Juuri näin, tässä on siis kyse siitä, että meidän horisontit eivät kohtaa. Tämä horisontti on nähdäkseni Gadamerin antama symboli ymmärrykselle. Meistä jokainen seisoo maailmassa kukin omassa kohdassamme. Me tulkitsemme sanat aina oman horisonttimme mukaan; eri asiat ovat meistä eri etäisyyksillä, minkä vuoksi ne ovat ajattelussamme erilaisia.
Gadamer ajatteli, että kun kaksi ihmistä ymmärtää toisiaan, heidän horisonttinsa ikään kuin sulautuvat. He näkevät samat asiat saman kokoisina ja siten ymmärtävät toisiaan keskustelussa. (Gadamer tosin nähdäkseni kirjoitti “tekstin/kohteen horisontista”, eikä tarkoittanut sen kirjoittajan horisonttia.)
Ymmärtäminen dialogina ja horisonttien sulautumisena
Platonilainen dialogi on Gadamerille esikuva keskustelusta, jossa hermeneuttinen reflektio tapahtuu. Auktoriteetin kunnioittaminen ja tradition vaikutuksen myöntäminen ei tarkoita sokeaa tottelemista ja vanhojen käsitysten kritiikitöntä omaksumista, vaan asettumista avoimuuteen tähtäävään dialogiseen suhteeseen kohtaamamme toiseuden kanssa. Kun keskustelemme tekstin tai muun tulkinnan kohteen kanssa pyrkien sen ymmärtämiseen, asetamme kysymyksiä traditiolle, joka kohteesta meille avautuu. Mutta myös teksti esittää meille kysymyksiä, joihin meidän on pyrittävä vastaamaan.[17] Dialogissa koettelemme omien ennakkoluulojemme pitävyyttä olemalla avoimia tekstin tai muun tulkinnan kohteen tarjoamalle totuudelle.
Onnistunutta ymmärtämistä ja tulkintaa Gadamer kuvaa kysymysten ja vastausten dialogina, jossa tulkitsijan ja kohteen horisontit sulautuvat (Horizontverschmelzung). Horisonttien sulautuminen on siis metafora, jolla Gadamer kuvaa ymmärtämisen tapahtumaa. Horisontti on tulkitsijan historiallisesti vaikuttuneen tietoisuuden näköala; kaikki se, mitä yhdestä pisteestä käsin on nähtävissä. Tämänhetkinen horisonttimme on jatkuvasti muutoksessa, koska jos olemme avoimia tulkintilanteelle, joudumme taukoamatta koettelemaan omia ennakkoluulojamme kohtaamalla tradition ja ymmärtämällä uudelleen paikkamme siinä. Tulkintaprosessi etenee kysymyksinä, joita tulkitsija esittää tekstille ja vastavuoroisesti teksti tulkitsijalle. Horisonttien sulautumisessa tulkJuuri näin, tässä on siis kyse siitä, että meidän horisontit eivät kohtaa. Tämä horisontti on nähdäkseni Gadamerin antama symboli ymmärrykselle. Meistä jokainen seisoo maailmassa kukin omassa kohdassamme. Me tulkitsemme sanat aina oman horisonttimme mukaan; eri asiat ovat meistä eri etäisyyksillä, minkä vuoksi ne ovat ajattelussamme erilaisia. (Lähde)
Itse olen sitä mieltä, että puhdas teksti ei anna meille pääsyä kirjoittajan tarkoittamaan tulkintahorisonttiin. Toisin sanoemme emme voi ymmärtää pelkän tekstin pohjalta sitä, mitä kirjoittaja on syvällä tavalla tarkoittanut tekstillään. Tämä johtuu siitä, että olemme kukin eläneet aivan erilaisen elämän. Minulle sana “koira” esimerkiksi on lähinnä söpöyden merkki; jollekin koiranomistajalle “koira” sisältää myös huolehtimisen velvollisuuden aivan eri tavalla; koiran pahoinpitelemälle “koira” on vaara.
No, pointti on se, että kaksi ihmistä ei ymmärrä sanaa “koira” samalla tavalla, koska kaksi ihmistä eivät ole biologisesti samoja olioita. Aivosähkökemialliset responssit, joita sana “koira” herättää, ovat aina erilaiset eri olioilla. Voi toki olla, että kaksi ihmistä alkaa sanallistaa omaa ymmärrystään sanasta “koira” samalla tavalla: nelijalkainen koirarotuinen olento, tai jokin muu vastaava.
Keskeistä tässä on ymmärtää se, että teksti ilmaisee kirjoittajalleen syvää merkityskokonaisuutta, mutta tekstinä se edustaa vain kielellistä reduktiota itse merkityskokonaisuudesta. Tämä johtuu siitä, että kirjaimet eivät kanna mukanaan aivosähkökemiallisia reaktioita. Mikäli olemme eläneet samanlaisessa kulttuuripiirissä, ne voivat kutsua esiin samanlaisia, samantyyppisiä reaktioita. Toisin sanoen: kieli on ikään kuin luuranko. Kun minä puhun, minä ajatuksissani ajattelen paljon laajemmin kuin sen, mitä sanon. Sanat muodostavat luurangon, ja ajatukseni muodostavat tuon luurangon ympärille lihaksiston sen perusteella, miten ajattelen asiasta. Mutta kun tahdon välittää tuon lihaksikkaan adoniksen mielessäni olevan kuvan sinulle, en voi siirtää mielikuvaa, vaan minä latistan sen kuvan sanoiksi, pelkäksi luurangoksi. Sinä puolestaan käytät oppimaasi tulkintametodia, jonka perusteella muodostat luurangosta - kulttuurisesti ehdollistuneella tavalla - oman kuvasi adoniksesta. Tarkempi mielikuvan tarkastelu - jota on kyllä mahdollista tehdä myös kielellisesti, en sitä kiellä - osoittaa, että meidän kuvamme ovat erilaisia. Sinulla voivat pohjelihakset korostua, kun taas minulla korostuvat hauikset. Näin siis meillä on mielessämme erilainen merkitys siitä, mitä on tarkoitettu (esim. nyt sanalla adonis), vaikka sana, jota käytämme, on yhteinen.
Olen sitä mieltä, että mielikuvat voivat lähestyä toisiaan, jos keskustelu on dialogista ja sitä käydään tarpeeksi pitkään. Keskustelu etenee (uskotellun) ymmärtämisen kautta erimielisyyteen ja tämän jälkeen sovitettuun (todelliseen) ymmärrykseen.
Toinen asia, jota käsittelin viestissäni, oli Raamatun erityinen asema. Jos Raamattu on vain historiallinen kirja, me voimme löytää sen syvällisen merkityksen alkamalla tutkia sitä aatehistoriallisesti. Tuolloin on turhaa lukea sitä, ellei ole perehtynyt kirjoitusajan aatteelliseen kontekstiin. Mutta emme me usko Raamatun olevan tällainen kirja. Vaikka apostoli Paavalin tarkoittama merkitys (hänen mielikuvansa, hänen adoniksensa, hänen koiransa) on merkittävä hänen tekstinsä meille tulevan merkityksen kannalta, se ei ole kuitenkaan ainut. Me asetamme tekstin suhteeseen itsemme kanssa. Tässä on kyse siitä, että Pyhä Henki puhuu meille pyhän tekstin kautta myös ohi sen kirjaimellis-historiallisen merkityksen. Tätä nimitetään hengelliseksi luennaksi.