Epäilemättä hän kommentoi tuota asiaa monessakin paikkaa, ja jo kauan ennen muodollista kirkonvaihdostaan, mikä tapahtui tosiaan vasta 80-luvulla, miehen ollessa jo eläkkeellä. Hänhän oli alun alkaen Suomen evl. kirkon pastori ja yliopistoteologi, minkä varmaan jo tiesitkin. En minä tosin tähän hätään löydä mitään eksakteja sitaatteja saati että niitä ulkoa muistaisin, mutta uskoakseni viitteitä Teinosen katolisoivasta kirkko- ja traditiokäsityksestä löytyy viimeistään teoksesta Yksi kirkko, yksi virka (1973).
Omana mutunani sanoisin, että Teinosen käsitys traditiosta poikkeaa siitä, kuinka sinä sanan ymmärrät. Traditio on elävä ja orgaaninen prosessi eikä mikään kivettynyt asiaintila. Dogma siis voi kehittyä ja siitä voi ajan mittaan paljastua aspekteja, jotka aikaisemmin olivat kätköissä. Teinonen suomensi John Henry Cardinal Newmanin teoksen Apologia pro vita sua (1864) nimellä Tilinteko uskostani (Hengen tie, 1990). Teinosen ja hänen laillaan protestantismista aikuisiällä katolisuuteen siirtyneen Newmanin elämänvaiheet muistuttavat monessa suhteessa toisiaan, ja erityisesti Tilinteko-teoksen laajassa kommenttiosiossa Teinonen vähintään välillisesti avaa myös omia käsityksiään katolisen tradition olemuksesta. Tätäkään teosta minulla ei valitettavasti ole nyt käsillä.
John Henry Newmanin merkkiteos käsitteli opin kehitystä. Hän piti historian perusteella selvänä, että kirkon opit ja käytännöt ovat muuttuneet ajan myötä. Moni tärkeä käytäntö kuten lapsikaste vakiintui yleiseksi säännöksi vasta vuosisatojen myötä, eikä monia keskeisiä kirkkoisiä kastettu lapsena. Newman kannatti tulkintaa, että opit voivat muuttua kehittyvän ymmärryksen myötä, mutta samalla ne säilyttävät alkuperäisen olemuksensa.
Edellisestä virkkeestä olen ihan samaa mieltä. Jälkimmäisestäkin varauksin. Lähinnä se kehittyminen on kuitenkin vain soveltamista muuttuneissa oloissa. Me esim. paastoamme, mutta emme syö tismalleen samanlaista ruokaa ylipäänsä kuin mitä vuosisatoja sitten syötiin. Sama pätee moniin muihinkin asioihin kirkon elämässä: liturgiseen musiikkiin ja -asuihin, kirkkoarkkitehtuuriin, ikonityyleihin jne. Perinne elää ja uudistuu, mutta kehitys tapahtuu perinteen antamissa rajoissa.
En näe tuossa ongelmaa. Kirkko on aina kastanut niin lapsia kuin aikuisiakin. Kristityt ovat aina pyrkineet siihen, että perhekunta jakaa yhteisen uskon. Ongelmia tulee, jos yritetään vääntää pakolliseksi säännöksi, että kastaminen on oikea vain, jos se on suoritettu lapsena tai vain aikuisena.
Tuo kuvaus kuulostaa newmanilaiselta. Kasteella on muuttumaton olemus, jonka perusteella myöhempi kehitys on ollut nähtävissä. Yleisenä sääntönä lapsikastetta ei kuitenkaan aina noudatettu.
Minulla olisi. Sattumalta meinasti juuri toiseen ketjuun kommentoida, että ‘tilitys’ ei ole mitenkään halventava ilmaisu, koska Newmankin on kirjoittanut arvokkaan teoksen, jonka arvokas teologi Teinonen suomensi nimellä Tilitys uskostani. Voin jossain vaiheessa tarkistaa sanooko Newman tai Teinonen mitään ortodokseista tai mitä sanotaan paavin asemasta. En muista, että ortodoksinen kirkko olisi kirjassa ollut esillä ja se on kirjoitettu ennen Vatikaanin kirkolliskokousta. Toisaalta Maria dogmit oli julistettu ennen kirjan julkaisua.
Tämä ei kai tarkoita sitä, että kukaan olisi ensimmäisinä vuosisatoina pitänyt pikkulapselle annettua kastetta pätemättömänä? Näyttää siis siltä, että baptistien kasteoppi on myöhempää perua.
Newmanin tekstissä on kyllä ortodokseistakin puhetta, samoin monofysiiteistä ja muista varhaiskirkon harhaopeista. Vaikka nuo teemat eivät sivumääräisesti olekaan laajoja, ne ovat kuitenkin keskeisiä Newmanin kääntymyksen ymmärtämisen kannalta. Niin että jos viitsit vähän kaivella niin kyllä sieltä löytyy.
Kirja tosiaan kirjoitettiin hyvän aikaa ennen Vatikaanin kirkolliskokousta ja siten myös ennen paavin erehtymättömyys-dogmin julistamista. Newman itse asiassa toivoi, ettei dogmia julistettaisi, koska arvasi sen aloittavan “pitkän kiistan”. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että hän ei olisi uskonut paavin erehtymättömyyteen suunnilleen siinä muodossa kuin dogmi sen määritteli.
Täytyy lueskella ja laittaa tänne mitä löytyy. Itse muistan kirjasta elävästi vain Newmanin lopun vahvan julistuksen kuinka katolinen kirkko pitää parempana vaikka sitä, että koko aurinkokunta tuhoutuu kuin sitä, että yksikään vaivainen sielu tekisi pienimmänkään synnin.
Newmania puhutteli vahvasti Augustinuksen lause “securus judicat orbis terrarum” eli “koko maailman tuomio on luotettava”. Se ratkaisu, johon maailmanlaajuinen kirkko päätyy, on erehtymätön ohje niitä osia vastaan, jotka vastustavat sitä. Tämä oli kirkollisten kysymysten ratkaisuun yksinkertaisempi sääntö kuin vetoaminen muinaiseen traditioon. Apologiassa Newman kertoo, että nämä sanat koskettivat häntä syvästi, vertaa niitä Augustinuksen kääntymyksessään kuulemiin sanoihin “tolle, lege”, “ota ja lue”, ja selittää, että sanat kokoavat koko kirkon historian.
Augustinus muotoili periaatteen donatolaisia vastaan ja selitti, että kaikissa niissä paikoissa, joissa ylipäätään on kristittyjä, on myös katolilaisia, kun taas skismaatikot keskittyvät valtaosin tietyille alueille, jotka kirkoilla oli hallussaan silloin, kun skisma syntyi. Katolinen kirkko sen sijaan on hedelmällinen ja leviää yli maanpiirin ja ottaa ennen pitkää haltuunsa niitäkin alueita, jotka ennen olivat skismaatikkojen hallussa.
Ilmeisesti Newman tunnisti katolisessa kirkon kirkon, joka “leviää yli maanpiirin”, mitä taas ortodoksinen kirkko ei ollut. Newman suhtautui kuitenkin suopeasti ortodoksisuuteen, koska kirkolla on kuitenkin pätevät sakramentit, ja että ortodoksisen kirkon jäsenet, jotka eivät tahallaan ole skismaatikkoja, saavat sakramenteista lähes saman hyödyn kuin katolisen kirkon piirissä.
Kardinaali Newmaniin ja hänen ajatteluunsa en ole juurikaan tutustunut, mutta aikoinaan kuin luin ensimmäistä kertaa katekismusta, minua kosketti syvältä tämä kohta:
”Tämän uskontajun näet herättää ja pitää voimassa totuuden Henki. Sen
ansiosta ja pyhän opetusviran johtoa uskollisesti noudattaen Jumalan kansa…pitää järkkymättä kiinni pyhille kerran aikoinaan annetusta uskosta… tunkeutuu yhä syvemmälle uskoon ja soveltaa sitä täydellisemmin elämään.”
Kaikki uskovat osallistuvat ilmoitetun totuuden ymmärtämiseen ja
eteenpäin välittämiseen. Uskovat ovat saaneet Pyhän Hengen voitelun, joka
opettaa heitä ja johtaa heidät ”koko totuuteen” (Joh. 16:13).
Joidenkin olen nimittäin huomannut ajattelevan niin että kun Jeesus lupasi apostoleille Pyhän Hengen joka kertoo heille kaiken tarvittavan, näin tapahtui vain silloin yhden kerran apostoleille.
Kun taas tässä on ajatus että Jeesus lupasi Pyhän Hengen koko kirkkoruumiille, aikojen ja paikkojen yhdelle kokonaisuudelle, eikä Pyhä Henki ei lakkaa kertomasta asioista koko uskovien yhteisölle.
Näin aikojen kuluessa uskovat yhtenä ruumiina tunkeutuvat yhä syvemmälle uskoon ja soveltavat sitä täydellisemmin elämään.
(Foorumisofta korjaa tuohon jälkimmäiseen lainaukseen järjestysnumeroksi 94. Oikeasti se on numero 91. katekismuksessa.)
Ehdin illalla vähän selailla kirjaa. Newmanin perustelut ovat laajat ja perusteelliset keskittyen hyvin pitkälti aikansa anglikaanien näkemysten purkamiseen. Oxfordin liikkeellä oli ‘oksateoria’ jonka mukaan roomalainen -, kreikkalainen -, ja anglikaaninen kirkko olivat kaikki saman puun oksia. Jokaiselle oli kehittynyt oksien jakaannuttua rungosta jotain omia erityispiirteitä ja mikä oli alkuperäistä ja yhteistä oli rungossa, josta oksat jakaantuivat. Kaikkilla saattoi olla myös jakaantumisen jälkeisiä vääristymiä, ei pelkästään täyteyden puutetta.
Varsinaisesti kreikkalaisia koskevaa tekstiä en selailemalla huomannut kuin kohdassa, jossa hän erittäin voimakkaasti tuomitsin anglikaanikirkon idean perustaa piispanistuin Jerusalemiin. Siinäkään teologiset perusteet eivät käsitelleet kreikkalaisia tai roomalaisia vaan sitä, että piispa ottaisi kaitsentaansa luterilasia ja kalvinisteja, sekä idän monofyyttiseja, joita kaikkia hän piti hereetikkoina.
Katoliseen kirkkoon liittymisensä jälkeen Newman näki aika surullisena sen että varsinkin englannin ja saksan, mutta myös muiden Euroopan kansakuntien vaikutus katolisessa kirkossa oli heikentynyt reformaation seurauksena. Se perusteella voisi olettaa, että hän liittyi nimenomaan roomalaiseen eikä kreikkalaiseen kirkkoon, koska englanti oli ollut osa roomalaista kirkkoa ilman, että hän olisi nimenomaan roomalaisen ja kreikkalaisen kirkon opillisia eroja todella tarkkaan pohtinut tai miettinyt niiden erilaista asemaa tradition välittäjänä. Ilmiselvästi hän myös lopulta ennen liittymistään näki, että roomalainen kirkko todellakin on katolinen kirkko, mutta ei tainnut juurikaan vertailla sitä kreikkalaiseen kirkkoon. Yhdessä kohdassa mainitaan kuinka kirkolliskouksissa skiman jälkeenkin oli kunnioitettu ja pidetty mukana kreikkalaista traditiota, vaikka kreikkalaiset piispat olivatkin poissa.
Tämä siis tässä vaiheessa. Täytyy ilmeisesti lukea kokonaan huolella läpi
Joo, eivät Newmania suuren skisman jälkeiset ortodoksit erityisemmin kai kiinnostaneetkaan.
Minulle oli kuitenkin omasta vuosia sitten tapahtuneesta luennastani jäänyt mieleen erityisesti tämä kohta, jossa Newman muistelee erästä käänteentekevää kokemusta noin neljännesvuosisata kirjoitusajankohtaa aikaisemmin. Tuolloin nuori Newman oli tutkinut intensiivisesti vanhan kirkon oppiriitoja:
My stronghold was Antiquity; now here, in the middle of the fifth century, I found, as it seemed to me, Christendom of the sixteenth and the nineteenth centuries reflected. I saw my face in that mirror, and I was a Monophysite. The Church of the Via Media was in the position of the Oriental communion, Rome was, where she now is; and the Protestants were the Eutychians. Of all passages of history, since history has been, who would have thought of going to the sayings and doings of old Eutyches, that delirus senex, as (I think) Petavius calls him, and to the enormities of the unprincipled Dioscorus, in order to be converted to Rome!
Now let it be simply understood that I am not writing controversially, but with the one object of relating things as they happened to me in the course of my conversion. With this view I will quote a passage from the account, which I gave in 1850, of my reasonings and feelings in 1839:
"It was difficult to make out how the Eutychians or Monophysites were heretics, unless Protestants and Anglicans were heretics also; difficult to find arguments against the Tridentine Fathers, which did not tell against the Fathers of Chalcedon; difficult to condemn the Popes of the sixteenth century, without condemning the Popes of the fifth.
Tuo pätkä on luvusta 5, jossa Newman kuvaa uskonnollisten mielipteidensä kehitystä vuosina 1839-1841. Tuolloin hän siis vielä oli anglikaani. Nuo vuodet olivat monessa suhteessa ratkaiseva ajanjakso hänen elämässään.
Juuri tutustuminen näihin vanhan kirkon aikaisiin kärhämiin alkoi vakuuttaa häntä siitä, että kirkon katolisuus toteutuu aidoimmin Rooman yhteydessä ja on itse asiassa aina toteutunut. Newmanin päävastustaja ei siis kuitenkaan ollut hänen oman aikansa ortodoksia (sikäli kuin se hänelle oli vastustaja ensinkään) vaan tuolloisen korkeakirkollisen anglikanismin kuvitelma itsestään “keskitienä”, via mediana.
Kuinkahan Teinonen muuten suomensi tuon boldaamani “Oriental communion” -putiikin?
Kouvolan asemalla kommentoin. Teinonen ei ollut kääntäjä vaan kommentoi. En nyt muista kääntäjän nimeä.
Paikalliset erot liturgiassa nähtiin Oxfordin liikkeen piirissä kaiketi ihan asiaan kuuluvana eikä ainakaan opillisena erona, jos liturgia oli olennaisin osin sama.
Kas kun muistin väärin! Teinosen sananselitys kommenttiosiossa on ollut niin väkevää, että hän on jäänyt muistiini myös kääntäjänä. Oikeasti suomentaja näkyy kuitenkin olleen henkilö nimeltä Heine Gustafsson.
