eri näkökulmista, ja heillä on eri tavoite. Pyhä Henki yrittää heidän kauttaan saada läpi eri asioita koskevia viestejä. Jeesustahan ei kiusannut minkäänlainen paha himo, perisynnin jälkeläinen ja synnyttäjä; mutta onko olemassa muutakin himoa kuin pahaa himoa, joka voisi langetessaan muuttua pahaksi? Lankeemuskertomuksen perusteella sanoisin, että kyllä: jo ennen lankeemusta ihmisessä näet oli himo, hyvä himo jonka Jumala oli luonut ja tarkoittanut hyviin tarkoituksiin, orientaatioksi kohti Jumalaa, kaiken hyvän ja nautinnon lähdettä.

Minusta kysymys siitä, olisiko Kristus voinut tehdä syntiä, on turha. Jos Kristus olisi tehnyt syntiä, maailma olisi tuhoutunut, kun Sana olisi noussut Isää vastaan. Toisaalta, eikö Sana itse tule Isän kiroamaksi, kun hänet ripustetaan puuhun? Eikö juuri ristillä tapahtuva jumaluuden sisäinen ristiriita – Poika erotetaan Isästä ja hän tulee Isän kiroamaksi – ole se ihmeellinen lähde, josta meidän pelastuksemme nousee?

Minusta Ilmestyskirjan kirjoittaja sanoo hyvin tästä sisäisestä ristiriidasta. Poika antaa itsensä jopa siinä määrin, että hän tyhjentää itsensä jopa jumaluudestaan antaessaan itsensä Isän tahdon mukaisesti t.s. agapistisesti ihmisille, jotka puolestaan käyttäen Jumalan omaa säätämystä hankkivat hänen ylleen kirouksen. Kirottu jokainen, joka on paaluun ripustettu, kirottu todella. Niin, se ilmestyskirja: “Kaikki maan asukkaat kumartavat sitä – kaikki ne, joiden nimi ei maailman luomisesta alkaen ole ollut kirjoitettuna teurastetun Karitsan elämänkirjaan”, tai latinaksi, "et adorabunt eum omnes qui inhabitant terram quorum non sunt scripta nomina in libro vitae agni “qui occisus est ab origine mundi”, tai kreikaksi: “του αρνιου του εσφαγμενου απο καταβολης κοσμου”. Karitsa, joka on ollut “alusta alkaen” teurastettuna tarkoittaa minusta sitä, että Pojan olemukseen kuuluu se, että hän antaa itsensä joka hetki täydellisesti takaisin Isälle, jopa usque ad mortem crucis, kiroukseen asti, siten että “menettää itsensä” siinä antamisessa, saadakseen itsensä takaisin kokonaan Isältä lahjana ja ollen siten täydellinen ja kuuliainen Poika, joka on kokonaan itse lahja Isältä itselleen ja antaa itsensä takaisin Isälle ollen täydellinen esimerkki Jumalan rakastamisesta “yli kaiken”. (Tämä nyt on tällainen alustava poeettinen ajatus Pojan poikuudesta ja hänen Isä-suhteestaan.)

Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan _Herra_n seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut. (Ap. t. 20:28)

Sana “Herra” on theos eli Jumala.

Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, niin kuin Paavali sanoo (2 Kor. 5:19-20). Jumala oli sekä sovittaja että sovitettu. Jumalan veri vuosi. Niin erottamattomasti jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat Jeesuksessa yhtyneet. Jos kosketat Jeesuksen kehoa, kosketat itse Jumalan kehoa (Joh. 20:27-28).

Tosi Jumala ristiinnaulittiin:

Eivät he olisi kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet. (1 Kor. 2:8)

Ei siis pelkkää ihmistä, suurinta ja täydellisintä ihmistä, mutta kuitenkin vain luotua olentoa (jotkut uskovat, että Jeesus oli hieno ja merkittävä ihminen, ei muuta) tai ihmiseksi tullutta enkeliä, niin kuin Jehovan todistajat käsittääkseni ovat vähän areiolaisten kaltaisesti väittäneet. (“Oli aika, jolloin häntä ei ollut”, sanoi Areios. Eli hänen mukaansa Jumalan Poika on luotu olento, ei tosi Jumala tosi Jumalasta.) Jumalan Poika vuodatti verensä (Ap.t. 20:28), kuoli (Room. 5:6) ja tehtiin sovitusuhriksi (2 Kor. 5:19-21), jotta saisimme syntimme anteeksi. Mielestäni tämän voi vain uskoa. Järjen päätelmä se ei ole, tai se on järjen päätelmä vasta sen jälkeen, kun usko on ensin tullut ihmiseen.

Sovitukseen kuuluu siis myös kuolema (Room. 5:6). Jumalan Poika “kuoli jumalattomien edestä”. Kirkkauden Herraa ei ainoastaan ristiinnaulittu (1 Kor. 2:8), vaan hän myös kuoli. Jumalan Poika ei livahtanut pois ristiltä juuri ennen sitä hetkeä, kun kuolema oli kohdattava. Tosi Jumala ei vain käynyt tuskallista kuolinkamppailua, joka johti kuolemaan, vaan myös itse kuoleman läpi hän meni.

Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen osoittaa ihmisyytensä puolesta ei-inhimillistä “venymistä”, jota meillä tosi ihmisillä ei ole, eikä hänelläkään ehkä ennen ylösnousemustaan. Hän menee esim. seinän läpi, niin kuin annetaan ymmärtää kohdassa Joh. 20:19. Toisaalta annetaan ymmärtää, että hänen ylösnousemusruumiinsa on meidän kuolevaisten ruumiin kaltainen, sillä Jeesus söi kalaa nuotiolla (Joh. 21:5-13). Toisaalta kohta ei suoranaisesti sano, että Jeesus söi kalaa. Tuskin Jeesus tällä hetkellä syö jossakin paikassa ja tilassa kalaa? Tai tuskin Jeesus nukkuu enää? Yhtä vähän kuin pyhät joskus tulevaisuudessa nukkuvat tai syövät Taivasten Valtakunnassa? Uusi tosi ihmisyys ei siis enää ole biologista ja sen rajoitteet mukanaan tuovaa tosi ihmisyyttä? “Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen” (1 Kor. 15:44). “Niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi” (1 Kor. 15:49).

Nykyajan epäilevälle Tuomaalle ei anneta samanlaista todistusta kuin Raamatun Tuomaalle (Joh. 20:27-28). On jotenkin ristiriitaista, että Johanneksen Jeesus korostaa sitä, että häneen tulee uskoa hänen ihmetekojensa tähden, jotka todistavat hänen olevan Jumala (“Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. Mutta jos teen, uskokaa tekojani, vaikka ette minua uskoisikaan. Silloin te opitte ymmärtämään, että Isä on minussa ja minä olen Isässä.” Joh. 10:37-38. "Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa? Kun puhun teille, en puhu omissa nimissäni: Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan. Uskokaa, kun sanon, että minä olen Isässä ja Isä on minussa. Ellette muuten usko, uskokaa minun tekojeni tähden. “Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.” Joh. 14:10-14), mutta nykyään meidän pitäisi uskoa pelkkää apostolista todistusta, tai se itsessään antaisi todistuksen, kun Pyhä Henki sen kautta sisäisesti todistaa meille asian henkilökohtaisesti (1 Joh. 5:4-11). Toisaalta miljoonat ihmiset uskovat pelkän Jumalan sanan ja sakramenttien välittämän todistuksen tähden tänäkin päivänä (vaikka eivät ole koskaan nähneet fyysisin silmin Jeesusta, joka teki maan päällä ihmeitä), joten mitään ulkoisin fyysisin silmin nähtäviä todisteita, jotka antaisivat järjellistä ja havainnollista uskottavuustukea huikeista huikeimmalla väitteelle, jonka mukaan Jeesus on tosi Jumala, ei tarvita.

Kaksituhatta vuotta sitten jumalia ja ihmisiä ei nähty jyrkästi toisistaan eroavina. Siksi ajatus ihmiseksi tulleesta jumalasta ei aiheuttanut niin suurta älyllistä pahentumista kuin nykyään. Justinos Marttyyri kirjoitti:

When we say that the Word, who is the first-birth of God, was produced without sexual union, and that He, Jesus Christ, our Teacher, was crucified and died, and rose again, and ascended into heaven, we propound nothing different from what you believe regarding those whom you esteem sons of Jupiter.

Kristittyjen ei siis ollut vaikea levittää sanomaa ihmiseksi tulleesta Jumalasta, sillä analogisia ilmiöitä pakanallinen uskonnollinen kulttuuri oli täynnä. Juutalaisten keskuudessakaan ei itse asiassa ole nähty äärimmäisen jyrkkää eroa jumalallisten olentojen ja ihmisten välillä:

Gen. 6:1 Kun ihmiset alkoivat lisääntyä maan päällä ja heille syntyi tyttäriä,
2 jumalien pojat huomasivat, että ihmisten tyttäret olivat kauniita, ja he ottivat näistä vaimoikseen keitä halusivat.
3 Herra sanoi: "Minä en anna elämän hengen asua ihmisessä miten kauan tahansa. Ihminen on lihaa, heikko ja katoavainen. Olkoon siis hänen elinikänsä enintään satakaksikymmentä vuotta."
4 Siihen aikaan ja myöhemminkin oli maan päällä jättiläisiä, kun jumalien pojat yhtyivät ihmisten tyttäriin ja nämä synnyttivät heille lapsia. Juuri näitä olivat muinaisajan kuuluisat sankarit.

Uuden testamentin sisällä voidaan havaita kristologista kehitystä. Varhaisin tulkinta: Jeesus tehdään Jumalan Pojaksi ylösnousemuksessa (Ap. t. 13:32,33; Ap. t. 2:36; Room. 1:3,4). Seuraava: Jeesus Jumalan Pojaksi kasteessa (Mark. 1:9-11). Kolmas: syntymässään. Neljäs (Johanneksella): Jeesus Jumalan Poika jo ennen ihmiseksi tuloaan = inkarnaatiokristologia. Johanneksen evankeliumi on ajoitettu ajallisesti nuorimmaksi evankeliumiksi, joten ei ihme, että se edustaa erilaista kristologiaa kuin varhaisemmat evankeliumit. Toki eksegeetit ovat vääntäneet monesta asiasta debattia. Mutta mielestäni on selvää, että Johanneksen Jeesus puhuu monessa suhteessa eri tavalla kuin synoptikkojen Jeesus. Uskon myös siihen, että Johanneksen evankeliumin ajoitus myöhäisimmäksi evankeliumiksi on pätevä. Konservatiivikristitty voi tulkita mielestäni tämän kaiken niin, että totuus Jeesuksesta on kirkastunut ja tarkentunut kristittyjen keskuudessa pikkuhiljaa.

Kiitos tekstistäsi.

Voisiko kenosis -kohdan (Fil. 2:5-11) tulkita asiayhteydessämme niin, että Jumalan Pojan täydestä jumaluudesta ajallisessa Jumala-ihminen -kompositiossa oli poissa esim. kaikkitietävyys (Matt. 24:36)? Ainakin ylösnousseessa Kristuksessa “asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti” (Kol. 2:9), joten ylösnoussut Kristus ainakin tietää kaiken? Vai päättikö Jumalan Poika ennen ihmiseksi inkarnoitumista, että hän ihmisenä maan päällä eläessään ei halua tietää kaikkea, ja siksi “pimitti” kaikkivallallaan itseltään joitain asioita pois tietoisuudestaan?

Entä miten on ymmärrettävä Jeesuksen sanat ristiltä: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt. 27:46) Ei sanoja ainakaan niin voi ymmärtää, että Jeesus olisi ollut tietämätön siitä, miksi hän kärsii (siis klassisen kristologian valossa asiaa tulkitessamme)? Johanneksen evankeliumin Jeesuksella on alusta asti selvä tietoisuus omasta jumalallisuudestaan. Johanneksen evankeliumi opettaa selvästi, että Jeesus on Jumala (esim. Joh. 8:58, 10:30, 20:28). Johanneksen Jeesus ei huuda ristiltä “Miksi!”. Johanneksen Jeesus tietää jo ennen kärsimyksiänsä, että:

Sen tähden Isä minua rakastaa, koska minä annan henkeni, että minä sen jälleen ottaisin. Ei kukaan sitä minulta ota, vaan minä annan sen itsestäni. Minulla on valta antaa se, ja minulla on valta ottaa se jälleen; sen käskyn minä olen saanut Isältäni. (Joh. 10:17-18)

Lisäksi hän sanoo ristiltä asiansa merkityksestä täysin tietävänä ja tietoisena “Se on täytetty” (Joh. 20:30). Hän ei ole epätietoinen “Miksi!” -Jeesus.

Vaikka tietyt jumalalliset ominaisuudet, jotka Pojalla on ollut ennen inkarnaatiota, eivät kuulu Jumala-ihmiseen, niin onko kuitenkin niin, että niiden poisjäänti ei olennaisessa mielessä tee tosi Jumalasta ei-tosi Jumalaa? Kirjoitit näet: “Kaikkialla läsnäolemisessa erotan itse kaksi tapaa, joista infiniittinen läsnäolo ei sovellu Jeesukselle (koska se koskee Jumalan eroa maailmasta), sen sijaan panenteismi/ubikviteetti soveltuu (ja kyllä, yhdistän nämä kaksi termiä, sillä katson niiden tarkoittavan Jumalan kausaalista suhdetta maailmaan).” Ja jos Jumalan Poika ei siis maan päällä eläessään ainakaan tiedä kaikkea (Matt. 24:36), niin onko sillä olennaista merkitystä tosi jumaluuden suhteen?

Hämmästystä aiheuttaa se, että Jeesuksesta sanotaan, että “niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden” (Hepr. 5:8). Toisaalta “vaikka” viittaa siihen, että kirjoittaja on tajunnut, että luonnollinen ajatus olisi, ettei Jumalan Pojan olisi tarvinnut oppia kuuliaisuutta, niin kuin syntisten ihmisten täytyy oppia kuuliaisuutta, ja vielä kovan kärsimyskoulun kautta (esim. Room. 5:3-5 ja 2 Kor. 1:8,9). Samanlaista hämmästystä aiheuttaa Jeesuksen kastekohta, mistä johtuen Matteuksen evankeliumin versiossa kastekohdan yhteydessä Johannes Kastaja sanoo: “Minun tarvitsee saada sinulta kaste, ja sinä tulet minun tyköni!” (Matt. 3:14)

Herraon kyrios, mutta viittaa kyllä pääsääntöisesti Jumalaan, koska kyrios on adonai, ja adonai on Jahve, ja Jahve on tetragrammaton (YHWH), joka on Jumalan nimi. Herra on nimi, joka on sekä Jeesuksella että Hengellä että Isällä, se on yhteinen koko Kolminaisuudelle. Nikean uskontunnustuskin nimittää Herraksi myös Jeesusta ja Henkeä. Herra-nimi on hyvin tärkeä:

Daavid itse on Pyhän Hengen innoittamana sanonut: – Herra sanoi minun herralleni: Istu oikealle puolelleni. Minä kukistan vihollisesi, panen heidät jalkojesi alle. Daavid itse sanoo Messiasta herraksi. Kuinka Messias silloin voi olla Daavidin poika?"

Idea on tuossa se, että isä on aina poikaa suurempi. Messias on Daavidin poika, ja siten Daavid on suurempi, mutta Daavid nimittää häntä herraksi, joten hän on Daavidia suurempi. Tämä on mahdollista, koska Poika on ollut ennen Daavidia jumalallisesti, vaikkakin lihassa vasta Mariasta.

Kyllä: kosketat Poika-Jumalan kehoa. Isällä ei kuitenkaan ole kehoa, eikä Hengellä, eikä jumaluuteen kuulu kehollisuus. Kosketat Jumalaa, koska Jeesus Kristus, ihminen, jonka näemme ja jota voimme koskea on lihaksitullut Sana. Liha eli keho ei ole jumaluutta, mutta liha on Jumalan.

Usko siihen, että Jeesus Nasaretilainen, ihminen, on Jumalan ainokainen Poika ja Sana edeltää lähes kaikkia teologisia lauseita. Tästä uskon ja järjen suhteesta kannattaa jatkaa keskustelua siinä edellisessä ketjussa:

Jumala kuoli, mutta jumaluus ei kuollut. Mitä voisi olla jumaluuden kuolema? Ihmisyydessä kuolema on sitä, että ruumis erkanee sielusta ja sielu erkanee ruumiista, ruumis alkaa maatua ja enkelit hakevat sielun Jumalan luo. Mitä tämä voi tarkoittaa jumaluudessa? Eihän jumaluudessa ole jumalsielua ja jumalruumista, vaan on yksi, erottamaton, jakamaton, todellinen, ehdoton ja välttämätön jumaluus kolmessa persoonassa.

Origenes muistaakseni opetti, että ylösnousemusruumis, kirkastusruumis on valopallo. :smiley: Todellakin: Kristuksen ylösnoussut ihmisyys on erilaista kuin se, mitä me olemme. Kristus on ruumiillisesti istunut Jumalan valtaistuimelle, eli ottanut ihmisenä vallan. Tämä on nyt sitä genus maiestaticumia, josta puhuin aiemmin. Ruumis on todellinen, mutta se, missä määrin se on biologinen, on eri asia, sikäli kuin 1biologialla tarkoitetaan entropian maailmassa kasvavaa ja elävää organismia. Kristuksen ruumis on häviämätön, turmelukseton, iäti elävä ja pysyvä.

Tuomaastakaan ei muuten sanota, että koskiko hän haavoja vai ei.

Tulkitsen sen niin, että Sana kuitenkin edelleen hallitsi Isän kanssa valtaistuimella, sieltä koskaan poistumatta, mutta hän ei vielä vuodattanut (genus maiestaticum!!!) jumalallisia ominaisuuksia ihmisyydelleen. Jumaluudessaan hän edelleen siis oli kaikkivaltias, mutta hän ei paljastanut omalle tunne-elämälleen ja järkeilylleen, että hän oikeastaan on kaikkivaltias ja voisi tehdä ihan mitä tahansa.

Näkisin juuri näin: Jeesuksella oli inhimillinen tietoisuus, jossa hän ei ollut tietoinen kaikesta jumalallisesta vallastaan ja voimastaan ennen kuin vasta ylösnousemuksen jälkeen. Hänen jumalallinen tietoisuutensa, joka ylittää kaiken tietoisuuden, puolestaan tiesi kaiken koko ajan.

Tulkitsen noiden sanojen tarkoittavan juuri sitä kirousta, joka Jeesuksen osaksi tuli ristillä:

Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: “Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.” (Gal. 3:13)

"Jos joku rikoksesta kuolemaan tuomittu surmataan ja hänen ruumiinsa ripustetaan paaluun, ruumista ei saa jättää siihen yöksi, vaan se on haudattava vielä samana päivänä, sillä puuhun ripustettu on Jumalan kiroama. Älkää saastuttako maata, jonka Herra, teidän Jumalanne, antaa teille omaksi. (Deut. 21:23)

Olin kerran erään kirkon vahtina, kun sinne tuli joku itsensä profeetaksi nimittänyt henkilö. Hieman päällekäyvän oloinen mies, joka tuntui aggressiiviselta, kun puhui. Hän puhui tulevista Euroopan tapahtumista ja muusta. Hän myös kysyi minulta, että miksi Jeesus nousi kirkastusvuorelle, ja itse vastasi: koska siellä Mooses ja Elia opettivat häntä ja kertoivat hänelle, että hänen oli mentävä Jerusalemiin, kärsittävä, kuoltava ja että hän nousisi kuolleista. Se oli oivallus minulle tuolloin. Onhan kirjoitettu: “He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.” (Luuk. 9:31) "Kun he laskeutuivat vuorenrinnettä, Jeesus sanoi heille: “Älkää kertoko tätä näkyä kenellekään ennen kuin Ihmisen Poika on herätetty kuolleista.” (Matt. 17:9)

Tein aikoinaan kirkastusvuoriperikoopista myös eksegeettisen analyysin, jota varten tarkastelin myös liturgista käytäntöä. Ortodoksithan laulavat näet:

Tropari, 7.säv.
Oi Kristus Jumala, Sinä kirkastuit vuorella | ja osoitit kunniasi opetuslapsillesi | heidän kykyjensä mukaan. | Valaiskoon Jumalansynnyttäjän rukouksien |meitäkin, syntisiä, ikuinen valkeutesi. | Kunnia olkoon Sinulle, || Valkeudenantaja.

Jerusalemilainen tropari, 7.säv.
Jumalallisen suunnitelmasi vakuutena | Sinä paljastit kirkkautesi Taaborin vuorella. | Aika kaudet kumarsivat kasvojesi edessä, | ja jalkojesi juureen aurinko laski säteensä. | Mooses ja Elia seisoivat Sinun vierelläsi, | laki ja profetiat palvelivat Sinua. | Täytettyinä uskolla ja rakkaudella | me nyt huudamme ystäviesi kanssa: || Oi Herra, kunnia olkoon Sinulle.

Kontakki, 7.säv.
Oi Kristus Jumala, Sinä kirkastuit vuorella, | ja opetuslapsesi näkivät Sinun kunniasi kykyjensä mukaan, |että nähdessään Sinut sitten ristiinnaulittuna |ymmärtäisivät Sinun kärsivän vapaasta tahdosta ja saarnaisivat maailmalle, || että Sinä olet totisesti isän kirkkauden säteily.

1 tykkäys

Laatikoimani tulkintasi selittäisi esim. sen, mitä Jeesus sanoo seuraavassa Markuksen evankeliumin kohdassa, tekemättä kohdasta ristiriitaista suhteessa klassiseen kristologiaan:

Ja hänen sieltä tielle mennessään juoksi muuan hänen luoksensa, polvistui hänen eteensä ja kysyi häneltä: “Hyvä opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?” Mutta Jeesus sanoi hänelle: “Miksi sanot minua hyväksi? Ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala yksin.” (Mark. 10:17-18)

Mutta Johanneksen Jeesus taas tuo selvästi ilmeiseksi tosi jumaluutensa. Esim. kohdassa Joh. 8:58 hän rinnastaa itsensä Vanhan testamentin Jahveen (Ex. 3:14) käyttämällä egoo eimi -ilmausta (joka ei näy käännöksestämme). Miten on mahdollista, että Markuksen ja Johanneksen Jeesukset puhuvat niin eri tavoin, tai miksi toinen Jeesus kätkee tosi jumaluutensa (tai on tietämätön jumaluudestaan), mutta toinen Jeesus taas ei? Voidaanko Johanneksen Jeesus tulkita klassisen kristinuskon näkökulmasta monessa suhteessa epähistorialliseksi Jeesukseksi, jonka suuhun laitetut sanat ovat myöhemmin sepitettyjä? Jos Johanneksen Jeesus olisi monessa suhteessa epähistoriallinen tai “runoiltu” Jeesus, se seikka ei tietenkään vääjäämättä johtaisi siihen johtopäätökseen, ettei kyseisellä evankeliumilla olisi enää siinä tapauksessa teologista merkitystä tai auktoriteettiasemaa.

P.S. Kun kirjoitin, että käännöksemme “Herra” on theos kohdasssa Ap. t. 20:28, tarkoitin, että kreikkalaisessa tekstissä (Nestle Alandin mukaan) on muistaakseni theos -sana (genetiivimuodossa), joten käännöksemme “Herra” on väärä. King James: " The church of God, which he hath purchased with his own blood" (Ap.t. 20:28b).

Olen kuullut selitettävän, että Jeesuksen sanat ristillä ovat psalmin 22 alku ja loppu.
Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Minä huudan sinua avuksi, mutta sinä olet kaukana. (Ps 22:2)
ja vastedes syntyvälle kansalle he julistavat Herran hyvyyttä, sillä hän on tämän tehnyt. (Ps 22:‬32)
Jollakin tapaa “se on täytetty” olisi siis sama kuin “hän on tämän tehnyt”.

1 tykkäys

Jeesushan tuntuu paljon psalmeja lausuvan ristillä; Luukkaan Jeesus lausuu luottavaisesti:

Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: “Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran

Tämä on viittaus psalmiin 31:5:

Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Herra, sinä lunastat minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala.

1 tykkäys

Voisiko olla, että Johanneksen evankeliumia ei ole kirjoitettu faktuaaliseksi narratiiviksi, vaan se on kirjoitettu myöhemmin, ja Jeesuksen identiteettisuhde Poikaan tuodaan esiin paremmin Jeesuksen elämän narratiivissa, jotta se ymmärrettäisiin paremmin? En tiedä. Pyhä Henki tekee, mitä tahtoo. Joka tapauksessa on minusta selvää myös synoptikkojen perusteella, että Jeesus paljastaa jotain jumaluudestaan. Johanneksen evankeliumi on ikään kuin ylösnousemuksen avaamilla hengellisillä silmillä katsottu Jeesuksen elämäkerta, muut evankelistat vähän eri näkökulmilla katsottuja…

Olen kuullut selityksen evankelistoista, miksi he eivät kirjoita samalla tavalla Jeesuksen sanomisista, että he kirjoittavat siksi eritavalla, kun ovat silminnäkijöita ja myös keskustelleet keskenään, siksi kaikki puhuvat niinkuin puhuvat.
Tätä voi hyvin verrata siinämielessä tämänpäivän silminnäkijä todistuksiin, jossa harvoin kuulee sanasta sanaan samoja havaintoja tapahtuneesta.

Johanneksen evankeliumia pidetään hänen itsensä kirjoittamana, koska kirjoittaa Jerusalemin vanhasta kaupungista niin tarkasti, mainiten sellaisia asioita joita siellä ei enää ole tuhoamisen jälkeen.
Mikäli muistan oikein, asiasta puhui edesmennyt rovasti Kalevi Lehtinen (löytyy youtubesta). Johanneksen evankeliumin selitys 2- osaa.
Tämä siis ainakin @Glacialis ja @Silvanus,lle.

1 tykkäys