Kaikkia kristittyjä yhdistävä(t) tekijä(t)

Ilman muuta. Ihminen ei jää olemattomaan tilaan, vaan hänestä tulee uusi luomus.

“Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.” (2.Kor 5:17)

Uusi elämä Kristuksessa on aika hyvin kristikunnassa käsitetty. Sen sijaan vanhan ihmisemme kuolema on edelleenkin erittäin huonosti ymmärretty. Sen tähden uskovaiset ihan turhaan kippuroivat oman kelvottomuutensa kanssa. Risti, jossa Jumalan Karitsa teurastettiiin ja jossa sovitusveri virtasi, on evankeliumin ytimessä, ja se on myös meidän syntisen luontomme loppusijoituspaikka ja vapahdus synneistä. Ja vaikka kuinka tätä ihmeellistä asiaa ahdistuneelle sielulle vakuutellaan, ihmiset valitettavan helposti jäävät vellomaan tympeään riittämättömyyden tunteeseensa, kun eivät usko todeksi absoluuttista armoa ja Jumalan lahjaa.

Etkö sinä jää lainkaan millään tavoin vellomaan helposti tympeään riittämättömyyden tunteeseen, eli etkö enää olekaan vanhurskautettuna lihaa ja henkeä kuten Paavali Room. kirjeen 7 luvussa itseänsä uskovana kuvaa?

Monien kohdalla on kyse inhimillisistä syistä. On esim. kasvettu ankarien, pikkutarkkojen tai vaativien ihmisten höykkyytettävänä, ja mieli on omaksunut ajatuksen ansaitsemisesta niin vahvasti, ettei voi irrottaa otetta itsestään kokeakseen sen, että on hyväksytty tai rakastettu tai kelpaava tai ei-hylätty huolimatta riittämättömyydestä (lain näkökulmasta). Pelkkä älyllinen armon käsittäminen ei siinä tapauksessa riitä, jos sitä ei elähdytä tunne tai kokemus siitä, että on hyväksytty tai rakastettu.

En jää. Minä uskon absoluuttiseen ja jatkuvaan anteeksiantamukseen enkä sitä epäile. Ja se levon ja vapauden tila perustuu juurikin siihen, että minä olen Kristuksen kanssa kuollut. Ja uuden luomuksen puolesta olen täydellinen.

“Hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.” (Heb 10:14)

Selvyyden vuoksi pitänee mainita, että oman itseni puolesta en tietenkään kuvittele olevani muuta kuin kurja kelvoton syntinen. MUTTA:

“Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja.” (Ef 2:8)

Minun nähdäkseni tämä on ihan peruskauraa.

Mielestäni tuosta ajattelustasi käsin voisi pitää ei-kristillisinä katumuspsalmeista löytyviä tunnelmia ja ajatuksia, esim. tätä:

Ps. 38:1 Daavidin virsi; syntiä tunnustettaessa.
2 Herra, älä rankaise minua vihassasi, älä kiivastuksessasi kurita minua.
3 Sillä sinun nuolesi ovat uponneet minuun, sinun kätesi painaa minua.
4 Ei ole lihassani tervettä paikkaa sinun vihastuksesi tähden eikä luissani rauhaa minun syntieni tähden.
5 Sillä minun pahat tekoni käyvät pääni ylitse, niinkuin raskas kuorma ne ovat minulle liian raskaat.
6 Minun haavani haisevat ja märkivät minun hulluuteni tähden.
7 Minä käyn kumarassa, aivan kyyryssä, kuljen murheellisena kaiken päivää.
8 Sillä minun lanteeni ovat polttoa täynnä, eikä ole lihassani tervettä paikkaa.
9 Minä olen voimaton ja peräti runneltu, minä parun sydämeni tuskassa.
10 Herra, sinun edessäsi on kaikki minun halajamiseni, eikä minun huokaukseni ole sinulta salassa.
11 Minun sydämeni värisee, minun voimani on minusta luopunut, minun silmieni valo-sekin on minulta mennyt.

Kun minä koin riittämättömyyttä oman perfektionistisen ja ankaraakin ankaramman mieleni kuritushuoneessa, se oli kokemuksellisesti jossain määrin verrattavissa tuon psalmintekstin tunnelmaan. Onneksi olen päässyt siitä kuritushuoneesta vapaaksi jo vuosia sitten.

Olet kyllä, sen myönnän, Kristuksen kanssa kuollut jos uskot, mutta tämä kuolemisesi täällä omistetaan vielä uskossa, ei näkemisessä.

Room. 8:22-26: "Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta. Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä.

Meillä on täällä, vielä niin kauan kuin täällä olemme taistelu omaa lihamme vastaan ja Perkelettä vastaan joka kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsien kenet hän saisi niellä, emme ole vielä perillä. Martti Luther kuvaa tämä asian hyvin häneltä jo 172 vuotta sitten suomeksi käännetyssä kirjassa.

Sillä saatana rasittaa ja vainoo meitä enemmän oman sydämemme ja omantuntomme kautta, kuin miekalla ja väkivallalla. Sillä Turkki ei saata meille tehdä suurempaa vahinkoa, kuin leikata päämme tai kaulamme; mutta sydämemme voi herättää meissä semmoisen riidan, nostattaa semmoisen surun, että meidän siinä välttämättömästi täytyisi hukkua, jollei Herra vapahtaisi meitä Hengellänsä ja sanallansa. Saatana ei ole siis missään voimallisempi, kavalampi, väkevämpi, pyhempi ja vanhurskaampi, kuin omissa sydämissämme. Jos vain tällä hänet voittaisimme, jos vain tästä paikasta voisimme hänet vahvalla uskolla pois ajaa, ja osaisimme kääntyä näkymättömiin, niin silloin vihastuneet päämiehet, kuninkaat, ja hirmuvallat rahtuna pitäisimme. Mutta jos nuo ulkonaiset ovat peljätyksiä meille, niin tuo pelko syntyy ei niistä, vaan omasta sydämestämme, joka on heikko ja riippuu kiinni nykyisissä, eikä voi tarttua poissa oleviin ja näkymättömiin.

Oppikaamme siis olemaan miehuulliset kaikissa vaaroissa, mutta erittäin itseämme ja omaa sydäntämme

vastaan. Sillä siellä on saatanalla vahvin istuin, ja entinen (elämämme muisto) mainiosti auttaa häntä. Sillä hän tietä meidät syntisiksi, siispä hän asettaa silmiimme synti-luettelomme ja suruisen velkakirjamme ja hätyyttää meitä. Saapa hän meidät kiinni nykyisestäkin (elämästämme), ja sillä ryntää päällemme, kun emme muka vielä usko niinkuin pitäisi, emmekä vielä niin palavasti rakasta, ja meitä muka vielä kiusaa kärsimättömyys. Kun hän näitä suurentaa (sillä hän on kavala ja tuima syyttäjä), niin sydän raukee, ja pelästyy ei ainoastansa tuollaisesta kuningasten ja päämiesten metelistä, vaan vieläpä kapisevaa lehteäkin. Varustakaamme siis sydämemme, ja katsokaamme näkymättömän ja sanan pimeyteen, älkäämme peljästykö eli hämmästykö siitä, mitä tunnemme sisässämme tai ulkopuolellamme, jotka ovat pideltäviä ja näkyviä, joita liha tuntee. Riisukaamme kaikki tuntemiset ja menkäämme näkymättömään, niinkuin tämä värsy osottaa. Ja kun saatana syyttää: “olet syntinen, et usko niin, et rakasta niin, kuin sana vaatii”, niin väitä sinä vastaan: “mitäs minua näkyväisillä vaivaat, ne hyvin tunnen, enkä sen suhteen ensinkään kaipaa opetustasi, minun tarvitsee seurata vain sanaa ja ryhtyä näkymättömiin, se on, kääntyä hänen puoleensa, joka taivaissa asuu, ja hänen sanaansa, jonka silmissä kaikki, mitkä minua peloittavat, ovat sulaa leikkiä ja laskiais-iloa, niinkuin on tapana sanoa, joka ei ole tehty peloitukseksi vaan huvitukseksi.”

Martti Luther, Kristuksen valtakunnasta, toisen psalmin selitys, 34-35.

Näin on sillä me teemme täällä joka päivä syntiä ajatuksin sanoin ja teoin ja Saatana ei väsy meitä muistuttumasta näistä. Tarvitsemme siis joka päivä armoa, olemmehan vielä lihassa.

Evankeliumi nimenomaan vapauttaa sellaisesta vankilasta.

En osaa nyt sanoa, mihin tuo kyseinen psalmi viittaa, mutta tuollaista vuodatusta voisi olla odotettavissa, kun Daavid tulee raskaaseen synnintuntoon lähetettyään himoitsemansa naisen aviomiehen sotaan kuolemaan ja sitä kautta katalasti riistettyään häneltä kauniin Batseban.

“Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu.” (2.Kor 7:10)

Eipä Daavid älynnyt järkyttävää pahuuttansa ennen kuin profeetta Naatan sen hänelle avasi.

Siihen psalmiin 38 ja muihin hieman samankaltaisiin VT:n kohtiin samaistuvat myös vähemmän räikeää pahaa tehneet ihmiset. Tuntemallani uskovalla on katumuspsalmit ahkerassa käytössä. Ei hän mikään murhamies ja haureuden harjoittaja Daavid eikä John Wayne Gacy ole.

Minä vapauduin ilman evankeliumia siitä vankilasta, koska kyse oli mieleni tuottamasta grillaajasta, jonka toimintamekanismeihin pystyin itse vaikuttamaan. Grillaajani syntyi ennen kuin luin Raamatusta mitään perfektionistisia vaatimuksia. Sen voi ymmärtää siitäkin syystä ei-hengelliseksi (= ei Jumalan laki pääni sisällä ahdistamassa), että sen arvostelun kohteeksi joutui myös Raamattu.

1 tykkäys

Tämä on hyvä huomio.
Se, mitä Raamatussa näkee, on osittain lukijan vanhojen, vääristyneiden toimintamallien seurausta.

Esimerkiksi minä taas en ole millään tavalla perfektionistinen ihminen, enkä ole nähnyt Raamatussa perfektionistisia vaatimuksia. Omia vääristyneitä lukutapojani en tässä nyt erittele :innocent:.
Kristinuskon yksi peruspylväistä on kokemus siitä että kun Kristus kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan, omassa ruumiissaan (jonka pitäisi kokea olevan elimellisessä yhteydessä kaikkien ihmisten ruumiiden kanssa jotta kristinuskon viesti menisi perille), vapauttaa ihmisyyden kaikesta sitä sitovasta, muut ihmisetkin voivat vapautua kaikesta mikä heitä sitoo.
Se, miten tämä viesti saadaan perille erilaisille ihmisille onkin sitten kinkkisempi juttu. Tämä Raamatun luku ja se mitä sieltä pomppaa silmille on hyvä esimerkki tästä.

1 tykkäys

Laatikoimani tekstisi on mielestäni olennainen kristillisestä näkökulmasta. Pyhä Henki ei UT:n mukaan kristittyä syytä, vaan kirkastaa Kristusta.

Jos kristitty siis ajattelee, että Jumala häntä ruoskii, kun syytökset sinkoavat jopa ihan kamalaa stressiä sisimmässä aiheuttaen, eikä valoa näy, niin silloin voi olla varma siitä, ettei se ole Pyhän Hengen työtä, vaikka tuntuisi siltä tai olisi vakuuttunut siitä, että nimenomaan Jumala pitää ihmistä sisäisessä valottomassa grillissä.

1 tykkäys

“Joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin.” (Jaak. 2:10)

“Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee”. (Gal. 3:10)

Nämä lain vaatimukset Kristus ainoana täytti ja kun me kasteessa saamamme Jumalan vaikuttaman uskon kautta tulemme osalllisiksi hänestä mekin olemme ne täyttäneet hänessä. Seurakunta on pyhä Kristuksessa.

Mutta ne, jotka eivät usko, eivät ole niitä yhdenkään lain kirjaimen osalta täyttäneet.

2 tykkäystä

Niin olen itsekin nämä asiat UT:n valossa tulkinnut.

Jos kristitty kokee vaikeutta uskoa Jumalan olevan enää armollinen, niin sekään tunne ja siihen liittyvä ajatus ei voi olla teologisen järkeni mukaan merkki Jumalan vihastumisesta, jos kristitty siis vilpittömästi ajattelee tai vahvasti epäilee, ettei Jumala ole enää armollinen.

Kristitty ei voi olla (epäkristillisen) uskon vaatimuksenkaan alla. Uskoa ei vaadita, niin kuin laki vaatii erinäisiä asioita, tai uskoa ei käsketä, ja jos usko uupuu, niin hirveä rangaistus tulisi uskomisen lain täyttämättömyydestä niin kuin laista (Gal. 3:10), jos sitä ei täytetä. Ei siis näin, koska usko Kristuksessa armolliseen Jumalaan ei ole lain vaatimus tai “toiminto”, joka syntyisi vaatimuksesta.

1 tykkäys

Etkö ihan oikeasti ymmärrä, mistä minä puhun ja mitä minä kirjoitan?

LISÄYS: En siis tahdo olla töykeä, mutta juuri sitä samaahan minä olen jatkuvasti yrittänyt toitottaa.

“Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia. Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat. Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista.” (Room 7:-8:2)

Ei todellakaan. Usko syntyy jos on syntyäkseen. Se ei ole lainkaan tahdon asia.

Vastaavasti usko ei katoa mihinkään tahdon valinnalla. Tämä on mielestäni itsestäänselvyys ja pätee muuhunkin kuin uskonnolliseen uskoon.

Tahdolla voi valita monia asioita: joku voi esimerkiksi erota seurakunnasta ja päättää ryhtyä rikolliseksi ja vakavan tahallisen synnin harjoittajaksi (=järki on pimennyt). Sellaisesta luultavasti seuraa uskon haaksirikko ja siis uskon katoaminen, mutta yhtäkkiä kukaan ei onnistu lopettamaan uskomistaan. Ihminen voi toki tulla kohtaan, jossa hän toteaa, että hän on hiljalleen ajautunut pois eikä uskokaan näihin juttuihin.

Eihän tuollaisia voi kukaan kristitty ottaa ohjenuorakseen. Siinä on selvää opetusta siitä, että

“kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.” (Room 3:23)

Itse asiassa minäkin olen selkeästi perfektionisti. Minulle ei riitä muu kuin täydellisyys. Hengellisessä mielessä se tarkoittaa, että täydellisyys omistetaan Kristuksessa (eikä itsessämme). Toki muussakin elämässä pyrin tekemään kaiken mahdollisimman hyvin.

Mutta perfektionismin peikkona on helposti neuroottisuus, johon perfektionismia ei tule sekoittaa. Esimerkiksi minä en ole hitustakaan neuroottinen, ja hengellisessä mielessä se tarkoittaa, että minulla ei ole pakonomaista tarvetta harjoittaa minkäänlaisia uskonsuorituksia. Kellun armossa ja tiedän, että Jumala hyväksyy minut tällaisenani sataprosenttisesti Kristuksen tähden.

Minä tulkitsen tähän asiaan liittyvän ristiriitaisuutenne siten, että sinun tekstistäsi voi saada käsityksen, että syntisyytesi ei ahdista sinua koskaan (tai juuri koskaan) sillä tavalla, että kokisit ahdistusta synnistä, häpeää tai muuta negatiivista tunnetilaa.

Ihminen voi ahdistua syntisyydestään, vaikka tietää ja uskoo siihen, että omat synnit on hyvitetty ja anteeksi annettu täysin Kristuksessa, jolloin ahdistus omasta
syntisyydestäkään ei tietenkään maksa syntivelkaa tai saa Jumalaa leppymään. Kristityn ahdistus omasta syntisyydestä Jumalan edessä ei nähdäkseni ole seurausta synnistä, tai kristillisesti ajateltuna se ei ole täysin epänormaali tila, tai vähintään on niin, ettei kristityn ihmisen ahdistus omasta synnistä sinänsä ole syntiä.

1 tykkäys

Ei ainakaan minun sisälläni ole mitään ristiriitaisuutta vaan selkeä hengellisen elämän tasapaino.

Minussa (=lihassani, vanhassa luonnossani) ei asu mitään hyvää, se on vain todettava. Toki mieltäni saattaa ajoittain rasittaa erinäiset tekemiset ja tekemättä jättämiset, se on inhimillistä, mutta joudun kristittynä vain hyväksymään tämän vaillinaisen olotilani. Kuten aiemmin kirjoitin, elän jatkuvassa armossa ja anteeksiannossa. Se on koko elämäni pohjavire: lepo Kristuksessa.

Mauri Vikstén neuvoi uskovia vain “tulemaan toimeen oman hulllutensa kanssa”. :slightly_smiling_face:

Juuri näin! Tälla tavoin minä koin @Semajah n viestit sekä tässä, että tuossa kuolemista käsittelevässä ketjussa. Tuli tunne että risti puuttuu.

Risti nimenomaan EI puutu, ja siihen se lepo perustuukin. Sillä HÄN

“… ‘kantoi meidän syntimme’ ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle.” (1.Piet 2:24)

1 tykkäys