Kärsimys vie lähemmäs Jumalaa? (Charite TV-sarja)

Pohdin tämän avauksen laittamista ajankohtaisiin, kun liittyy tuoreeseen TV-ohjelmaan, mutta laajemman keskustelun toivossa laitan kuitenkin tänne.

Charite (johon en nyt jaksa etsiä näppiksestäni aksenttimerkkiä) on Yle Teema/Femin historiallinen puolifiktiivinen sarjauutuus, joka sijoittuu berliiniläiseen Charite-sairaalaan 1800-luvun lopulla. Eilisessä jaksossa ylihoitaja (?) perusteli kipulääkkeiden säännöstelyä sillä, että kärsimys vie lähemmäs Jumalaa. Tällainen ajatus on nykylänsimaiselle kristitylle varsin outo, vaikka olenkin lukenut väitteitä siitä, että Äiti Teresalla olisi ollut samantyyppinen kivunhoitofilosofia. En tiedä väitteiden luotettavuudesta mitään.

Kysymyksiä:

  1. Onko ajatus fyysisen kärsimyksen hengellisistä hyödyistä todellisuudessa kristinuskon piirissä esiintyvä ajatus, vaiko käsikirjoittajan ja/tai antikatolisten toimittajien päähänpisto?
  2. Jos tällainen ajattelu on todellisuutta, mihin aikaan ja missä kirkkokunnissa sitä on esiintynyt? Charite-sarjassa ei ole kerrottu, onko uskonnollinen taustavire protestanttista vai katolilaista - kummasta lienee ollut kysymys, ja sopiiko repliikki tuohon aikaan, paikkaan ja kirkkokuntaan?
  3. Entä nykyään, onko jollain kirkkokunnalla jotain kipulääkkeitä vastaan? Millä perusteella?

Charité sarjaa en ole katsonut, ajattelin vilkaista areenasta, onko se hyvä. Koska se sijoittuu Berliiniin, niin miljöö on varmasti protestanttista.

Minusta kysymyksesi on hyvä eikä ajatusta kannata tyrmätä suoralta kädeltä, kuten nykyaikainen ihminen varmasti teksi helposti.

Mutta toinen asia kokonaan on se, pitääkö kipuakin lievittää ja millä keinoin. Sairaiden hoitaminen oli entisinä aikoina pitkälti kivun lievittämistä ja olon tekemistä vähemmän tukalaksi, sillä hoitokeinoja oli vähän ja ne olivat melko tehottomia. Muutenkin on kyseenalaista antaa tuollaista “hoitoa” toiselle, jonka tarkoituksena olisi kivun kautta johdattaa lähemmäs Jeesusta. Ei se taida toimia ihan noin. Toki kivun hoitamiseen liittyy iso joukko erilaisia ongelmia, kuten se, että monilla lääkkeillä on sivuvaikutuksia, ne aiheuttavat riippuvaisuutta jne.

Nykyitämaiselle kristitylle se on varsin tuttu ajatus. Sitä on esiintynyt kristikunnassa kohta kaksituhatta vuotta. Tietenkään se ei tarkoita, että kipulääkkeitä ei voi käyttää, mutta monista pyhistä on kerrottu, että he eivät rukoilleet Jumalaa, että Hän ottaisi pois heidän kärsimyksensä, vaan että Hän auttaisi heitä kestämään ne kärsivällisesti, koska ne vievät heitä lähemmäksi Jumalaa.

Pappisskeemamunkki Parfeni Kiovan luolaluostarista oli hyvin sairas ja sanoin usein: “Mitä minä antaisin Herralle vastalahjaksi siitä, että Hän lähetti minulle vielä tämänkin sairauden Häneltä saamieni muiden armolahjojen lisäksi.”

1 tykkäys

Eiköhän tuo ole ihan yleiskristillinen ajatus, mutta mielestäni sitä voi soveltaa vain itseensä, ei muihin ihmisiin eikä heidän hoitoonsa. Potilaalla on oikeus kieltäytyä kipulääkityksestä, mutta hoitajalla ei ole oikeutta kieltäytyä antamasta sitä potilaalle.

Charite-sarja alkoi minusta lupaavasti ja kiinnostavasti. Kyseessä on Berliiniläinen opetussairaala ja köyhäinsairaala, jossa koulutetaan lääkäreitä, ja jossa työskentelee hoitajina sekä diakonissoja että tavallisia sairaanhoitajia sekä kouluttamattomia apuhoitajia. Kipulääkkeitä säännöstelevä ylihoitaja on diakonissa. Luultavasti hän tekee välttämättömyydestä hyveen, sillä lääkkeitä on liian vähän ja niitä lisäksi katoaaa. Enempää en viitsi kertoa sarjan juonesta. Katsokaa itse. Sarja löytyy Areenasta.

5 tykkäystä

Réversibilité des peines eli ajatus kärsimysten hengellisestä hyödystä on varsin yleinen ajatus kristikunnan historiassa. Tosin ei ole sanottua, että tässä ajatellaan vain ja ainoastaan ruumiilista kärsimystä. Toisaalta juuri ruumillisen kärsimyksen voi parhaassa tapauksessa mieltää Herran kuritukseksi, joka on pitkällä tähtäimellä kristitylle hyödyksi. (On tietysti asia erikseen, kuinka moni jaksaa todella kovien kipujen kohdalla näin pitkälle ajatella.)

Vilkaisepa vaikka Heprealaiskirjeen 12. luvun ensimmäisiä jakeita ihan ajatuksella. Mitä tulee mieleen?

“Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee;
6. sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa”.
7. Kuritukseksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niinkuin lapsia. Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita?
8. Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, silloinhan te olette äpäriä ettekä lapsia.
9. Ja vielä: meillä oli ruumiilliset isämme kurittajina, ja heitä me kavahdimme; emmekö paljoa ennemmin olisi alamaiset henkien Isälle, että eläisimme?
10. Sillä nuo kurittivat meitä vain muutamia päiviä varten, oman ymmärryksensä mukaan, mutta tämä kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että me pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään.
11. Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.

Kyllähän näitä raamatunpaikkoja löytyisi enemmänkin, mutta en minä viitsi.

3 tykkäystä

Mielestäni kärsimys vie ilman muuta lähemmäksi Jumalaa silloin kun se on uskovan kärsimystä. Ja joissakin tapauksissa se voi myös johtaa ei-uskovan uskoon. Omassa elämässänikin suhteessa uskoon kärsimyksellä on ollut merkittävä rooli, se on vienyt paljon turhaa luottamusta lihaan ja ihmisviisauteen pois. Lääkkeet ovat tietenkin Jumalan hyviä lahjoja, vaikka kenenkään elämä ei tietenkään riipu lääkkeistä, eikä lääkäreistä.

1 tykkäys

Sarjassa ei todellakaan ole kysymys katolilaisuudesta. Sairaalaa hallinnoivat luterilaiset diakonissat. Sarja kertoo tapahtumista luterilaisessa Itä-Saksassa.

Tämä kuuluisi Omituisia huvittumisen aiheita-ketjuun.

2 tykkäystä

Miten niin? Saksan itäosa oli luterilaista aluetta. Länsi- ja Etelä-Saksassa katolilasia oli enemmän. En ole puhunut DDR:stä yhtään mitään. Sarjan tapahtumathan on sijoitettu 1800-luvun loppuun. En oikein ymmärrä huumorintajuasi.

David Bentley Hart esittää jossain esseessään hyvän kriteerin sille, mitä kivusta on mahdollista kristittynä sanoa: Sen pitää olla jotain, minkä voi sanoa äidille, joka on juuri menettänyt lapsensa (tai kuullut lapsensa kuolleen).

Satuin tuon luettuani silmäilemään sosiaalisen median kautta erään puolitutun kriisiä siitä, että hänen esikoisensa oli kuollut sairaalassa muutaman päivän ikäisenä. Tapahtumasta oli silloin kulunut suunnilleen vuosi.

Totesin, että moni “viisaan” kuuloinen asia olisi täysin sopimaton sanottavaksi. Totesin, että asiaa ei voi “hallita” tai “ottaa haltuun” sillä, että löytää oikean kaavan. Toki oikeat sanat ovat olemassa. Mutta niiden sisältö on avoimuus itse tapahtuneelle. Se on päinvastainen monen luontaisen reaktion kanssa.

Asia on teorian tasolla niin, että kuolemalla on kaksi merkitystä. Sitä voi ajatella luontaisena seurauksena siitä, että ihmiskunta on erossa Jumalasta. Samaan aikaan sitä voi ajatella Jumalan säätämyksenä sillä tavalla, että ihmisten pahuus lisääntyisi rajattomasti jos ei kuolema olisi hillitsemässä sitä. Moni - siis oikeastaan jokainen nyt elävä - voi pelastua vain siksi, että kuolema on tullut ihmiskunnan osaksi.

Se on kuitenkin jokaisen otettava vapaaehtoisesti omalle kohdalleen. Ainoastaan psykopaatti menisi sanomaan kärsivälle, että “ihmiskunnalta kiitoksia kun teette oman osuutenne”. Kuolema ei lakkaa olemasta tragedia sillä, että se on pienempi tragedia kuin eläminen ikuisesti täydellisen korruption ja pahuuden alaisena.

Kärsimys vie lähemmäksi Jumalaa vain sillä tavalla, että jokainen siitä osallinen tahtoisi sen päättyvän. Sillä itsellään ei ole mitään viisautta, mitään opetusta, merkitystä tai sisältöä.