Puolassa lasketaan joka vuosi sunnuntaimessuun osallistujia tavallisina lokakuun sunnuntaina, jolloin ei ole mitään erityistä aikaa tai tapahtumaa kirkoissa. Oheinen kuva kertoo dekanaateittain sunnuntaimessuun osallistuvien osuuden kaikista kastetuista katolilaisista. Keskimäärin sunnuntaimessussa käy 39,8% kaikista, ja luku on himpun verran suurempi kuin edellisenä vuonna. Erot ovat sielläkin maan eri osien välillä melkoisia, kuten kuvasta näkyy.
Heti rupeaa kiinnostamaan, onko Suomen ev-lut kirkolla vastaavaa tilastoa jossain näkyvillä?
Alla vielä kartta, joka kertoo sunnuntaimessussa kommuunion vastaanottaneiden osuuden dekanaateittain. Valtakunnan keskiarvo on 17%.
Ja kolmantena kartta, jossa näkyvät sinisellä ne dekanaatit, joissa katolisen kirkon jäseniä on 95% tai enemmän alueen asukkaista. Punaisella karttaan on merkitty Puolan rajat 1918-1939.
Edellisvuodesta molemmat luvut ovat vähän kasvaneet, mutta noin yleisesti on aika tasaista. Luostari- ja pappiskutsumusten määrä sitä vastoin on vähentynyt viimeisten 20 vuoden aikana.
Aika iso ero kirkossa käyneiden ja ehtoollisella käyneiden määrässä. En tiedä, mutta veikkaisin, että Suomessa ero on pienempi. Kirkossa kävijöitä on huomattavasti vähemmän, mutta tavallisen sunnuntaimessun kävijöistä suurin osa osallistuu myös ehtoolliseen. Onko messussa käynti ilman ehtoolliselle osallistumista a) puolalainen juttu b) katolilainen juttu c) yleinen normaalitila josta Suomi on poikkeus d) muumikä?
Ortodokseilla on muitakin jumalanpalveluksia kuin ehtollisjumalanpalvelus eli liturgia. Monet käyvät enemmän vigiliassa lauantai-iltaisin ja vain joskus liturgiassa. Itse kävin nuorena hyvin paljon vigiliassa, nyt vanhemmiten käyn vain liturgiassa ja pyrin kyllä silloin osallsitumaan ehtoollisesta. Onko katolilaisilla vain messuja vai myös muita jumalanpalveluksia?
Perinteinen katolinen tapa oli keskiajalta asti käydä kommuuniolla kerran-pari vuodessa ja aina ripittäytyä ennen sitä. Näin tehtiin normaalisti vuoteen 1905 asti, jolloin pyhä Pius X kehotti osallistumaan kommuunioon aina, kun olemme messussa eikä mikään syy estä sen vastaanottamista. Puolassa tämä ajatus on lyönyt läpi varsin hitaasti ja paljon on sellaista väkeä kuin vaimoni isä, joka kyllä kiltisti käy vaimonsa kanssa kirkossa, mutta ripittäytyy vain pääsiäisen ja joulun alla ja käy kommuuniolla vain muutaman viikon ripin jälkeen. Samanlaista käytäntöä näyttäisi olevan myös esim. eteläamerikkalaisilla.
Mitä tulee Suomeen, niin itse muistan lapsuuden kirkkoreissuilta mummon kanssa kuinka ehtoollista ei vietetty kovin usein ja silloinkin, kun se vietettiin, mummo usein vei meidät kotiin siinä vaiheessa, kun ehtoollisliturgia alkoi. Ja sieltä lähti aika paljon muitakin siinä vaiheessa. Mutta ilmeisesti tilanne luterilaisessa kirkossa on näiltä osin muuttunut?
Onhan katolilaisilla toki monenlaisia muita jumalanpalveluksia ja hartauksia, esim. hetkipalvelukset, adoraatio, ristintiehartaus ja ruusukkorukous. Näistä mikään ei tosin voi mitenkään korvata sunnuntaimessuun osallistumista, ja olisi tosi outoa, jos joku kävisi viikolla muissa hartauksissa mutta ei tulisi sunnuntaimessuun. Tilastointi koskee siksikin vain sunnuntaimessua, että katolilaisilla on periaatteessa velvollisuus osallistua siihen. Muiden päivien messut ja muut hartaudet ovat vain lisää tämän perustan päälle.
Eihän Suomessa maaseudulla asuva autoton ihminen pääse koskaan sunnuntaisin kirkkoon. Arkipäivinä se voi onnistua, koska työpäivinä saattaa olla julkista liikennettä.
Jos joku asuu mahdottoman matkan päässä, ei hänellä ole meilläkään sunnuntaivelvollisuutta. Tosiaan tällaisissa tilanteissa voi olla niin, että joku käy arkena messussa mutta ei sunnuntaina, jos esim. arkityöt vievät kaupunkiin, jossa kirkko on. Itsellänikin eräässä elämänvaiheessa kirkko oli 140 km päässä kotoa, mutta viikolla usein silti pääsin messuun.
Mutta jos tuohon Puolan tilanteeseen palataan, niin siellä luultavasti 99% väestä asuu alle 5 km lähimmästä kirkosta. Meidän kesänviettopaikassamme Etelä-Puolan maaseudulla on 10 km ajomatkan sisällä valinnanvaraa joka sunnuntaille yli 30 messua, lähimmät kaksi 2 km päässä.
Toki edelleen on liikuntaesteisiä tai sairaan läheisen hoitoon sidottuja ihmisiä, jotka eivät mahdollisesta halustaan huolimatta pääse kirkkoon. Tai ihmisiä, jotka ovat töissä sunnuntaisin, ja käyvät mahdollisesti muuna päivänä kirkossa.
Tämä asia on mitä suurimmassa määrin muuttunut. Ensinnäkin, nykyään on erittäin harvoja seurakuntia, joissa ei olisi ehtoollista joka sunnuntai. Vielä 10 tai 20 vuotta sitten oli enemmän, ja 30+ vuotta sitten oli poikkeus, jos jossain oli joka sunnnuntai ehtoollinen. Eli tässä asiassa on tapahtunut iso muutos suhteellisen lyhyessä ajassa, ehkä juuri 80-90-luvuilla. Toiseen asiaan, en ole koskaan nähnyt sellaista tapahtuvan livenä, että ehtoollisen alkaessa runsaasti ihmisiä poistuisi kirkosta. Toki voi olla paikalla ihmisiä jotka eivät osallistu ehtoolliseen, ja jokunen yksittäinen voi silloin lähteäkin, mutta mitään laajamittaista ja silmiinpistävää ulossiirtymistä ei siinä vaiheessa ole. Normaalisti ylivoimainen enemmistö kirkossa kävijöistä on paikalla koko messun ajan, ja heistä valtaosa osallistuu ehtoolliseen. Näin siis myös tavallisen paikallisseurakunnan tavallisessa sunnuntaimessussa.
Alimmassa kartassa nähdään selvä korrelaatio: Oder-Neisse -linjan itäpuolisten, historiallisesti saksalaisten Sleesian, Pommerin sekä Länsi- ja Itä-Preussin väestöt ovat vähemmän katolisia kuin Puolan historiallisten ydinalueiden väki. Kuinka tämä on selitettävissä? Puolahan “työnnettiin länteen” vuonna 1945 siten, että NL:olle menetettyjen itäalueiden väestö siirrettiin mainittuihin entisiin saksalaisiin ja alkuperäisväestöstään tyhjennettyihin maakuntiin. Mutta nämä itäpuolalaiset evakot kai olivat etnisesti yhtä puolalaisia ja siis katolisia kuin Puolan muukin väestö.
Puolassa on myös autokefaalinen ortodoksinen kirkko, johon kuuluu noin miljoona jäsentä. He ovat ilmeisesti pääasiassa valkovenäläisiä. Puolan ortodoksinen kirkko siirtyi juuri takaisin vanhaan ajanlaskuun, joten heillä on tänään II joulupäivä.
Sinänsä sääli, että Puolan ilmapiiri ei ilmeisesti ole kovinkaan kutsuva vähemmistöjen kannalta. Puolan kirkolla olisi hyvä mahis puolalaistua samoin kuin Suomen kirkolla, mutta nyky-ilmapiirissä voi olla, että vähemmistöt paremminkin ghettoutuvat kuin avautuvat.
Tuollaiset kotiseudun metenettämisen tragediat aiheuttavat ihmisissä monenlaisia, sukupolvien ajankin säilyviä traumoja. Juurien katkeaminen kotiseutuun tarkoittaa myös sitä, että joutuu erilleen jo monista fyysisitäkin perinteistä. Ei voikaan kulkea kotoista tietä kohden kotoista kirkkoa, kuten vuosisatojen ajan oli tehty.
Sen ydinaluetta on tuossa alimmassa kartassa näkyvä valkoinen raita Valko-Venäjän rajaa vasten maan koilliskulmassa. Vastaavasti etelärajalla on muutama yksittäinen paikkakunta, jossa luterilaisten määrä on sen verran suuri, että katolilaisten osuus jää alle 95%.
