Jumalan rakkaus

Oppi
1

Olen koko työikäni tehnyt töitä kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten kanssa, diakonina, sosionomina, lähihoitajana ja pappina. Saan jatkuvasti kuulla siitä miten ihmiset eivät koe tuntevansa että Jumala rakastaa heitä.

Olen yrittänyt selittää, että rakkaus ei ole hyvän olon tunne, vaan sitä, että siedän kaikki tunteet rakastamaltani ja tiedän samalla että rakkaus on sitä että mikään ei voi erottaa meitä yhteisestä tulevaisuudesta.

Kun sanomme että Jumala rakastaa meitä, niin se ei välttämättä tunnu miltään. Se voi olla vain(!) tietoisuutta siitä, että Jumalalla on tilaa tulevaisuudessani tai pikemminkin että minulla on tilaa Jumalan tulevaisuudessa, olen läsnä siellä. Kaikki kirkon toiminta tähtää siihen. Kun tiedän meneväni messuun ensi sunnuntaina, tiedän että kohtaan siellä Kristuksen ja jaan hetken tulevaisuudestani hänen kanssaan.

Tähän kuuluu myös se, että minulla ei ole oikeutta vaatia mitä saan tuoda yhteiseen tukevaisuuteemme. En luettele ehtoja Jumalalle, vaan Hän sanoo mitä ei halua yhteiseen tulevaisuuteemme. Hän ei halua sinne sitä että en rakasta lähimmäistäni ts. minulla ei ole ihmisiä joiden kanssa en haluaisi jakaa tulevaisuuttani. Kaikille olisi tilaa tulevaisuudessani. En pelkäisi sitä että joku kävelee minua vastaan tulevaisuudessa, vaan se olisi minulle ok.

Sanaa ja sakramentteja käyttäen Jumala kutsuu minua yhteiseen tulevaisuuteen kanssaan. Sillä tulevaisuudella ei ole loppua, sen Jumala on varmistanut Poikansa ylösnousemisella: Edes kuolema ei voi riistää minulta yhteistä tulevaisuutta Jumalan kanssa.

Tämä ei vaadi jotain ihmeellistä kokemusta, uskoontulon hetken tietämistä. Se voi olla, muitta toisaalta voi olla vain varmuus siitä, että Jumala ei koskaan hylkää minua. Eli rakastaa minua ja valmistaa meille yhteisen tulevaisuuden.

Kun puhun näin niille joilla ei mene hyvin, niin he ymmärtävät. Heiltä ei vaadita mitään. He vain pitävät sitä ok juttuna että heillä on yhteinen tulevaisuus Jumalan kanssa Kristuksen tähden.

Samoin minä siedän sitä, että Jumala näyttäytyy joskus minulle äkäisenä, kiukkuisena jne. Rakkaus hyväksyy senkin.

D

8 tykkäystä
2

Ei niin. Kyllä ajatus rakastetuksi tulemisesta voi silti herättää isojakin tunteita. Niiden puuttuminen ei tietenkään tarkoita, ettei olisi rakastettu. Mutta rakkauden vastaanottaminen liittyy silti myös tunne-elämään. Koskee sekä Jumalan että ihmisten rakkautta.

Tämä kaikki mitä kirjoitat, on siis tosi kaunista ja järkeenkäyvää ja tällainen rakkauden merkitys puhuttelee mua tosi paljon ja selittää paljon. Toimii uskonelämän kannalta, toimii avioliiton kannalta, toimii monelta muultakin kannalta. Kannatan ja komppaan. Mutta johonkin nurkkaan haluaisin sen tunnepuolenkin silti tunkea.

1 tykkäys
3

Se on koko ajan mukana. Jumalasuhteessa, parisuhteessa, suhteessa lähimmäisiin, kaikissa. Mutta ennen kaikkea se on mukana siten, että minä siedän kaikki tunteet itsessäni ja lähimmäisessäni. Rakkaus ei ole tunne sillä tavalla että voisimme spesifioida sen jotenkin “Rakkauden täytyy tuntua tältä” -tyyliin. Rakkaus on elämistä jossa siedän kaikki tunteet. Mitä tärkeämpi ihminen on kyseessä, sitä enemmän siedän erilaisia tunteita hänessä ja itsessäni. Voin suuttua, mutta samalla tiedän että meillä on kuitenkin luvassa yhteinen tulevaisuus; en juokse pois rakkaani luota koska olen suuttunut eikä hän jätä minua vaikka olisin suuttunut. Sama pätee Jumalaan ja Hänen rakkauteensa.

Toki voimme puhua siitä, miten Jumala antoi esimerkiksi ilon sydämeeni ja nimitän tätä hetkeä uskoontulon hetkeksi. Mutta kaikilla tällaista kokemusta ei ole. Itse näen pikemminkin että Jumala antoi minulle mahdollisuuden tuntea iloa, hyväksyä oman iloisuuteni, ilman että sitä pitää peitellä tai hävetä. Ilolle on tilaa elämässäni ja suhteisani toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Tai vapauden tunne tai mikä se sitten onkaan.

Sama pätee tietenkin parisuhteessa. Iloitsen rakkaani seurassa tavalla jota en tunne muiden seurassa koska minulla on lupa siihen, se mahtuu suhteeseemme. Naapuri saattaisi hämmästyä jos olisin itseni samalla tavalla hänen edessään kuin olen rakkaani edessä.

Uskoontulon ei tarvitse tuntua miltään. Se voi olla vain semmoinen, “OK, koska sinä Jumala selvästikin niin haluat, niin ollaan kavereita jatkossa ja tulevaisuudessa. Yritän olla tekemättä asioita joista et pidä, kuten toimisin muidenkin rakkaitteni kanssa, siis ihmisten joiden kanssa haluan yhteisen tulevaisuuden.”

Teologisesti tämä on tietenkin mahdollista vain koska Jeesus oli tämä Jumalan selvästikin .

Uskossa eläminen on tällöin sitä, että vietän aikaani Jumalan kanssa ja muistan häntä. Osallistun jumalanpalveluksiin, luen Hänen sanaansa ja rakastan lähimmäisiäni, eli varmistan että meillä on yhteinen tulevaisuus.

Uskossa elämine ei ole jatkuvaa jonkin tietyn tunteen kaipuuta, vaan sen hyväksymistä, että pahan olon tunnekin mahtuu minun ja Jumalan väliseen suhteeseen. Ja enne kaikkea siihen, koska ihmiset ovat aika huonoja tunneasioissa.

D

3 tykkäystä
4

Näin minäkin näen asian. Lisään tuohon kuitenkin sen, että tunnen jopa koen Jumalan voimakkaan läsnäolon lukiessani Raamattua, hyvää hartauskirjallisuutta tai dogmatiikkaa, etenkin silloin kun sana kohdistuu itseeni, erityisesti silloin kun voimakkaan ahdistusjakson jälkeen saan sanasta lohdutuksen. Silloin koen Jumalan läsnäolon ja rakkauden voimakkaana ja tekisi kokeilla nostaa maapallo pois radaltaan jos siinä vain olisi kahvat.

Onhan Kristus tullessaan ihmiseksi omaksunut meidän luontomme ja niin saan sanoa hänessä Jesajan sanoin ja sovittaa nämä sanat itseeni.

Jes 50:4: “Herra, Herra on minulle antanut opetuslasten kielen, niin että minä taidan sanalla virvoittaa väsynyttä; hän herättää aamu aamulta, herättää minun korvani kuulemaan opetuslasten tavalla.”

1 tykkäys
5

Lihavointi minun.

Tämä kohta hyvässä kirjoituksessasi ponnahti silmille.

Tässä on yksi uskonelämäni ristiriidoista.

Kun ilo yllättää

Btw

(C.S.Lewis :
Surprised by Joy, suomeksi Ilon yllättämä oli aikoinaan hyvä lukukokemus. Kirja kertoo Lewisin omasta elämästä ennen uskoontuloa, ja siihen muistaakseni päättyen. Lewis “huomasi uskovansa”. Pitäisi lukea uudestaan, niin ilo käsitteenä tulisi katsottua… toiko kristityksi kääntyminen juuri ilon, joka oli kadonnut? Hassua on että Joy-nimisestä naisesta tuli yllättäen puoliso Lewisille hiukan kirjan ilmestymisen jälkeen…)

se voi tuntua taivaan lahjalta. Hengen hedelmältä. Itsestä riippumatta ja järjen vastaisesti se voittaa pimeydessä kulkijan tummat ajatukset. Tässä jaan varmaan monen kristityn kokemuksen ja sanoituksenkin.

Mutta se ilo katoaa myös. Iloitkaa aina… se voi muuttua käskyksi, joka painaa maahan. Miksi? Sanoin jopa joskus jollekin tutulle, etten usko enää tuntevani sataprosenttisen puhdasta iloa tässä elämässä. Perkelekö noin johtaa sanomaan? Vai onko se realismia: tämä elämä ajassa on vain esimakua tulevasta? Toivottavasti edes sitä.

Miksi en voi “hyväksyä iloa” - ihan aidosti. Kahdesta syystä.
Miksi iloitsen itselle saaduista lahjoista? Lähimmäinen ei niitä saa. Toki voin kieputella asiaa niin että “lähimmäinen hyötyy kun minä jaksan paremmin iloisena” - mutta kyllä jokainen sittenkin elää oman elämänsä surut ja ilot. Ei tunnu reilulta iloita elämästään. Kuin hetkittäin.

Toinen syy, tai sama asia laajempana, on maailman kärsimys. Se on musertava. Ilman toivoa ihminen ei jaksa tehdä pientäkään yritystä niin suurissa kuin paikallisissa katastrofeissa ja vihan pyörteissä. Hyvä että sitä on olemassa ja murusia on itsekin löytänyt evääksi. Mutta ilo, joka olisi kuin keväinen koski, pidäkkeetön? Ei se ole mahdollista. Joskus koen kaiken itsellekin rakkaan hengellisen toiminnan kuin pakenemiseksi - onko se ihan samaa kuin meidän piireissämme vierastettu luostarielämä? Suojellaan itseämme maailmalta, vuoraamme itsemme Jumalan rakkaudella kuin paleleva lapsi kääriytyy täkkiensä suojiin.

And, I wear it for the thousands who have died,
Believen’ that the Lord was on their side,
I wear it for another hundred thousand who have died,
Believen’ that we all were on their side.

Well, there’s things that never will be right I know,
And things need changin’ everywhere you go,
But 'til we start to make a move to make a few things right,
You’ll never see me wear a suit of white.

Ah, I’d love to wear a rainbow every day,
And tell the world that everything’s OK,
But I’ll try to carry off a little darkness on my back,
'Till things are brighter, I’m the Man In Black

6

Mikään tunne ei ole pakko. Kenenkään ei ole pakko tuntea mitään tai olla tuntematta. Tai sanoa kenellekään mitä tai miten missäkin tilanteessa pitää tuntea.

Omat lahjani tai oikeastaan se, että ihmisellä on lahjoja johonkin tai maailman pahuus, ovat objektiivisia asioita. Ne eivät väistämättä implikoi suoraan mitään tunnetta. Joku voi kirota omia lahjojaan ja joku voi iloita maailman pahuudesta. Tunteemme eivät kerro oikeastaan mitään objektiivista maailmasta oman tietoisuutemme ulkopuolella. Ne kertovat siitä, miten olen oma itseni suhteessa näihin asioihin. Raamattu kehottaa iloitsemaan osallisuudesta Kristuksen kärsimykseen. Tai Raamattu nimittää meitä autuaiksi kun meitä Kristuksen tähden vainotaan, se on jopa syy iloita.

Kuten sanoin edelläkin, Jumala antaa mahdollisuuden ja luvan iloita näistäkin asioista, vaikka ne itsestä tuntuisivatkin aina, joskus tai ajoittain kurjalta. Se että ei iloitse ei tee kenestäkään Jumalalle vähemmän rakasta. Meillä on lupa tuntea niin kuin tunnemme milloin minkäkin asian edessä, eikä se huononna asemaamme Jumalan silmissä. Ja samalla se miten ja mitä tunnemme jonkin asian edessä, ei kerro oikeastaan mitään objektiivista itse asiasta.

muoks* Olen miettinyt pelkoa paljon viime aikoina. Teknisesti pelko on sitä, että tulevaisuuteni on uhattuna. Joko suhteessa itseeni, tiettyyn ihmiseen/ihmisiin, ihmisryhmään/ihmisryhmiin tai Jumalaa/jumaliin/transsendenssiin. Yhteinen tulevaisuuteni näiden kanssa on uhattuna: näenkö heitä enää ehkä vain satunnaisesti tai ei koskaan. Tulevaisuudestani puuttuu jotakin ja siihen liittyvä olemisen tapa on se mitä nimitän peloksi. Kun siis enkeli ilmoittaa paiminille “Älkää pelätkö” niin enkeli ei kiellä tuntemasta pelkoa, vaan tahtoo sanoa että tulevaisuutenne ei ole millään tavalla uhattuna, tuntuipa teistä nyt miltä hyvänsä.

D

1 tykkäys