Esimerkiksi Sley, Sekl ja SRO kokoavat yhteen ihmisiä joista suuri osa haluaa pysyä kirkon jäseninä vaikka he tukevat järjestöjen työtä ja käyvät heidän tilaisuuksissaan. Monilla ei ole sellaista jyrkkää näkemystä joka veisi katkomaan suhteita esim oman seurakunnan työhön ja sen tekijöihin.
Rahaa tarvitaan lähetystyöhön ja kotimaan työhön ja seurakuntien tuki on tietenkin ikävä menettää. Mutta kyllä järjestöjen johto ajattelee myös sitä että se väki, joka niissä toimii, pitää myös kirkkoa kokonaisuutena omana kirkkonaan.
Jos joku tuo tähän tutkimustuloksen, jonka mukaan vaikkapa puolet em. järjestöjen aktiivista väestä on jo eronnut kirkosta, voin myöntää olevani väärässä.
Tämän tuoreempia lukuja ei taida olla. Uskoisin kehityksen kehittyneen. Tuolloin (2019) 12% oli jo eronnut ja 44% aikoi erota (jos avioliitto muutetaan). Tilanne ei yksiselitteisesti ole yksiselitteinen .
Muistelen kuulleeni, et joissain piireissä (STLK???) oikein pidettiin kirjaa siitä, että seurakuntalaiset maksoivat kymmenyksensä uskollisesti. Seurakunnan kasöörillä oli jonkinlainen tuntuma siitä, mikä bruttoansiotaso itse kullakin oli ja miten paljon he seurakunnalle tilittivät
LHPKn piiristä tiiän et erään yrityksen eläköitynyt tj ja sittemmin hallituksen pj tuki seurakuntaa suht. tuntuvasti. Mutta onhan sitä 4 M liikevaihdosta varmasti jotain jöänyt sukanvarteenkin, jolla sit tukea.
Kansainvälisesti suuri enemmistö katolisista seurakuntapapeista elää tuolla ylläpitosysteemillä. On toki poikkeuksia tähän sääntöön ja on pappeja joilla on seurakuntatyön ohella toinen työ.
Ortodokseilla on myös vaihtelua maista, papin tehtävistä ja organisaation varallisuustilanteesta riippuen, on muistettava että ortodoksisella seurakuntapapilla on yleensä perhe jota hän elättää, joten ortodoksinen kirkko pyrkii maksamaan palkkaa täysaikaisille papeilleen. Ylläpitosysteemi on kuitenkin yleisempää muualla maailmassa kuin Fennoskandinaviassa.
En tiedä pitäisikö minun enää kommentoida näitä kirkon asioita. Huomaan etsiväni merkkejä jostain myönteisestä käänteestä ja haaveilevani kirkon jälleenkristillistymisestä. Kai tämä asioiden ja keskustelujen seuraaminen on myös jonkinlaista surutyötä.
Joogan tulo kotikirkkoon oli itselleni viimeisiä pisaroita kirkon jäsenyydessä, enkä usko kristillisen joogan mahdollisuuteen. Sikäli kuin olen kuunnellut entisiä harrastajia, niin uskonnoton jooga on mahdottomuus ja näin ollen kirkkotilaan on tuotu epäjumalanpalvelusta. Sikäli kuin papit ovat siinä mukana, en menisi heidän kättensä alle missään yhteydessä.
Jyri Komulainen ja muut joogan puolustajat näkevät siis missioksi kristillistää se, mikä on suosittua, kaapata tätä kehollisuuden puolta kaipaavat kirkkoon. Näin se olisi vastaava asia kuin ne ei-kristilliset asiat jotka on ajan kuluessa sulautuneet esimerkiksi kirkon joulu- ja pääsiäisperinreeseen. Vähäsarja myös mainitsi tämän tavoitteen, mutta epäili ihmisten ennemmin uppoavan syvemmälle varsinaiseen joogaan kun se nyt kirkossakin hyväksytään.
Asia ei ole yksinkertainen. Tunnistan esimerkiksi muusikoiden keskuudessa suositun kehollisuuden, hengittämisen ja rentoutumisen harjoittelun tarpeet. Se on länsimaiselle ajattelu- ja teoriakeskeiselle ihmiselle oivallus, että mieli ja keho ovat yhtä ja että kokonaisuuteen voi todellakin vaikuttaa harjoittelemalla.
Ongelmana on että jooga on lähtökohdaltaan uskonnollinen. Se, että sitä voi harrastaa muuttumatta hinduksi, ei poista kysymystä, miksi rukoushengitystä, hiljaisuuden opettelua ja vaikkapa kuoroharjoitukset avaavaa hengittelyä ja rentoutumista ei voisi toteuttaa ilman puhetta joogasta. Olen jälkimmäistä aina opettanut mainiten että en missään tapauksessa kannata joogaa kirkossa mutta ymmärrän tuon “holistisuuden” ihmisviisautena josta voimme hyötyä.
Me emme ole Intiassa. Meidän perinteeseemme ei kuulu jooga. Ennemmin sauna ja hiihtoretki laavulle. Ei ole todellista tarvetta siis ottaa joogaa “haltuun”.
Todennäköinen seuraus joogan kristillistämisen yrityksestä on yleisuskonnollisuuden lisääntyminen kirkossa. Yhä enemmän tullaan puhumaan kaikkien uskontojen yhdenvertaisuudesta ja yhä vähemmän Jeesuksen ainutlaatuisuudesta jos tätä virtausta ei pysäytetä.
Kristitty ei mielestäni mene saatanan leiriin jos harrastaa muualla joogaa tai itäisiä urheilulajeja tai tanssia tai tietokonepelejä. Mutta kirkko ja seurakunta ovat hänelle tärkeämpiä ja siellä hän ei tarvitse joogaa vaan sanan kuuloa, ehtoollista, laulua ja veisuuta ja soittoa Jumalan kunniaksi. Kaikissa mainituissa on keho ja aistit mukana!
Vähäsarjan puhe oli loistava. Jooga vie ihmisen kohti uushenkisyyttä, johon kuuluvat myös tarot-kortit, itämainen mietiskely jne. Kirkossamme muutama pappi Helsingissä suosittelee esim tarot-kortteja. Pari nimeä on mielessä, mutta en viitsi mainita.
Jos halutaan jotain fyysistä harjoitusta joogan paikalle, miten olisi kristillinen ylistystanssi? Siinä mieli saa täyttyä rukouksella ja kiitoksella liikkumisen muodoin musiikin siivittämänä.
Kiitos Tortoise ja Fratres kommenteistanne. Erityisesti muun ohella tämä Tortoisen lause “Yhä enemmän tullaan puhumaan kaikkien uskontojen yhdenvertaisuudesta ja yhä vähemmän Jeesuksen ainutlaatuisuudesta jos tätä virtausta ei pysäytetä.” Juuri näin ja se jos mikä on kauheaa ja täysin kristinuskon vastaista. Eikä edes jotkut papit sun muut kirkon piirissä olevat henkilöt tunnu sitä tajuavan! Huono on suunta.
Ville Auvinen huomautti keskustelussa Paavalin kyllä olleen kulttuurisesti avoin eli esimerkiksi syöneen kreikkalaisten kanssa heidän ruokiaan vaikka oli juutalainen. Mutta vieraita jumalia hän ei kumartanut.
Auvinen myös kertoi että intialaisille joogan kristillistäminen on “kulttuurista omimista” jota muuten pidetään meillä pahana!
Lopuksi Ville vetosi sen puolesta että jos joogan ja sateenkaarimessujen myötä ajetaan seurakuntalaisia pois, tuo väki pitäisi saada antaa herätysliikkeiden hoitoon - niihin messuihin joita koko ajan pyydetään lisää mutta joita kapitulit syyttävät luvattomiksi.
.
