Mikä ihme siinä on, että aikuiset ihmiset ette osaa joko lukea, tai muuten vaan olette välinpitämättömiä ?
Tästä on nyt huomautettu monesti ja seuraava sekoittaja ottaa bannin, mikäli homma jatkuu.
Tuossa ylhäällä oik on suurennuslasi, jolla voi etsiä asialleen oikean ketjun.
Keskustelun rönsyily puhuu omaa kieltään siitä, millaisten kysymysten ääreen tämä linjaus jo ennen toteutumistaan ihmisiä ajaa. Ja monen mielestä sille on varmasti korkea aikakin. Osa näistä esittää näkevänsä kehityksen valitettavana, osa toivoo sitä avoimesti.
Muutos, jota nyt ollaan tuomassa luterilaiseen kirkkoon luo samalla painetta hyväksyä tämä muutos eli avioliittokäsityksen laajennus. Painostetaanko eroamaan kirkosta? Korkeintaan epäsuorasti: hyväksy kirkon uusi linja tai eroa.
Pointtini oli se, että päätöstä asiasta ei tulisi tehdä sen perusteella pysyykö Päivi ja kumppanit kirkossa vai ei. Tällaiseen ei tulisi liioin ohjata erouhkailuilla.
Pitääkö kirkosta erota uuden avioliittoteologian tieltä? Vaikea kysymys. Vastaan kieltävästi mikäli evankeliumia saa edelleen julistaa ja kuulla ja mikäli saa protestoida ilman sanktioita. Eroa julkisesti pohtivan tulisi myös osoittaa minne sitten kuuluu liittyä.
Kovasti piispat toivoisivat linnanrauhaa, kunnioittamista ja keskusteluyhteyttä kiistojen sijaan. Rauhaa ei vain tipu jos näin käy kirkko lyömään kättä maailman kanssa.
Se ei oikeuta silti kirjoittamaan mihin sattuu, nyt eroamisjutut on siirretty sitä käsittelevään ketjuun;
Piispat voivat sanoa toivovansa linnarauhaa, kunnioittamista ja keskusteluyhteyttä, kunhan konservatiivit hyväkkäät ymmärtävät olla vaatimatta uskonsa mukaista toimintavapautta. Voi siellä joku vilpitönkin olla joukossa, mutta kyllä naamiot oikeasti pudotettiin tässä asiassa viimeistään siinä vaiheessa, kun olikohan Espoon tuomiokapituli selitti mustan valkoiseksi rukoushetkijuristerialla yli 15 vuotta sitten. Toiset ovat niin tyhmiä ja taantumuksellisia, ettei heille tarvitse edes esittää rehellistä teologista näkemystä.
Hesaria ei kannattane käyttää lähteenä millekään kirkolliselle asialle. Piispainkokouksen esityksen lukeminen on paras lähtökohta.
Itse ajattelen, että esitys on olosuhteisiin nähden hyvä ja realistinen. Sen suurena etuna voidaan pitää sitä, että kyseessä ei ole mikään oheen heitetty toivomusponsi vaan aito piispainkokouksen esitys - jonka ytimessä on, että meillä on kaksi eri käsitystä samassa kirkossa. Toisen käsitystä esitys ei käske hyväksymään, mutta hyväksymään sen, että se toinenkin käsitys on olemassa ja kohtelemaan toisia kunnioittavasti ja painostamatta.
Pidän esitystä siksi hyvänä, että jos kirkon liberaali keskilinja nyt vahvistaa tämän kaltaisen tulkinnan, sitä ei ihan hevillä muuteta. Kyseessä olisi ajantasainen vahvistus sille, että perinteinen käsitys on edelleen täysin validi, ei vain jokin kohta poistuva yksityisajattelu. Ei ole millään muotoa merkityksetöntä jos liberaaliin taipuva osa kirkolliskokousta tälle nuijaa hyväksyvästi napauttaa.
Itse vihkimisten määrä ei tule kyllä missään vaiheessa aiheuttamaan painetta yhteen ainoaan hyväksyttävään linjaan menemiselle. Tässä maassa ei tule samaa sukupuolta olevia vihkipareja riittämään edes nyt kaikille niille, jotka heitä ovat ilmoittaneet vihkivänsä - ja kun kirkko sen sallii, joukko laajenee niihinkin jotka eivät vain ole halunneet tehdä vastoin sääntöjä vaikka sydämessään olisivatkin jo siihen valmistautuneet.
Olen tämän esityksen äärellä aidon toiveikas siitä, että se pitkälti ratkaisee tämän ongelman. Tahdon olla tämän kirkon pappi. Jos sitten toiveeni lopulta osoittautuvat kuitenkin turhiksi, katsotaan asiaa sitten.
Pääni alkoi aikoinaan harmaantua ELCA:n muutettua käsityksiään 2009. Stressi yhdenlaisessa kirkollisessa sotatilassa jatkuvasti elämisestä on aika kuormittavaa. Jos nyt se voisi lopultakin tauota tämän kautta, olisin aika tyytyväinen.
Tosiasia kuitenkin on, että kirkkomme papiston ja seurakuntalaisten kesken isommistakin pelastuksen asioista on erimielisyyttä ja käytännön arjessa se vain on hyväksyttävä. Ilo on se, jos voi pitäytyä itse siihen minkä uskoo todeksi ja oikeaksi.
Jos on yksipappinen seurakunta, niin ei ole hirveästi mahdollisuuksia papin valintaan. Tietenkin voi ottas naapurista. Minä näen tössä vain naispappeusrstkaisun toisinnon. Toisekseen luodaan kirkolle rinnakkainen yhteiskunnan trendejä mukaileva käytäntö: se mikä on sallittua yhteiskunnassa, tulee olla sallittua kirkossakin.
Käytännössä asia tulee menemään niin että rinnakkaisesta tulee Jumalan ilmoitusta ja pikkuhiljaa turvallinen tila vaatii sukupuolen hävittämistä kirkon puheista.
Jos tämä menee läpi, niin ei mene vuottakaan ennen kuin jokin porsaanreikä löytyy jolla jotakin pakkoa perustellaan.
Ennen kaikkea tämä on kirkkomme vihoviimeinen keskisormi vanhan virkakannan kannattajille.
D
Yksipappisia seurakuntia ei Suomesta taida kovin montaa tätä nykyä löytyä ja taloudellisten realiteettien edessä niiden lukumäärä joko vähenee entisestään tai kirkko päätyy hiippakuntamalliin ja ongelma katoaa sitä kautta. Ja eiköhän vihkivä pappi löydy melko varmasti naapuristakin, etenkin jos seurakunta maksaa matkakulut ja toimituspalkkion. Ei, tästä ei tule mitään ongelmaa.
Kaikki muu mitä sanot meneekin sitten luottamuksen tai sen puutteen alle. Mieluummin elän elämääni edellisestä käsin, vaikka voin hyvin ymmärtää miksi luottamusta ei tässä kohdin enää löytyisi.
Minä luotan Kristuksen kirkkoon. Suomen kirkkoinstituutioon uskoni on melkoisesti koetuksella. Haluaisin uskoa että seuraukset eivät ole katastrofaaliset, mutta kentän ääni sanoo muuta. Oma tilanteeni on huono tässä rinnakkaisoppien skenaariossa. Se on fakta. Itse asiassahan oppia ei uusita, hyväksytään vain toinen vaihtoehto käytännössä. Se johtaa vaikenemiseen lopulta. Kirkko joka opettaa yhtä ja sallii toista… Se vain on pastoraalisesti tuhoisa tie. Nyt pastoraalisuutta ajatellaan siten että jonkin asian kanssa kipuilevalle ei tarvitse sanoa ei. Ja se ei vain ole oikein. Semmonkin kun vanhan virkakannan toivojille kyllä uskalletaan sanoa ei. Oma kokemukseni on että ihminen ei siedä epäoikeudenmukaisuutta.
D
Tässä lauseessa ei ole järkeä. Ei tässä mikään ole uhkaamassa perinteistä avioliittoa. Siksi se ei liioin tarvitse mitään tällaisia vahvistuksia. Nyt on tarkoitus laajentaa avioliittokäsitystä kestämättömällä tavalla. Nämä kaksi näkemystä ovat ristiriitaisia. Esitys ei ole tuomassa rauhaa näiden välille vaan legitoimassa uuden käsityksen turvallisen tilan ja keskinäisen kunnioituksen retoriikalla.
Ei tässä juurikaan tarvitse homojen kanssa riidellä vaan kollegojen. Paine on jo nyt kova. Jo nyt on painetta pitäytyä vanhassa. Painetta ja tuomitsemista olen kokenut kolmessa seurakunnassa kolmessa eri hiippakunnassa. Esityksen ja sinunkin sanasi uskottavuus kirkon valoisalle tulevaisuudelle tällaisen ratkaisun myötä on pyöreä nolla.
Tällaisessa ajattelussa on se virhe, että ongelmaksi määrittyy vanhalla virkakannalla olevan omatunnon turvaaminen. Tämä kun sitten turvataan mahdollisuudella kieltäytyä niin ongelma katoaa. Mutta tämähän on vain sivuseikka itse asiassa, väärin tekemisessä! Ei se vääryys siitä vähene, etten se ole minä, joka siellä alttarilla on vihkimässä.
Selitän mitä tarkoitan.
Ongelma on se, että juurikin moni niistä pappiskollegoista ajattelee, että vallitseva avioliittokäsitys on voimassa vain siksi, että vähitellen kutistuva vähemmistö kitkuttelee ja estää muutosta. Näin heidän silmissään perinteinen avioliittokäsitys on kutistuvaa ja väistyvää - se on voimassa vain siksi, että sitä ei ole saatu toistaiseksi virallisesti kumottua.
Uusi päätös kirkolliskokouksessa, ja vieläpä päätös jonka tekemiseen ovat osallistuneet muutosta haluavat antaa juuri näiden pappiskollegoiden silmissä legitimiteettiä. He eivät välttämättä edelleenkään pidä siitä, että tällainen käsitys on olemassa, mutta se edustaisi uuden, liberaaleilla äänillä tehdyn määräenemmistön säätämää todellisuutta. Sellaisena se myös uudella tavalla antaa selkänojaa piispalliselle kaitsennalle käskeä lopettaa perinteisellä tavalla ajattelevien painostus, etenkin kun jo esitys itse tätä edellyttää.
(Edellä mainittu voi kuulostaa tietysti hilpeän absurdilta, eivätkö piispat voi vain lyödä nyrkkiä pöytään jo nyt ja pistää kapinapapit kuriin jne.? - mutta kun ei se vaan mene niin, kirkossakin valtaa käyttävät voivat käyttää valtaa vain siinä määrin kuin he nauttivat kaitsettavien enemmistön luottamusta)
Mutta uskoo ken tahtoo. Tuskin vakuutan kirjoituksellani ketään, mutta jääpähän omintakeiseksi tilkuksi U&R -foorumin kudelmaan tulevien digikirkkohistorioitsijoiden tutkittavaksi 
Piispat olisivat voineet lyödä nyrkkiä pöytään. Tai vain sanoa että älkää tehkö. Mutta eivät halunneet. Kaitsettavien enemmistö ei olisi voinut asialle mitään. Piispaa ei voi potkia pois kirkon opetuksen noudattamisen vaatimisesta.
Edelleenkin. Tämä juttu, jos menee läpi, on pastoraalinen katastrofi. Karkkihyllyn edessä itkupotkuraivareissa kiukutteleva lapsi myhäilee tyytyväisenä. Toki tämä on katastrofi sen suhteen käsitetäänkö Jumalan tahto ilmoitetuksi Raamatussa vai ei. Nyt kaikki kaatuu deus abscondituksen syliin. “Emme voi tietää mikä on Jumalan tahto”, “Miten sinä voit väittää tietäväsi mikä on Jumalan tahto!”.
Tämä yleisesti, ei @paterhenrik ille tarkoitettuna.
D
Seurakuntaliitto läks aikanaan valtiokirkosta (kun se ylipäätään tuli mahdolliseksi 1920-luvulla) pitkälti perustajansa H.Pätiälän hieman omaperäisten dogmaattisten muotoilujen johdosta. Sittemmin on vettä virrannut Kokemäen joessakin useampi kuutio ja Seurakuntaliitto on enemmän tai vähemmän virallisesti luopunut Pätiälän dogmeista. Se ei kuitenkaan ole johtanut paluuseen ev.lut. kirkon yhteyteen vaan “liittoutumiseen” LHPK:n kanssa. En todellakaan usko että STLK voisi näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa tehdä saman peliliikkeen mutta SLEY:ltä ja ehkä SEKL:ltä sitä voisi varovasti toivoa…
Aina sitä jotenkin jää pohtimaan, millainen polku ja millaisten ratkaisujen kaari on meidät tähän päivään ylipäätään tuonut. Kuka möhli, sössi ja sotki asiat? Kenen vastuu, koska kääntyi kirkko väärälle polulle?
Juuri eilen illalla sattui käsiini piispa Gulinin kirja “Avioliitto” vuodelta 1949. Silloin oli meno toinen: “Kirkolliskokouksemme on vastikään tehnyt ratkaisun, joka läheisesti liittyy edellä esittämäämme kantaan. Sen mukaan kirkko ei vihi eronnutta, jonka oikea puoliso on elossa, uuteen avioliittoon. Kuitenkin on yksityisellä papilla, joka on perehtynyt yksityistapaukseen, oikeus ‘erittäin painavista syistä’ vihkiä eronnutkin. Asia palaa vielä kirkolliskokoukseen.”
Tästä epäkohdasta - siis eronneiden vihkimisestä - Gulinin mukaan oli tuossa kohdin keskusteltu “jo lähes vuosisata”, eikä sitä ollut poistettu vaikka 1917 voimaan oli tullut siviiliavioliiton mahdollisuus.
Onko siis kenties yksinkertaisesti niin, että lopun viimeksi meillä on eniten kiittäminen vallitsevasta asiantilasta reformaatiota ja sitä, että se löi hynttyyt yhteen maallisten hallitsijoiden kanssa ja lisäksi hukkasi avioliiton aseman sakramenttina?
Siteeraan vielä lyhyesti Gulinia:
“Tuskin missään nykyinen käytäntömme kuvastuu niin räikeänä kuin niiden lasten silmissä, jotka joutuvat todistamaan vanhempiensa uuden vihkimyksen. Jo isän ja äidin ero on ollut heille ylivoimaisen raskasta koettavaa. Mutta kun he vielä näkevät papin virkapuvussaan ja Jumalan sana huulillaan siunaamassa tällaista riettautta, silloin lapsen sieluun tulee vamma, joka ei salli sen enää koskaan antaa arvoa papin julistukselle.”
Minä en pohdi mikä johti tähän. Pohdin sitä, että missään vaiheessa kirkko ei ole entisten päätösten vanki. Ei olisi tarvinnut olla nytkään. Kristinuskon dynamiikka nimittäin on juuri tätä: Se mitä olin, sanoin tai tein, ei määrittele sitä mitä olen, sanon tai teen seuraavaksi. En ole itseni vanki, eikä ole kirkkokaan. Minulla ja kirkkoinstituutiolla on lupa joka hetki tehdä niin kuin Jumala tahtoo. Ei kiin kuin olisi pakko tehdä koska ennen teimme niin ja niin.
Meillä on joka hetki lupa tehdä niin kuin Jumala haluaa. Vaikka joku pahoittaisi mielensä.
Jumala kutsuu meitä olemaan uskollinen sanalleen. Ei vääntämään sitä sanaa mieleiseksemme. Ja se on nyt hukassa kirkossamme.
D
Kauanko tuo on mahdollista jää nähtäksi. Kirkosta ei mitään joukkopakoa tule, ortodokseilla ei Jumalle kiitos tätä ongelmaa ole, avioliitto kun on sakramentti.