Jouduin eroamaan joitain vuosia sitten, ja menetin elämässäni tärkeitä asioita. Omat lähtökohtani ylipäätään, että koskaan olin missään parisuhteessa olivat alunalkaenkin vaikeat. Tein kaikkeni ja parhaani häviten hengellisen taistelun. Kaikki läheiseni olivat oikeastaan minua vastaan. Ne jotka sanoivat olevansa uskovia, ja ne jotka eivät.
Olennaisesti kysymys on samasta asiasta, kuin esimerkiksi alkoholismissa. Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että kaikki mekit taivaassa osoittavat sitä että heistä tulee alkoholisteja. Pitäisin selvänä, että esimerkiksi minusta olisi alkoholisti tullut, jos minulla olisi kuten ei ole, eli ryypyn jälkeen kaikki huolet samantien haihtuisivat ollen täynnä energiaa kavereita löytyen ympärille joka puolelta kunhan vaan korkki aukeaa.
Vastaavia heikkouksia on ties miten monenlaisia. Yhteistä noille on se, että yhteiskunta tekee kaikkensa pahentaakseen tilannetta. Alkoholistille yhteiskunnan sanoma on, että juo lisää se on siistiä. Minulle jolle toiveena oli yksi parisuhde ihmiseen johon luottaa taas joka puolelta pommitetaan kuinka huono ja väärä olen, kun en ymmärrä deittailla joka puolelle heittäen ihmiset sitten välittömästi menemään kun ei enää minulle sovi.
Ihmiset ovat erilaisia. Itselleni tämä on se syvin haava ainakin yhteiskuntaa kohtaan. Sinänsä toki niin, että on yksilöitä jotka ajattelevat muutoin. Ja on niinkin, että ehkä itselleni se pohjimmainen syy on siinä, että sanon että minun arvoni ovat erilaiset ja että minun pitää saada päättää omasta elämästäni, johon läheiseni suhtautuvat joko välinpitämättömästi yli jyräten jos on tarvetta, tai aloittaen kampanjan jossa “väärinajatteluni” aktiivisemmin pyritään tekemään naurunalaiseksi ja tuhottavaksi. Sitten tietenkin kun puhutaan minulle tuntemattomista niin en odotakkaan, että mitään myötätuntoa olisi olemassa.