Jos minä olisin diktaattori, niin en millään voisi olla vainoamatta helluntailaisia. Mutta toteuttaisin sen vainon hyvin ovelalla tavalla: Vaatisin heitä kirjoittamaan katekismuksen. Riittävän pitkälle viedyn ja yksityiskohtaisen. Sitten valvoisin, jonkin poliittisen poliisin avulla, että he pysyvät siinä.
Pitää myös muistaa, että 2Tim. 3:12 ei toimi takaperin. Siis että iskivattoniav tavutuoj, Asseskuseej Asseskutsirk itsesilamuj ääle tavothat aktoj, ikkiak aj. Eikä niin, että jokainen, joka joutuu vainottavaksi, tahtoo elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa. Koska muutenhan tähän kasaan pitäisi heittää aivan ensimmäisenä jehovantodistajat ja mormonit.
Eikä se toimi oikeasti edes niin, että ensimmäinen askel jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa elämisessä on lietsoa jostain vaino itseäsi vastaan - sillä kun sen saat tehtyä, niin olet hyvässä vauhdissa. Tämä on se vanha vitsi, että otetaan pitkä katu. Sen toisesta päästä marssii kristittyjä kädet ylhäällä. Toisesta päästä muhamettilaisia konekiväärit laulaen. Molemmat pääsevät oman oppinsa mukaiseen taivaaseen, eikä kenelläkään pitäisi olla mitään valittamista.
Läjäpäin muitakin liikkeitä, järjestöjä ja kirkkoja on tehnyt saman. Ajattelee vaikka Inkerin kirkkoa Venäjällä. Toisaalta tällainen monomaaninen katkeruus vain ärsytti ensin. Niin ja suojelupykälistä on ilmeisesti ollut vähän joustoa. Enkä voi kiistää itse siitä myös hyötyneeni. Mutta lieventävä asianhaara on mielestäni aina se, jos voidaan esittää jotain perusteluita. Eikä vain esittää tai implikoida, että joku porukka ei olisi Jeesuksen seuraajia.
Sitten aloin miettiä, että missä olen törmännyt samaan ajatukseen aikaisemmin? Hoksasin, että se kuuluu reformoituun eli kalvinistiseen teologiaan. Ei siten, että heidän pitäisi saada kokea suoraa vainoa. Koska useimmissa maissa he eivät koe. Vaan siten, että heidän käsityksensä maailmasta on, että täytyy olla kirkkaasti sekulaari ja kirkkaasti hengellinen sfääri erikseen. Ja kaikki sopu näiden välillä tarkoittaa sitä, että se hengellinen ei oikeasti olekaan niin hengellistä.
Tämä on siksi absurdia, että sekulaari on myytti. Se tarkoittaa, nimensä mukaisesti, sellaista ajattelutapaa, jossa maailma ja yhteiskunta tulee kestämään korkeintaan vuosisadan. Kaikki, mikä on kestänyt sitä kauemmin, on ammentanut jollain tavalla jostain hengellisestä tai transendentaalisesta lähteestä ja sillä tavalla luonut itselleen tai kyennyt näkemään perspektiivin, joka on pidempi kuin saeculum (eli noin sata vuotta - riippuen siitä, keneltä kysyy). Eli sekulaari on kertomus tai emävale siitä, että yhteiskunnan on mahdollista kestää pidempään kuin vuosisata, vaikka jokainen sen sisällä elää vain itseään varten ja vain kyseistä hetkeä varten.
Ongelma tulee siitä, että jos seurakunta tai sen oppi mieltää tai määrittelee yhteiskunnan yksinomaan tai absoluuttisesti sekulaariksi, niin sillä itsellään hyvin harvoin on käytännössä mitään laittaa sitä vastaan. Eli seurakunnan jäsenet elävät elämänsä myös täysin sekulaaristi. Eikä mikään edes yritä rohkaista heitä muuhun. Ja ainoa asia, mihin sekulaari mentaliteetti ei ylety, on joku abstrakti opillinen taso.
Eli jos minä olisin kuningas, niin saattaisin vainota moderneja ja postmoderneja karismaattisia liikkeitä ihan hyvillä mielin. En siksi, että olisin kristinuskon puolesta heitä vastaan. Tai kristinuskoa vastaan jonkin muun puolesta. Vaan siksi, että olisin yhteiskuntaa hajottavaa asiaa vastaan ja niiden tavallisten ihmisten puolesta, joiden elanto ja turvallisuus riippuu yhteiskunnan vakaudesta.
Kristinuskoon ei siis kuulu vaatimusta, että kirkon ulkopuolella olevan yhteiskunnan pitäisi olla oman jatkuvuutensa kannalta tyhmä. Samaan aikaan, mitä enemmän vaikutteita yhteiskunta saa kirkolta, sen vähemmän kivuliasta se on niin kristityille kuin kaikille siinä yhteiskunnassa eläville. Lukekaa kaikki Hartin Atheist Delusionsin luku nimeltä Face of the faceless. Siellä kerrotaan, että koko nykyinen käsitys yksilön arvosta on tullut kristinuskon mukana.
Relevantti sitaatti:
I have to assume, however, that most of us today simply cannot see Christ and Pilate in this way. We come too late in time to think like ancient men and women, and few of us, I hope, would be so childish as to want to. Try though we might, we shall never really be able to see Christ’s broken, humiliated, and doomed humanity as something self-evidently contemptible and ridiculous; we are instead, in a very real sense, destined to see it as encompassing the very mystery of our own humanity: a sublime fragility, at once tragic and magnificent, pitiable and wonderful.
Obviously, of course, many of us are quite capable of looking upon the sufferings of others with indifference or even contempt. But what I mean to say is that even the worst of us, raised in the shadow of Christendom, lacks the ability to ignore those sufferings without prior violence to his or her own conscience. We have lost the capacity for innocent callousness. Living as we do in the long aftermath of a revolution so profound that its effects persist in the deepest reaches of our natures, we cannot simply and guilelessly avert our eyes from the abasement of the victim in order to admire the grandeur of his persecutor; and for just this reason we lack any immediate consciousness of the radical inversion of perspective that has occurred in these pages.
– David Bentley Hart, Atheist Delusions: The Christian Revolution and its Fashionable Enemies, sivu 173
Jotka esittävät, että kristinuskosta ei ikinä olisi pitänyt tulla valtiollinen uskonto, eivät oikeasti ymmärrä mitä ovat pyytämässä. Jos heidän mielestään Nietzschen tyyppinen ajattelu maallisen yhteiskunnan arvopohjaksi on niin ihanaa, niin totta ja oikein, niin siitä vaan.
Kun minulle muutama luterilainen tuttava on selittänyt, että Jumala rakasti ihmistä niin hirveästi, että kuoli ristillä ihmisen puolesta, niin juuri kukaan heistä ei osaa sanoa, että miten se näkyy konkreettisesti yhtään missään. Enkä minä muista vastata siihen, että se näkyy siinä, miten kristinusko muutti koko länsimaisen maailmankuvan ja ihmiskuvan myöhäisessä antiikissa. He ovat perineet sen, samoin kuin jokainen meistä, mutta eivät ymmärrä elävänsä sen ikääntyneiden jäänteiden keskellä.
Koska yhteiskunta ei täällä ole niin paha, voi länsimainen ihminen teologiassaan kevytmielisesti luokitella sen pahaksi tai pahuuden edustajaksi.
Vai onko oikeasti niin, ettei usko tai kirkko ole eikä voi olla mitään jos se ei ole maan alla? Suomen helluntailiike tietääkseni toimii ihan julkisesti. Miten tämä pitäisi käsittää?
Onko tähän joku konkreettinen kriteeri, miksi RKK:n jäsen Venäjällä ei voisi tehdä näin?