Kahden korin teologia ja luterilainen raamattuhermeneutiikka

Dosentti Timo Eskola STI:stä on tehnyt mielenkiintoista työtä selvittäessään kahden korin teologian juuria - ne johtavat Lundilaisen uuskantilaiseen filosofiaan tukeutuvan teologian sylttytehtaalle.

Eskola: ”Mitään kahta laajaa koria, jossa jälkimmäinen olisi aina sisällöltään tilannekohtaisesti muuttuva, ei Lutherin teologiasta löydy.”

Menikö tässä pohja pois naispappeuspäätökseltä, yhteiseltä julistukselta vanhurskauttamisesta ja samaa sukupuolta olevien avioliitolta ?

Eskolan tutkimus on julkaistu STI:n uusimmassa IUSTITIA -julkaisussa nro 33.

Eskolan blogissa on esitelty tutkimusta:

Leif Nummela on kommentoinut aihetta Uusi Tie-lehdessä:
https://uusitie.com/koriteologiaa-ei-loydy-lutherilta-eika-raamatusta/

3 tykkäystä

Ajatus kahdesta korista on yksinkertaisesti ajatus dikotomisesta lähestymistavasta, jossa eri lähestymistavat eivät toimi samalla tavalla, vaan niillä on uniikki toimintamalli. Erilaisia malleja ovat ainakin olleet lain ja evankeliumin “korit” eli dikotomia, usko-rakkaus, oppi-etiikka, muuttumaton säädös-muuttuva säädös. Tässä mielessä korioppi, eli ajatus dikotomisesta jaosta, kuuluu lähtökohtaisesti luterilaisuuteen esimerkiksi lain ja evankeliumin dikotomian kautta.

Naispappeuspäätökseen johtaneessa teologisessa keskustelussa käytiin keskusteluja, joissa myös korioppi mainittiin. Itse naispappeuspäätös ei kuitenkaan perustu uskon ja rakkauden dikotomiaan, vaan klassiseen de iure divino-de iure humano -jaotteluun. Kirkon päätös sisälsi kannan, jonka mukaan pappisvirka on asetettu ja konstituoitu de iure divino, mutta tämä asetus ei sisällä sukupuolta, ja että säädös pappisviran miessukupuolesta oli de iure humano. Katsottiin, että koska sukupuolen rajoittaminen oli ihmisen säädös, se voitaisiin inhimillisellä säädöksellä myös kumota.

Taustalla on koriopin lisäksi nähdäkseni myös aivan klassinen luterilainen raamatunhermeneuttinen ajatus siitä, että välttämätöntä on se, mikä on käsketty - esimerkki ei riitä normatiivisuuden ehdoksi.

Tuossa tapahtui virhe. Tietenkin Jumalan antama esimerkki on jumalallista ilmoitusta: niin vanhassa kuin uudessa liitossa hän valitsi papeiksi/apostoleiksi vain miehiä.

Vaikka olisikin niin, että erityinen kielto olla vihkimättä naisia papeiksi olisi ihmislähtöinen, niin silti naisten vihkiminen papeiksi edellyttää sukupuoleen sitoutumattoman yleisen vihkimiskäskyn lisäksi myös positiivisen jumalallisen esimerkin siitä, että Jumala valitsi ensimmäisten apostoliensa joukkoon naisia. Silloin sekä yleinen, sukupuolia mainitsematon kehotus asettaa paimenia että konkreettinen esimerkki tekisivät asian selväksi Jumalan omasta toimesta. Mutta näin ei ole, vaan luterilaisten naispappeus ei perustukaan Jumalan tekoihin ja positiiviseen esimerkkiin, vaan siihen, että luterilaiset ovat itse jumalallistaneet omien valintojensa ja ajatustensa tulokset.

Jumalallinen ilmoitus voi perustua vain Jumalan omiin tekoihin, mutta naispappeuspäätöksellä ja tuolla kahden korin teoriallaan luterilaiset siirtävät sen ihmistulkintoihin: ilmoitusta onkin vain se, mikä itse tulkitaan velvoittavaksi käskyksi. Näin fokus siirtyy Jumalan teoista inhimilliseen arviointiin Jumalan puheakteista: “Tuossa Jeesus paastoaa, mutta ei hän oikeasti käskenyt tehdä niin.”

Käskyjenkin osalta protestanttinen teologia tekee usein virhetulkinnan myös jättämällä huomioimatta sen, keille käsky annettiin: koko kansalle vaiko Herran valitsemille apostoleille, jotka Jeesus yksin vihki pyhiin salaisuuksiinsa? Tämä on olennainen kysymys, sillä kirkossa on hierarkia ja järjestys.

Protestanttinen abstrakti kirkkokäsitys mahdollistaa sen, että kirkon järjestys voidaan sivuuttaa, ja kuka tahansa kadun mies voi perustaa oman “ministeryn”. Vaikka kukaan piispa ei olisi häntä vihkinyt papiksi, hän voi perustaa oman puljun, asettautua sen paimeneksi ja tulkita apostoleille annettujen lupausten koskevan myös häntä, koska kirkkohan on pirstoutunut eikä kenelläkään ole koko totuutta hallussaan. Näin sivuutetaan paitsi Jumalan teot, niin myös kirkko ja sen historia, ja korvataan ne omilla tulkinnoilla siitä, mikä on jumalallista käskyä ja mikä ei.

3 tykkäystä

Naispappeus on siinä mielessä kyllä hiukan eri asia kuin paasto, että paastosta ei tosiaan suoranaista käskyä ole esitetty (vaikka se suht itsestäänselvyytenä esiintyykin Raamatussa), mutta pastorinviran kuuluminen miehelle on varsin selkeä käsky. Toki voidaan keskustella siitä, mikä sen käskyn tarkoitus on ja millä tavalla siihen tarkoitukseen nyky-yhteiskunnassa päästään, mutta mikään inhimillinen säädös ei missään tapauksessa ole kysymyksessä.

4 tykkäystä

Tosiaankin luterilaisessa eksegetiikassa on ollut tapana tehdä ero Kristuksen käskyjen ja apostolien käskyjen välille. Näiden välillä on ontologinen ero. Se on nähtävissä myös mm. lähetyskäskyssä: “Menkää … ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” Apostolit puolestaan opettivat näitä, niin kuin Paavali sanoo (tietääkseni varhaisimmassa UT:n tekstissä): “Tiedättehän, mitä käskyjä me Herran Jeesuksen puolesta olemme teille antaneet.” (1. Tess. 4:2) Mutta Paavalikin tunnustaa, että joistain asioista hän puhuu muutakin kuin Herran käskyä: “Naimattomista naisista minulla ei ole Herran antamaa käskyä. Sanon kuitenkin oman mielipiteeni” (1. Kor. 7:25)

Tietenkin on olemassa vielä kysymys siitä, onko apostolin mielipide silti sitova, vaikka se ei olekaan Herran käsky. Luterilaisen raamattuhermeneutiikan mukaan tosiaan ei. Tässä on taustalla ajatus vanhurskauttamisesta ja siitä, että siihen ei voi mikään ihmiskäsky asettaa mitään taakkaa tai estettä.

Kari Kuula kirjoittaa blogissaan hieman samaan tapaan, mitä ajattelen:

Naispappeuden puolustajat katsovat, että pastoraaliepistoloiden näkemys viranhaltijan sukupuolesta ei ole kirkko sitovat muuttumaton säädös. Kirjeissä kyllä suositaan miehiä ja annetaan ymmärtää, että miesten on syytä toimia johtavissa ja näkyvissä tehtävissä ja opettajina. Tälle näkemykselle ei kuitenkaan esitetä minkäänlaisia teologisia perusteita. Tästä syystä sitä ei voida pitää uskon ytimestä nousevana “Herran säädöksenä”. Se on pelkästään käytännön ratkaisu, joka kenties oli mielekäs siinä tilanteessa, jossa pastoraalikirjeiden edustamat seurakunnat elivät. Kyse on siis samanlaisesta käytännön ratkaisusta kuin seurakunnan päätös pitää huolta seurakuntaan kuuluvista yli 60 vuotiaista leskistä (1 Tim 5:3-10).

Pastoraalikirjeiden kohdalla on erityisesti huomioitava, että yksi niiden keskeisistä käsitteistä on eusebeia, jumalisuus. Sillä tarkoitetaan tietynlaista mukautumista vallitsevan kulttuurin tapoihin, jotta usko säilyisi kunnioitettavana. Toisin sanoen kyse on inkulturaatiosta, kulttuurisesta taipumisesta roomalaiseen kontekstiin, ja tässä kontekstissa on selvää, että vain mies on arvostettu julkisena toimijana. Nykyään minusta on toisin, ja eusebeian noudattaminen voi johtaa perustellusti myös toisenlaiseen tulokseen. (Aiheesta ks. esim täällä.)

Aika paljon jää pois kristinuskon perussisällöstä, jos hyväksymme pitäväksi vain ne kohdat, joissa apostoli eksplisiittisesti sanoo puhuvansa Herran suoria käskyjä.

2 tykkäystä

No siis torjujat tietenkin tulkitsevat korinttilaiskirjeen “Herran käskyn” koskevan koko edeltävää jaksoa, jossa naisen opettajana olo kokouksessa kielletään, kun taas puoltajat uskovat sen viittaavan vain tiettyihin jakeisiin.
Eli erimielisyys on siinä, mikä on Herrran käsky, ei siinä, pitääkö sitä noudattaa. Olenko ymmärtänyt oikein?

1 tykkäys

Kyllä, ja lisäksi kun Jeesus valtuutti apostolit opettamaan ja julistamaan, hän todellakin antoi valtuudet tehdä se hänen nimissään. Siksi apostolien käskyt ja opetukset ovat yhtä sitovia, kuin Kristuksen, ellei apostolit erikseen mainitse tästä poikkeusta.

Edit: erikoista muuten, että sen jälkeen kun olin tämän kirjoittanut, kännykkäraamattuohjelma antoi päivän tekstiksi juuri tästä asiasta kertovan lukukohdan, Matteuksen 10. luvun,

jossa koko luku kertoo tästä, mutta vielä erityisesti seuraavat jakeet:

älkää olko huolissanne siitä, miten tai mitä puhuisitte, sillä teille annetaan tuona hetkenä sanat, jotka teidän tulee puhua. Te ette puhu itse, teissä puhuu Isänne Henki.
Matteus 10:19‭-‬20 FB92
http://bible.com/330/mat.10.19-20.FB92

Munkaan tietääkseni luterilaiseen oppiin ei alunperin kuulu sellainen ajatus, jonka mukaan Raamatun eri osilla olisi jonkinlaista tärkeys- tai auktoriteettieroa. Kaikki ne ovat Raamatussa Jumalan tahdosta ja ovat Jumalan inspiroimia, vaikkakin ihmisten kirjoittamina. Ja kaikki käskyt on tarkoitettu noudatettaviksi, jos tätä ei erikseen kumota, kuten VT:n puhtauslait tai ne Paavalin ohjeet, jotka hän sanoo kertovansa vain omana mielipiteenään. Se on tietysti sitten ihan toinen asia, tapahtuuko niiden noudattaminen kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina samalla tavalla, ja saavutetaanko lain kirjaimen noudattamisella lain hengen mukainen tavoite. Mutta siinäkin keskustelussa lähdetään siitä, että käskyt ovat sinänsä sitovia. Jotenkin olen pitänyt tätä suhteellisen itsestään selvänä asiana.

3 tykkäystä

Oletko, @Silvanus, tässä asiassa samaa mieltä kuin Kuula? Tekstistä lukemalla löytyisi kyllä painavan näköisiä teologisia perusteita, kuten luomisjärjestys ja syntiinlankeemus.

1 tykkäys

Tässä on pohdittu asioita siihen tyyliin, että onko jokin tulkintamalli “luterilaisen raamattuhermeneutiikan” mukainen vai vastainen. Pohdittaisiinko sitäkin, miksi luterilaisella pitäisi lainkaan olla “omaa” tapaa lukea Raamattua? Eikö Raamattu ole Jumalan ilmoitus, ja eikö sen sisältö ole siksi sama kaikille kristityille?

3 tykkäystä

14 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Kolmisäikeinen virka luterilaisuudessa

(Tämän kirjoitit eri ketjuun, mutta minusta vastaus kuuluu tänne.) Esityksesi on hiukkasen hämärä; minusta sellaiset abstraktiot kuin “hermeneutiikka X painottaa asiaa Y” ja “merkityshorisontti” eivät asiaa selkeytä. Kirjoitat ikään kuin emme voisi lainkaan lukea Raamattua kuten normaalitekstiä, vaan meidän on pakko valita joku hermeneutiikka, joka sitten peittääkin tekstin alleen(?).

Etkö siis hyväksy, että Raamatun kirjoittaja – ja hänen taustallaan itse Jumala – tahtoisi välittää meille jonkin viestin, joka sitten voitaisiin lukea tekstistä? Tietenkin tähän tarvitaan eksegeettistä oppineisuutta, ja siltikin osa Raamatun teksteistä taitaa jäädä enemmän tai vähemmän hämäräksi; mutta onko periaatteessa mahdotonta tietää, mitä Raamattu sanoo?

2 tykkäystä

Kaikki normaaliteksti luetaan myös hermeneuttisesti. Ymmärtäminen on ikään kuin sitä, että kirjoittajan merkityshorisontti - ts mitä hän tarkoittaa sanoilla - ja lukijan merkityshorisontti yhdistyvät. Ei ole olemassa sellaista tekstiä, jota ei tulkittaisi.

Raamattu on siitä erilainen kirja, että sen merkitys ei rajoitu kirjoittajan merkitykseen. Emme siis pääse aatehistoriallisella tutkimuksella selvyyteen siitä, mitä Pyhä Henki meille haluaa tässä ajassa sanoa pyhien kirjoitusten kautta. Totta kai historiallinen merkitys on merkittävä, jopa kaiken muun tulkinnan perusta - näin jo pyhä Tuomas - mutta tekstin teologinen käyttö ei rajoitu historiaan, vaan se puhuu myös moraalista, opista, hengellisestä kokemuksesta.

Otaksun, että edellistä virkettä kirjoittaessasi vilpitön pyrkimyksesi oli selkeyttää asiaa, auttaa lukijaa oivaltamaan jotakin uutta. Silti tämä pyrkimys ei ainakaan minun kohdallani toteudu. En saa ajatuksenkulustasi juurikaan selvää. Ennen tuon virkkeen lukemista jouduin arvailemaan, mitä Silvanus mahtaa ajatella, ja virkkeen luettuani olen edelleen yhtä neuvoton :slight_smile:

1 tykkäys

Juuri näin, tässä on siis kyse siitä, että meidän horisontit eivät kohtaa. Tämä horisontti on nähdäkseni Gadamerin antama symboli ymmärrykselle. Meistä jokainen seisoo maailmassa kukin omassa kohdassamme. Me tulkitsemme sanat aina oman horisonttimme mukaan; eri asiat ovat meistä eri etäisyyksillä, minkä vuoksi ne ovat ajattelussamme erilaisia.

Gadamer ajatteli, että kun kaksi ihmistä ymmärtää toisiaan, heidän horisonttinsa ikään kuin sulautuvat. He näkevät samat asiat saman kokoisina ja siten ymmärtävät toisiaan keskustelussa. (Gadamer tosin nähdäkseni kirjoitti “tekstin/kohteen horisontista”, eikä tarkoittanut sen kirjoittajan horisonttia.)

Ymmärtäminen dialogina ja horisonttien sulautumisena

Platonilainen dialogi on Gadamerille esikuva keskustelusta, jossa hermeneuttinen reflektio tapahtuu. Auktoriteetin kunnioittaminen ja tradition vaikutuksen myöntäminen ei tarkoita sokeaa tottelemista ja vanhojen käsitysten kritiikitöntä omaksumista, vaan asettumista avoimuuteen tähtäävään dialogiseen suhteeseen kohtaamamme toiseuden kanssa. Kun keskustelemme tekstin tai muun tulkinnan kohteen kanssa pyrkien sen ymmärtämiseen, asetamme kysymyksiä traditiolle, joka kohteesta meille avautuu. Mutta myös teksti esittää meille kysymyksiä, joihin meidän on pyrittävä vastaamaan.[17] Dialogissa koettelemme omien ennakkoluulojemme pitävyyttä olemalla avoimia tekstin tai muun tulkinnan kohteen tarjoamalle totuudelle.

Onnistunutta ymmärtämistä ja tulkintaa Gadamer kuvaa kysymysten ja vastausten dialogina, jossa tulkitsijan ja kohteen horisontit sulautuvat (Horizontverschmelzung). Horisonttien sulautuminen on siis metafora, jolla Gadamer kuvaa ymmärtämisen tapahtumaa. Horisontti on tulkitsijan historiallisesti vaikuttuneen tietoisuuden näköala; kaikki se, mitä yhdestä pisteestä käsin on nähtävissä. Tämänhetkinen horisonttimme on jatkuvasti muutoksessa, koska jos olemme avoimia tulkintilanteelle, joudumme taukoamatta koettelemaan omia ennakkoluulojamme kohtaamalla tradition ja ymmärtämällä uudelleen paikkamme siinä. Tulkintaprosessi etenee kysymyksinä, joita tulkitsija esittää tekstille ja vastavuoroisesti teksti tulkitsijalle. Horisonttien sulautumisessa tulkJuuri näin, tässä on siis kyse siitä, että meidän horisontit eivät kohtaa. Tämä horisontti on nähdäkseni Gadamerin antama symboli ymmärrykselle. Meistä jokainen seisoo maailmassa kukin omassa kohdassamme. Me tulkitsemme sanat aina oman horisonttimme mukaan; eri asiat ovat meistä eri etäisyyksillä, minkä vuoksi ne ovat ajattelussamme erilaisia. (Lähde)

Itse olen sitä mieltä, että puhdas teksti ei anna meille pääsyä kirjoittajan tarkoittamaan tulkintahorisonttiin. Toisin sanoemme emme voi ymmärtää pelkän tekstin pohjalta sitä, mitä kirjoittaja on syvällä tavalla tarkoittanut tekstillään. Tämä johtuu siitä, että olemme kukin eläneet aivan erilaisen elämän. Minulle sana “koira” esimerkiksi on lähinnä söpöyden merkki; jollekin koiranomistajalle “koira” sisältää myös huolehtimisen velvollisuuden aivan eri tavalla; koiran pahoinpitelemälle “koira” on vaara.

No, pointti on se, että kaksi ihmistä ei ymmärrä sanaa “koira” samalla tavalla, koska kaksi ihmistä eivät ole biologisesti samoja olioita. Aivosähkökemialliset responssit, joita sana “koira” herättää, ovat aina erilaiset eri olioilla. Voi toki olla, että kaksi ihmistä alkaa sanallistaa omaa ymmärrystään sanasta “koira” samalla tavalla: nelijalkainen koirarotuinen olento, tai jokin muu vastaava.

Keskeistä tässä on ymmärtää se, että teksti ilmaisee kirjoittajalleen syvää merkityskokonaisuutta, mutta tekstinä se edustaa vain kielellistä reduktiota itse merkityskokonaisuudesta. Tämä johtuu siitä, että kirjaimet eivät kanna mukanaan aivosähkökemiallisia reaktioita. Mikäli olemme eläneet samanlaisessa kulttuuripiirissä, ne voivat kutsua esiin samanlaisia, samantyyppisiä reaktioita. Toisin sanoen: kieli on ikään kuin luuranko. Kun minä puhun, minä ajatuksissani ajattelen paljon laajemmin kuin sen, mitä sanon. Sanat muodostavat luurangon, ja ajatukseni muodostavat tuon luurangon ympärille lihaksiston sen perusteella, miten ajattelen asiasta. Mutta kun tahdon välittää tuon lihaksikkaan adoniksen mielessäni olevan kuvan sinulle, en voi siirtää mielikuvaa, vaan minä latistan sen kuvan sanoiksi, pelkäksi luurangoksi. Sinä puolestaan käytät oppimaasi tulkintametodia, jonka perusteella muodostat luurangosta - kulttuurisesti ehdollistuneella tavalla - oman kuvasi adoniksesta. Tarkempi mielikuvan tarkastelu - jota on kyllä mahdollista tehdä myös kielellisesti, en sitä kiellä - osoittaa, että meidän kuvamme ovat erilaisia. Sinulla voivat pohjelihakset korostua, kun taas minulla korostuvat hauikset. Näin siis meillä on mielessämme erilainen merkitys siitä, mitä on tarkoitettu (esim. nyt sanalla adonis), vaikka sana, jota käytämme, on yhteinen.

Olen sitä mieltä, että mielikuvat voivat lähestyä toisiaan, jos keskustelu on dialogista ja sitä käydään tarpeeksi pitkään. Keskustelu etenee (uskotellun) ymmärtämisen kautta erimielisyyteen ja tämän jälkeen sovitettuun (todelliseen) ymmärrykseen.


Toinen asia, jota käsittelin viestissäni, oli Raamatun erityinen asema. Jos Raamattu on vain historiallinen kirja, me voimme löytää sen syvällisen merkityksen alkamalla tutkia sitä aatehistoriallisesti. Tuolloin on turhaa lukea sitä, ellei ole perehtynyt kirjoitusajan aatteelliseen kontekstiin. Mutta emme me usko Raamatun olevan tällainen kirja. Vaikka apostoli Paavalin tarkoittama merkitys (hänen mielikuvansa, hänen adoniksensa, hänen koiransa) on merkittävä hänen tekstinsä meille tulevan merkityksen kannalta, se ei ole kuitenkaan ainut. Me asetamme tekstin suhteeseen itsemme kanssa. Tässä on kyse siitä, että Pyhä Henki puhuu meille pyhän tekstin kautta myös ohi sen kirjaimellis-historiallisen merkityksen. Tätä nimitetään hengelliseksi luennaksi.

3 tykkäystä

Jos asia olisi näin, kielellinen viestintä olisi mahdotonta. Mutta kaikkihan me tiedämme, että se on mahdollista.

(Mitä tarkoittaa “ohi” tässä?) On silti vaikea on uskoa, että Pyhä Henki haluaisi jonkin tekstin kautta sanoa meille aivan päinvastaista kuin inhimillinen kirjoittaja itse ymmärsi.

Tässä on sivuttu monenlaisia ideoita. Ketjun alussa mainittiin “kahden korin” idea. Edellä mainitsit “hermeneutiikka”-idean ja (ymmärsinköhän oikein?) senkin idean, että Pyhä Henki haluaisi jollakin tavalla sanoa meille enemmän kuin Raamatun teksti. Näistä ajatuksista olisi kyllä mielenkiintoista keskustella. Mutta käytännössä tällaiset ideat ovat valitettavan usein välineitä, joilla yritetään todistella, että Raamattu tai kirkolliskokous tai Luther tai jokin muu, suurempi tai pienempi, auktoriteetti ei “syvällä tavalla” tarkoittanutkaan sitä, mitä kristityt vuosisatoja ovat olettaneet kyseisen auktoriteetin tarkoittaneen, vaan jopa ihan päinvastaista. Esimerkkinä toimikoon kirkolliskokouksen keskustelu homoseksuaalisten suhteiden hyväksyttävyydestä. Anteeksi kriittisyyteni, mutta tämäntapaiset ajatuskulut ovat yleensä epäuskottavia.

3 tykkäystä

Kyllä kaikessa kommunikoinnissa on se, että emme voi tavoittaa täysin sanojan tarkoitusta, vaan tulkitsemme sen aina omasta ennakkoymmärryksestämme käsin. Sen takia on sama teksti mahdollista tulkita monella tavalla. Silvanus on aivan oikeassa, että voimme pyrkiä ymmärtämään tekstiä vaikkapa historiantutkimuksen keinoin. Siksi ajanhistorian tunteminen on tärkeätä Raamatun lukijalle. Mitä erilaisemmassa ympäristössä teksti on luotu, sitä vaikeampi se on ymmärtää. Tämän asian tunnistaminen ei tee viestintää mahdottomaksi, vaan auttaa ymmärtämään siihen sisältyviä haasteita.

Jo Raamattu itse näytää harjoittavan tulkintaa, jossa luetaan muutakin kuin tekstin pintaa. P. Paavali mm. käyttää VT:n esimerkeissä tällaista tapaa. Hengellinen lukutapa on aina kuulunut kristinuskoon, eikä sitä pidä nähdä kirjaimellisen lukutavan vihollisena. Myöskään ei ole niin, että kaikki tulkinnat olisivat yhtä hyviä tai perusteltuja.

8 tykkäystä

Itse asiassa kun luemme Raamattua, luemme yhtä tulkintaa siitä. Käännös on aina tulkinta lähtötekstistä. Edes lähisukukielten kaikkien sanojen merkityskenttä ei ole täsmälleen sama, jolloin joudutaan valitsemaan käännettävälle ilmaisulle lähinnä samaa merkitsevä ilmaisu - eli tekemään tulkinta siitä, mikä kyseisessä lähtökielen ilmaisussa on keskeisintä ja mikä kohdekielen ilmaisu parhaiten vastaa sitä.

Lukiessamme tulkitsemme aina myös itse, tietoisesti ja varsinkin tiedostamatta. Luemme esimerkiksi omassa yhteisössämme saamiemme “silmälasien” läpi. Olemme oppineet omassa yhteisössämme, mitä tietyt hengelliset ilmaisut tarkoittavat ja luemme ne aina siinä merkityksessä, vaikka merkitys kenties voisi olla laajempikin - tai jopa osittain toisenlainen.

Jos joku selittää samaa tekstiä, samoja ilmaisuja, toisin kuin olemme oppineet, pidämme helposti sitä vääränä ja torjumme sen samantien. Tämä näkyi erittäin hyvin vaikkapa uuden raamatunkäännöksen ilmestyessä. Suuri joukko ihmisiä “tiesi”, että jokin kohta on uudessa käännöksessä käännetty väärin, koska " sen merkitys on eri kuin vanhassa". Mielessä ei edes käynyt, että vanha käännös voisi juuri siinä kohdassa olla väärä ja uusi oikea ja siksi ne ovat erilaisia - tai että kumpikaan ei ole oikea tai väärä, vaan ne tuovat esiin samasta alkukielen ilmauksesta eri puolia.

7 tykkäystä

Huomasin juuri, että @cymbus:n viestiä olimme peukuttaneet molemmat, @Silvanus ja minä, vaikka äsken juuri näytimme olevan keskenämme jonkin verran erimielisiä. Toivottavasi ymmärsimme hermeneuttisesti @cymbus:n tekstin suunnilleen samalla tavalla? :slight_smile: