Tuskin kansankirkkoideologia mihinkään kirkko-opiin perustuu. Käsittelen tässä kansankirkkoideologiaa niin kuin se ilmenee omassa piskuisessa “kansankirkossamme”. Luterilaiset voivat käsitellä sitä omalta kannaltaan.
Kansankirkossa on kysymys on, ei niinkään kirkko-opista vaan yhteiskunnallisesta ideologiasta. Ennen kansankirkkoja Suomessa oli valtiokirkko vuoteen 1870 asti. Seurakunnat olivat samalla maallisia kuntia ja hoitivat mm väestörekisteriä eli kirkonkirjoja, kansanopetusta ja köyhäinhoitoa. Vuonna 1870 seurakunnat ja kunnat erotettiin toisistaan ja seurakunnat lakkasivat olemasta maallisia viranomaisia. Tosin joitakin maallisia tehtäviä kuten väestökirjanpito jäi vielä seurakunnille.
Suomessa oli vain yksi, evankelisluterilainen valtiokirkko ja maassa vallitsi uskontopakko. Ortodokseja oli vuonna 1812 Suomeen liitetyssä ns Vanhassa -Suomessa (Venäjän Vanhassa Suomessa) sekä hiukan Pohjois-Karjalassa, joka tuolloin kuului Kuopion lääniin. Keisarinuskoisina ortodoksit olivat Suomessa 1800-luvulla suvaittu vähemmistö, mutta ortodokseilla ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia ennen vuotta 1870. Suomen ortodoksit kuuluivat Pietarin hiippakuntaan. Oman hiippakunnan ja piispan he saivat vasta niin myöhään kuin vuonna 1892.
Vuonna 1918 Suomen ortodoksinen kirkko sai autonomian, jonka Moskovan patriarkka Tiihon vahvisti. Samalla se sai kansankirkon aseman Suomessa eli sille tuli samantapainen suhde valtiovaltaan kuin maan luterilaisella kansankirkolla oli. Kansankirkko ortodoksisesta kirkosta tuli sen takia, että maan hallitus halusi valvoa poliittisesti epäluotettavina pidettyä ortodoksiväestöä.
Kansankirkkoaseman ehtona oli Suomen ortodoksisen kirkon suomalaistaminen. Valtiovalta auttoi kirkkoa mm pappisseminaarin perustamisessa Sortavalaan. Kirkon piti julistaa valkoisen Suomen kansallista ideologiaa ja kasvattaa karjalaisista ja venäläisistä jäsenistään isänmaallisia suomalaisia. Katsottiin, että ortodoksinen kirkko oli alueellaan (Raja-Karjalassa oli alue, jossa ortodoksit olivat enemmistöuskonto) vastuussa kansan siveellisyydestä. Kouluissa opetettiin ortodoksista uskontoa, jos ortodoksisisa oppilaita oli alueella tarpeeksi. Ortodoksinen kirkko rupesi pitämään 16 vuotta täyttäneille nuorille kristinoppikoulua (rippikoulua siis) ja monin paikoin varsinkin Pohjois-Karjalassa järjestettiiin kylänlukusia eli kinkereitä. Armeijassa oli ortodoksia sotilaspastoreita ja samoin suojeluskuntajärjestössä.
Sotien jälkeen ortodoksinen kansankirkkoideologia ei enää korostanut suomalaisuutta, vaan karjalaisuutta. Sanottiin, että ortodoksisuus oli Karjalan heimon alkuperäinen uskonto, ja että kirkolla on vastuu tuosta heimosta ja niistä ihmisistä, jotka siihen kuuluivat. Samalla tietysti muistutettiin kuinka kiitollisia piti olla suomalaiselle yhteiskunnalle ja valtiovallalle, joka auttoi 90% omaisuudestaan menettänyttä ortodoksista kirkkoa jälleenrakennuksessa.
Ortodoksinen väestö kuitenkin väheni koko ajan. Karjalaisten jälkeläiset eivät nähneet kirkossa sellaisia arvoja, joita olisivat tarvinneet. Diaspora-asemasta oli kuitenkin se hyöty, että nyt muutkin suomalaiset tutustuivat ortodoksisuuteen. Kirkon väkiluvun väheneminen on pysähtynyt tai ainakin hidastunut sen tähden, että kirkkoon liittyy nyt paljon sellaisia suomalaisia, jotka eivät kuulu alkuperäiseen ortodoksiväestöön. Kirkostamme onkin kehittymässä kansankirkon asemesta tunnustuskirkko, johon kuuluvat ne, joille ortodoksinen usko on tärkeä ja kallis. Osa heistä on karjalaisia ja vanhoja Suomen venäläisiä, osa taas kirkkoon liittyneitä muita suomalaisia. Uusvenäläisiä (90-luvulta alkaen Suomeen muuttaneita venäläisiä) sen sijaan on meille tullut hyvin vähän.
