Kahden korin teologia ja luterilainen raamattuhermeneutiikka

Oletko, @Silvanus, tässä asiassa samaa mieltä kuin Kuula? Tekstistä lukemalla löytyisi kyllä painavan näköisiä teologisia perusteita, kuten luomisjärjestys ja syntiinlankeemus.

1 tykkäys

Tässä on pohdittu asioita siihen tyyliin, että onko jokin tulkintamalli “luterilaisen raamattuhermeneutiikan” mukainen vai vastainen. Pohdittaisiinko sitäkin, miksi luterilaisella pitäisi lainkaan olla “omaa” tapaa lukea Raamattua? Eikö Raamattu ole Jumalan ilmoitus, ja eikö sen sisältö ole siksi sama kaikille kristityille?

3 tykkäystä

14 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Kolmisäikeinen virka luterilaisuudessa

(Tämän kirjoitit eri ketjuun, mutta minusta vastaus kuuluu tänne.) Esityksesi on hiukkasen hämärä; minusta sellaiset abstraktiot kuin “hermeneutiikka X painottaa asiaa Y” ja “merkityshorisontti” eivät asiaa selkeytä. Kirjoitat ikään kuin emme voisi lainkaan lukea Raamattua kuten normaalitekstiä, vaan meidän on pakko valita joku hermeneutiikka, joka sitten peittääkin tekstin alleen(?).

Etkö siis hyväksy, että Raamatun kirjoittaja – ja hänen taustallaan itse Jumala – tahtoisi välittää meille jonkin viestin, joka sitten voitaisiin lukea tekstistä? Tietenkin tähän tarvitaan eksegeettistä oppineisuutta, ja siltikin osa Raamatun teksteistä taitaa jäädä enemmän tai vähemmän hämäräksi; mutta onko periaatteessa mahdotonta tietää, mitä Raamattu sanoo?

2 tykkäystä

Kaikki normaaliteksti luetaan myös hermeneuttisesti. Ymmärtäminen on ikään kuin sitä, että kirjoittajan merkityshorisontti - ts mitä hän tarkoittaa sanoilla - ja lukijan merkityshorisontti yhdistyvät. Ei ole olemassa sellaista tekstiä, jota ei tulkittaisi.

Raamattu on siitä erilainen kirja, että sen merkitys ei rajoitu kirjoittajan merkitykseen. Emme siis pääse aatehistoriallisella tutkimuksella selvyyteen siitä, mitä Pyhä Henki meille haluaa tässä ajassa sanoa pyhien kirjoitusten kautta. Totta kai historiallinen merkitys on merkittävä, jopa kaiken muun tulkinnan perusta - näin jo pyhä Tuomas - mutta tekstin teologinen käyttö ei rajoitu historiaan, vaan se puhuu myös moraalista, opista, hengellisestä kokemuksesta.

Otaksun, että edellistä virkettä kirjoittaessasi vilpitön pyrkimyksesi oli selkeyttää asiaa, auttaa lukijaa oivaltamaan jotakin uutta. Silti tämä pyrkimys ei ainakaan minun kohdallani toteudu. En saa ajatuksenkulustasi juurikaan selvää. Ennen tuon virkkeen lukemista jouduin arvailemaan, mitä Silvanus mahtaa ajatella, ja virkkeen luettuani olen edelleen yhtä neuvoton :slight_smile:

1 tykkäys

Juuri näin, tässä on siis kyse siitä, että meidän horisontit eivät kohtaa. Tämä horisontti on nähdäkseni Gadamerin antama symboli ymmärrykselle. Meistä jokainen seisoo maailmassa kukin omassa kohdassamme. Me tulkitsemme sanat aina oman horisonttimme mukaan; eri asiat ovat meistä eri etäisyyksillä, minkä vuoksi ne ovat ajattelussamme erilaisia.

Gadamer ajatteli, että kun kaksi ihmistä ymmärtää toisiaan, heidän horisonttinsa ikään kuin sulautuvat. He näkevät samat asiat saman kokoisina ja siten ymmärtävät toisiaan keskustelussa. (Gadamer tosin nähdäkseni kirjoitti “tekstin/kohteen horisontista”, eikä tarkoittanut sen kirjoittajan horisonttia.)

Ymmärtäminen dialogina ja horisonttien sulautumisena

Platonilainen dialogi on Gadamerille esikuva keskustelusta, jossa hermeneuttinen reflektio tapahtuu. Auktoriteetin kunnioittaminen ja tradition vaikutuksen myöntäminen ei tarkoita sokeaa tottelemista ja vanhojen käsitysten kritiikitöntä omaksumista, vaan asettumista avoimuuteen tähtäävään dialogiseen suhteeseen kohtaamamme toiseuden kanssa. Kun keskustelemme tekstin tai muun tulkinnan kohteen kanssa pyrkien sen ymmärtämiseen, asetamme kysymyksiä traditiolle, joka kohteesta meille avautuu. Mutta myös teksti esittää meille kysymyksiä, joihin meidän on pyrittävä vastaamaan.[17] Dialogissa koettelemme omien ennakkoluulojemme pitävyyttä olemalla avoimia tekstin tai muun tulkinnan kohteen tarjoamalle totuudelle.

Onnistunutta ymmärtämistä ja tulkintaa Gadamer kuvaa kysymysten ja vastausten dialogina, jossa tulkitsijan ja kohteen horisontit sulautuvat (Horizontverschmelzung). Horisonttien sulautuminen on siis metafora, jolla Gadamer kuvaa ymmärtämisen tapahtumaa. Horisontti on tulkitsijan historiallisesti vaikuttuneen tietoisuuden näköala; kaikki se, mitä yhdestä pisteestä käsin on nähtävissä. Tämänhetkinen horisonttimme on jatkuvasti muutoksessa, koska jos olemme avoimia tulkintilanteelle, joudumme taukoamatta koettelemaan omia ennakkoluulojamme kohtaamalla tradition ja ymmärtämällä uudelleen paikkamme siinä. Tulkintaprosessi etenee kysymyksinä, joita tulkitsija esittää tekstille ja vastavuoroisesti teksti tulkitsijalle. Horisonttien sulautumisessa tulkJuuri näin, tässä on siis kyse siitä, että meidän horisontit eivät kohtaa. Tämä horisontti on nähdäkseni Gadamerin antama symboli ymmärrykselle. Meistä jokainen seisoo maailmassa kukin omassa kohdassamme. Me tulkitsemme sanat aina oman horisonttimme mukaan; eri asiat ovat meistä eri etäisyyksillä, minkä vuoksi ne ovat ajattelussamme erilaisia. (Lähde)

Itse olen sitä mieltä, että puhdas teksti ei anna meille pääsyä kirjoittajan tarkoittamaan tulkintahorisonttiin. Toisin sanoemme emme voi ymmärtää pelkän tekstin pohjalta sitä, mitä kirjoittaja on syvällä tavalla tarkoittanut tekstillään. Tämä johtuu siitä, että olemme kukin eläneet aivan erilaisen elämän. Minulle sana “koira” esimerkiksi on lähinnä söpöyden merkki; jollekin koiranomistajalle “koira” sisältää myös huolehtimisen velvollisuuden aivan eri tavalla; koiran pahoinpitelemälle “koira” on vaara.

No, pointti on se, että kaksi ihmistä ei ymmärrä sanaa “koira” samalla tavalla, koska kaksi ihmistä eivät ole biologisesti samoja olioita. Aivosähkökemialliset responssit, joita sana “koira” herättää, ovat aina erilaiset eri olioilla. Voi toki olla, että kaksi ihmistä alkaa sanallistaa omaa ymmärrystään sanasta “koira” samalla tavalla: nelijalkainen koirarotuinen olento, tai jokin muu vastaava.

Keskeistä tässä on ymmärtää se, että teksti ilmaisee kirjoittajalleen syvää merkityskokonaisuutta, mutta tekstinä se edustaa vain kielellistä reduktiota itse merkityskokonaisuudesta. Tämä johtuu siitä, että kirjaimet eivät kanna mukanaan aivosähkökemiallisia reaktioita. Mikäli olemme eläneet samanlaisessa kulttuuripiirissä, ne voivat kutsua esiin samanlaisia, samantyyppisiä reaktioita. Toisin sanoen: kieli on ikään kuin luuranko. Kun minä puhun, minä ajatuksissani ajattelen paljon laajemmin kuin sen, mitä sanon. Sanat muodostavat luurangon, ja ajatukseni muodostavat tuon luurangon ympärille lihaksiston sen perusteella, miten ajattelen asiasta. Mutta kun tahdon välittää tuon lihaksikkaan adoniksen mielessäni olevan kuvan sinulle, en voi siirtää mielikuvaa, vaan minä latistan sen kuvan sanoiksi, pelkäksi luurangoksi. Sinä puolestaan käytät oppimaasi tulkintametodia, jonka perusteella muodostat luurangosta - kulttuurisesti ehdollistuneella tavalla - oman kuvasi adoniksesta. Tarkempi mielikuvan tarkastelu - jota on kyllä mahdollista tehdä myös kielellisesti, en sitä kiellä - osoittaa, että meidän kuvamme ovat erilaisia. Sinulla voivat pohjelihakset korostua, kun taas minulla korostuvat hauikset. Näin siis meillä on mielessämme erilainen merkitys siitä, mitä on tarkoitettu (esim. nyt sanalla adonis), vaikka sana, jota käytämme, on yhteinen.

Olen sitä mieltä, että mielikuvat voivat lähestyä toisiaan, jos keskustelu on dialogista ja sitä käydään tarpeeksi pitkään. Keskustelu etenee (uskotellun) ymmärtämisen kautta erimielisyyteen ja tämän jälkeen sovitettuun (todelliseen) ymmärrykseen.


Toinen asia, jota käsittelin viestissäni, oli Raamatun erityinen asema. Jos Raamattu on vain historiallinen kirja, me voimme löytää sen syvällisen merkityksen alkamalla tutkia sitä aatehistoriallisesti. Tuolloin on turhaa lukea sitä, ellei ole perehtynyt kirjoitusajan aatteelliseen kontekstiin. Mutta emme me usko Raamatun olevan tällainen kirja. Vaikka apostoli Paavalin tarkoittama merkitys (hänen mielikuvansa, hänen adoniksensa, hänen koiransa) on merkittävä hänen tekstinsä meille tulevan merkityksen kannalta, se ei ole kuitenkaan ainut. Me asetamme tekstin suhteeseen itsemme kanssa. Tässä on kyse siitä, että Pyhä Henki puhuu meille pyhän tekstin kautta myös ohi sen kirjaimellis-historiallisen merkityksen. Tätä nimitetään hengelliseksi luennaksi.

3 tykkäystä

Jos asia olisi näin, kielellinen viestintä olisi mahdotonta. Mutta kaikkihan me tiedämme, että se on mahdollista.

(Mitä tarkoittaa “ohi” tässä?) On silti vaikea on uskoa, että Pyhä Henki haluaisi jonkin tekstin kautta sanoa meille aivan päinvastaista kuin inhimillinen kirjoittaja itse ymmärsi.

Tässä on sivuttu monenlaisia ideoita. Ketjun alussa mainittiin “kahden korin” idea. Edellä mainitsit “hermeneutiikka”-idean ja (ymmärsinköhän oikein?) senkin idean, että Pyhä Henki haluaisi jollakin tavalla sanoa meille enemmän kuin Raamatun teksti. Näistä ajatuksista olisi kyllä mielenkiintoista keskustella. Mutta käytännössä tällaiset ideat ovat valitettavan usein välineitä, joilla yritetään todistella, että Raamattu tai kirkolliskokous tai Luther tai jokin muu, suurempi tai pienempi, auktoriteetti ei “syvällä tavalla” tarkoittanutkaan sitä, mitä kristityt vuosisatoja ovat olettaneet kyseisen auktoriteetin tarkoittaneen, vaan jopa ihan päinvastaista. Esimerkkinä toimikoon kirkolliskokouksen keskustelu homoseksuaalisten suhteiden hyväksyttävyydestä. Anteeksi kriittisyyteni, mutta tämäntapaiset ajatuskulut ovat yleensä epäuskottavia.

3 tykkäystä

Kyllä kaikessa kommunikoinnissa on se, että emme voi tavoittaa täysin sanojan tarkoitusta, vaan tulkitsemme sen aina omasta ennakkoymmärryksestämme käsin. Sen takia on sama teksti mahdollista tulkita monella tavalla. Silvanus on aivan oikeassa, että voimme pyrkiä ymmärtämään tekstiä vaikkapa historiantutkimuksen keinoin. Siksi ajanhistorian tunteminen on tärkeätä Raamatun lukijalle. Mitä erilaisemmassa ympäristössä teksti on luotu, sitä vaikeampi se on ymmärtää. Tämän asian tunnistaminen ei tee viestintää mahdottomaksi, vaan auttaa ymmärtämään siihen sisältyviä haasteita.

Jo Raamattu itse näytää harjoittavan tulkintaa, jossa luetaan muutakin kuin tekstin pintaa. P. Paavali mm. käyttää VT:n esimerkeissä tällaista tapaa. Hengellinen lukutapa on aina kuulunut kristinuskoon, eikä sitä pidä nähdä kirjaimellisen lukutavan vihollisena. Myöskään ei ole niin, että kaikki tulkinnat olisivat yhtä hyviä tai perusteltuja.

8 tykkäystä

Itse asiassa kun luemme Raamattua, luemme yhtä tulkintaa siitä. Käännös on aina tulkinta lähtötekstistä. Edes lähisukukielten kaikkien sanojen merkityskenttä ei ole täsmälleen sama, jolloin joudutaan valitsemaan käännettävälle ilmaisulle lähinnä samaa merkitsevä ilmaisu - eli tekemään tulkinta siitä, mikä kyseisessä lähtökielen ilmaisussa on keskeisintä ja mikä kohdekielen ilmaisu parhaiten vastaa sitä.

Lukiessamme tulkitsemme aina myös itse, tietoisesti ja varsinkin tiedostamatta. Luemme esimerkiksi omassa yhteisössämme saamiemme “silmälasien” läpi. Olemme oppineet omassa yhteisössämme, mitä tietyt hengelliset ilmaisut tarkoittavat ja luemme ne aina siinä merkityksessä, vaikka merkitys kenties voisi olla laajempikin - tai jopa osittain toisenlainen.

Jos joku selittää samaa tekstiä, samoja ilmaisuja, toisin kuin olemme oppineet, pidämme helposti sitä vääränä ja torjumme sen samantien. Tämä näkyi erittäin hyvin vaikkapa uuden raamatunkäännöksen ilmestyessä. Suuri joukko ihmisiä “tiesi”, että jokin kohta on uudessa käännöksessä käännetty väärin, koska " sen merkitys on eri kuin vanhassa". Mielessä ei edes käynyt, että vanha käännös voisi juuri siinä kohdassa olla väärä ja uusi oikea ja siksi ne ovat erilaisia - tai että kumpikaan ei ole oikea tai väärä, vaan ne tuovat esiin samasta alkukielen ilmauksesta eri puolia.

7 tykkäystä

Huomasin juuri, että @cymbus:n viestiä olimme peukuttaneet molemmat, @Silvanus ja minä, vaikka äsken juuri näytimme olevan keskenämme jonkin verran erimielisiä. Toivottavasi ymmärsimme hermeneuttisesti @cymbus:n tekstin suunnilleen samalla tavalla? :slight_smile:

Ehkä pitäisi vielä tiivistää kantani näin:

1. Myönnän, että toisen tekstiä luettaessa on mahdollista ymmärtää väärin. Tätä mahdollisuutta voi silti pienentää huolellisuudella ja kysymällä asiantuntijoiden neuvoa.

2. Myönnän, että pari tuhatta vuotta vanhojen tekstien äärellä väärinkäsityksen vaara on sitäkin suurempi, ja tarvitaan erityistä huolellisuutta ja erityisasiantuntemustakin.

3. Myönnän, että kaikkia Raamatun kohtia en ymmärrä (ehkä ei kukaan muukaan), ja että siinä, mitä luulen ymmärtäväni, saatan erehtyä.

4. Silti edelliset kohdat 1-3 eivät kelpaa verukkeeksi sille, että Raamatun selitettäisiin tarkoittavan sitä, mitä nykylukija haluaa sieltä löytää.

1 tykkäys

Aah, halleluja! Nyt on enää kaksi mahdollisuutta. Toinen on, että Raamattu ei edellytä minkäänlaista halua tullakseen ymmärretyksi. Silloin Raamatun ymmärtäminen voi olla kylmä akateeminen toimitus, jossa kirjaimet puhuvat puolestaan.

Toinen on, että Raamatun ymmärtäminen on nimenomaan kiinni halusta. Se ei tarkoita, että nykylukijan halu olisi itsessään paha asia tai hänen virheensä. Vaan virhe on siinä, että nykylukija haluaa tekstiltä liian vähän. Tähän voisin laittaa kasan sitaatteja Vuorisaarnasta. Sieltä saa ainakin sellaisen kuvan, että kyseessä ei ole pelkkä rationaalinen, akateeminen tai moralistinen ymmärrys.

Kyllä, olet oikeassa. Tässä kuitenkin nyt huomataan tämän keskustelun ongelma. Minä olen puhunut (kärjistäen) noista kohdista 1-3. Sinä olet puolestaan tullut keskusteluun sillä mentaliteetilla, että nyt on vain keskeistä kieltää sellainen ajatus, että nykylukija saa löytää tekstistä mitä haluaa. Näyttää siis siltä, että sinä et ole tässä keskustelemassa itse asiasta, vaan jostain tietystä raamatunkohdasta, jonka joku on sattunut tulkitsemaan - sinun mielestäsi - “niin kuin haluaa” (eikä “niin kuin siellä lukee”).

Kärjistäen minä olen jopa sitä mieltä, että mikään teksti ei mahdollista pääsyä kirjoittajan tarkoittamaan merkityshorisonttiin. Tekstit muodostavat itsenäisiä maailmojaan, joita voidaan toki tutkia, mutta tekstit eivät luo meille pääsyä kirjoittajan mieleen. Mikään teksti ei tee näin. Saat ehkä välähdyksen jostain mielipiteestäni, mutta kokonaista mieltäni et voi tekstin kautta hallita. Jonkinlainen ymmärrys on löydettävissä keskustelun kautta, jossa kahden ymmärtäjän välillä on dialogi, vuorovaihto, jossa ongelmallisia asioita voidaan kysyä ja voidaan vastata. Paljon kirjoittaneiden kirjoittajien tekstien analyyttinen tutkimus lähestyy, mutta ei saavuta tällaista keskustelua. Esimerkiksi Augustinuksen tai Lutherin kohdalla voimme sanoa olevamme kohtuullisen pitkälti selvillä heidän ajattelustaan, ja voimme varmaan - jos olemme siis heidän koko korpuksensa tutkineet jne. eli akateemisen uran loppuvaiheilla - sanoa, mitä mieltä hän voisi olla jostain asiasta. Me emme kuitenkaan voi kopioida heidän ymmärrystään, joka perustuu (luultavasti jonkinlaisen emergenssin tai jonkinlaisen kausaalisen suhteen kautta) heidän aivosähkökemiallisiin reaktioihinsa.

Minä en innostu sellaisesta raamattuhermeneutiikasta, jossa on sallittua pysyä ainoastaan aatehistoriallisessa kontekstissa. Raamatun yksittäisten kirjoittajien tekstien vähyys johtaa siihen, että mielestäni emme voi adekvaatisti tulla samanlaiseen ymmärrykseen kirjoittajien intentioista kuin mitä voimme paljon kirjoittaneiden, esim. Augustinuksen ja Lutherin kohdalla. Aatehistoriallinen raamattututkimus ei täytä kirkon raamatunluennan tarpeita. Siitä on kyllä hyvin paljon hyötyä, koska - ja sanon tämän nyt taas kerran uudestaan - historiallinen eli ns. sananmukainen (tälle on joku toinen sana, mutta olen sen unohtanut) merkitys on lähtökohta kaikelle Raamatun teologiselle käytölle. Historiallinen merkityskin voi toki olla luonteeltaan vertaus, tai muuten erilainen kirjallinen genre aktuaalisen historian sijasta. Genre voi olla myös määräys, laki, tai muu vastaava.

Tämän vuoksi palaan nyt siihen, mitä sanoin jo aiemmin. Perustuen lähestyskäskyyn se, mitä Kristus käskee, on moraalisesti välttämätöntä. Siis vain sellainen kohta, jossa sananmukainen genre on moraalinen käsky tai ohje, on meille välttämätön. Kun nyt näin sanotaan, niin monet toki tulevat huutelemaan, että tällä tavalla toimittaessa katoaa kristinuskosta todella paljon. Ehkä katoaakin! Sic transit gloria mundi. Kristinusko elää aina suhteessa Raamattuun ja sen muovaamana. Sen välttämättömiä säädöksiä ja sen hyvinä pidettyjä säädöksiä (jotka siis voivat olla myös toisin!) tulkitaan myös eri tavoin eri aikoina.

Minä uskon, että Pyhän Hengen ohjaava rooli raamatuntulkinnassa on keskeistä. Se tarkoittaa sitä, että tulkintaa ei ohjaa aatehistorian professori, vaan uskon ymmärrys. Seurakunnan ykseyden kannalta on toki oma ongelmansa se, jos meillä on kaksi henkilöä, jotka luulevat kumpikin olevansa uskossa ja siten saaneensa saman Pyhän Hengen; jos nämä kaksi sitten tulkitsevat merkittävästi eri tavalla pyhiä kirjoituksia, voi herätä kysymys, onko toinen sittenkään uskossa, kun uskon kautta syntynyt tulkinta on näin erilainen. Minusta tällainen lähestymistapa on pelosta lähtöisin; pelko omasta uskosta saa epäilemään myös toisen uskoa, ja koska kukaan ei uskalla tunnustaa olevansa itse uskon ulkopuolella, aletaan toista syyttämään ei-kristityksi ja ties miksi Jumalan sanan pilkkaajaksi ynnä muuksi. Minä olen sitä mieltä, että rakkaudessa ei ole pelkoa. Sen vuoksi tällaisessa tilanteessa ei täydy kysyä, onko toisella lainkaan Henkeä, vaan miksi Henki antaa toiselle erilaisen tulkinnan! Kirjoitusten mukaan Henki antaa eri ihmisille eri asioita, jotta he rikastuisivat lahjojen keskinäisestä jakamisesta. Mutta se, joka pelon vuoksi eristäytyy toisesta, jota ei ymmärrä, toimii vastoin rakkauden henkeä. Totta kai tällaisen rakkauden mentaalinen rakentuminen on todella vaikeaa - mutta siihen meitä on kutsuttu.

2 tykkäystä

Palauttaakseni keskustelun varsinaiseen ketjun aiheeseen, totean että tuolla kahden korin tarkastelumetodilla Raamatusta voi poimia aivan mitä mielipiteitä vain haluaa, mistätahansa asiasta.

Älä varasta! - Mutta rakkaudellisesti ajatellen, voihan sitä vähän…

Älä tapa! - Mutta mutta jos on traumaisoitunut ja on eri kulttuurista ja kun kantasuomalaisetkin ja … rakkaudellisesti ajatellen …

1 tykkäys

Esimerkit ovat ongelmallisia. Ensinnäkin, varastamisen kiellon kategorisuuden voi kyseenalaistaa ihan uskottavasti: Mitä jos voi varastamalla jonkun liiasta pelastaa yhden tai useamman ihmisen hengen? Varmasti sellaisia tilanteita on ollut ja on. Entä saako sodassa ottaa “voittosaalista” vaikka vihollisen polttoaineista ja ammuksista? Päädymme siis hyvin pian huomaamaan, että kieltoa pitää tulkita eri tavoin eri tilanteissa.

Tappamisjuttua koskevat samat ongelmat. Viittaus maahanmuuttajiin kyllä oli niin väkinäinen, että lukija joutuu ihmettelemään, mistä lähteestä se pulppusi.

4 tykkäystä

Kahden korin ajatukseen tosiaan yleensä sisältyy jonkinlainen ajatus siitä, että korin yleiset periaatteet ovat muuttumattomia. Näin esimerkiksi “rakkauden korin” perustana on rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö.

Monet luterilaiset tosiaan tulkitsevat, että kaikki eettinen pohdintaa täytyy tapahtua näistä kahdesta lähtökohdasta käsin, ja tällöin kaikki, mikä on tämän vastaista - myös Raamatun sisällä - on kiellettyä!

Taidat tuntea mentaliteettini paremmin kuin minä itse, kun osaat kuvata sitä noin varmoin sanankääntein.

Taas “kärjistäen”. Jos kärjistäisit vähemmän, viestisi olisi a) ymmärrettävämpi b) vakuuttavampi.

En väittänyt mitään sellaista, että voisin “hallita mieltäsi”. Yritin väittää, että kielellinen viestintä on mahdollista.

Edelleen ihmettelen, miksi on tai pitäisi olla olemassa jokin erityinen “luterilainen” eksegetiikka. Tai jos luterilaiset todella tulkitsevat Raamattua eri tavalla kuin muut kristityt, mitä syytä meillä on olettaa, että tämä luterilainen linja on oikea?

Sitäkään en ymmärrä, miksi Kristuksen ja apostolien sanoilla olisi käytännössä mitään eroa kristityn kannalta. (“Ontologiasta” en haluaisi väitellä.) Oleellisestihan me olemme saaneet uskon juuri Kristuksen palvelijoiden kautta, jotka toki puhuvat isäntänsä arvovallalla (Luuk.10:16).

No nimenomaan siksi, että Kristus ja apostolit itse erottavat omien sanomistensa arvovallan. Näin ainakin siis Paavali. Tämä on siis “sanan sisäisen itsereflektio”, joka osoittaa, että sanassa itsessään on eri tasoisia lausumia.

Luterilainen eksegetiikka tosiaan perustuu ns. sola scriptura -oppiin, jossa luterilaisuus hieman (vain hieman) eroaa katolisesta ajattelusta. Taustalla on kysymys vanhurskauttamisesta ja siitä, kuka voi esittää sitovia käskyjä. (Tähän on syntynyt mm. de iure divino ja de iure humano -erottelu, jne.)

“Hallita mieltä”, tarkoitin siis, koko tarkoittamani merkitystodellisuuden hallintaa. Pahoittelen, ilmaisin ehkä vähän väärin. Ylipäänsä siinä, mitä sanoin, että tekstit eivät mahdollista pääsyä kirjoittajan (tarkoittamaan) merkityshorisonttiin tarkoittaa sitä, että kirjoittajan ja lukijan/tulkisijan välinen ikuinen kuilu säilyy aina! Sitä ei siis koskaan voi ylittää. No, varsinainen kärjistykseni oli siinä, että olen kyllä sitä mieltä, että kuilu voidaan ylittää, mutta se on mahdollista vain dialogisessa suhteessa, jota varsinaisessa mielessä minkään tekstin kanssa ei voi syntyä. Teksti on kirjain, ja kirjain ei elä.

Huomautukseni mentaliteetistasi nousi siitä, että yleisistä raamattuhermeneuttisista lausahduksistasi (1-3) tunnuit tekevän ihmeellisen hyppäyksen jonkinlaiseen kirkkopoliittiseen kieleen, jossa puhut verukkeista ja nykylukijasta ja nykylukijan ilmeisesti virheellisestä tahdosta löytää sieltä jotain omaansa, jne. Hyppäys hermeneuttisesta keskustelusta nykylukijan tahtoon kuulosti minun korvaani siltä, että koko keskustelun tarkoituksena sinulle on ollut yrittää löytää “kättä pidempää” sille, että voisit kieltää jotkut tavat tulkita pyhiä kirjoituksia.