Jouduin eroamaan joitain vuosia sitten, ja menetin elämässäni tärkeitä asioita. Omat lähtökohtani ylipäätään, että koskaan olin missään parisuhteessa olivat alunalkaenkin vaikeat. Tein kaikkeni ja parhaani häviten hengellisen taistelun. Kaikki läheiseni olivat oikeastaan minua vastaan. Ne jotka sanoivat olevansa uskovia, ja ne jotka eivät.
Olennaisesti kysymys on samasta asiasta, kuin esimerkiksi alkoholismissa. Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että kaikki mekit taivaassa osoittavat sitä että heistä tulee alkoholisteja. Pitäisin selvänä, että esimerkiksi minusta olisi alkoholisti tullut, jos minulla olisi kuten ei ole, eli ryypyn jälkeen kaikki huolet samantien haihtuisivat ollen täynnä energiaa kavereita löytyen ympärille joka puolelta kunhan vaan korkki aukeaa.
Vastaavia heikkouksia on ties miten monenlaisia. Yhteistä noille on se, että yhteiskunta tekee kaikkensa pahentaakseen tilannetta. Alkoholistille yhteiskunnan sanoma on, että juo lisää se on siistiä. Minulle jolle toiveena oli yksi parisuhde ihmiseen johon luottaa taas joka puolelta pommitetaan kuinka huono ja väärä olen, kun en ymmärrä deittailla joka puolelle heittäen ihmiset sitten välittömästi menemään kun ei enää minulle sovi.
Ihmiset ovat erilaisia. Itselleni tämä on se syvin haava ainakin yhteiskuntaa kohtaan. Sinänsä toki niin, että on yksilöitä jotka ajattelevat muutoin. Ja on niinkin, että ehkä itselleni se pohjimmainen syy on siinä, että sanon että minun arvoni ovat erilaiset ja että minun pitää saada päättää omasta elämästäni, johon läheiseni suhtautuvat joko välinpitämättömästi yli jyräten jos on tarvetta, tai aloittaen kampanjan jossa “väärinajatteluni” aktiivisemmin pyritään tekemään naurunalaiseksi ja tuhottavaksi. Sitten tietenkin kun puhutaan minulle tuntemattomista niin en odotakkaan, että mitään myötätuntoa olisi olemassa.
Alkoholisteista useimmille ainoa toimiva ratkaisu on lopettaa juominen kertakaikkiaan. Tällöin siis myöntää, että hävisi sen taistelun mutta tietysti voi jatkaa elämäänsä kunhan tiukasti pystyy kieltäytymään alkoholista.
Kun taas minulla kyseessä on parisuhde, ja yhtälailla läheisimmät ihmissuhteet on saman taistelun häviämisen myöntäminen sitä, että myöntää ettei ole koskaan kyvykäs parisuhteeseen. Että sellainen vaatisi ympäristöltä sellaista mitä siinä ei ole. Ja että pakotetut kompromissit, joita siis yhteiskunta ja ihmiset lähelläni esittävät ainoastaan pahentaisivat tilaani ja saisivat aikaan saman kuin uudelleen repsahtaneelle alkoholistille, jonka perhe, kaverit ja muutkin läheiset yhteiskunnasta nyt puhumattakaan huutavat sitä kuinka tämän pitäisi lähteä juomaan.
Yhteiskuntana Suomi ei nimenomaan minulle ole tarjonnut yhtään mitään. Olen ihminen joka pystyi keskittymään pitkiksi ajoiksi legopalikoiden ympärille tuntikausiksi joka puolelta tulevasta metelistä huolimatta jo parivuotiaana. Mikäli legopalikoita ei olisi ollut käpylehmiä on ollut niin pitkään, kuin täällä Suomessa on asuttu. Henkilö joka on lukenut hyllmetreittäin ja hyllymetreittäin kirjoja, koska se on itselleni helppoa ja nautin siitä. Näin ollen koulutuksessakin rehellisenä yhteiskunta on ollut enemmän hidaste, kuin mahdollistaja. Itselleni ainoa mitä yhteiskunta on pitkään aikaan tarjonnut, on se vielä on rauha säilynyt. No jotain on siinäkin jo. Saa nähdä jatkuuko vielä pitkäänkin.
Näin itselleni rehellisenä joudun myöntämään etten välitä yhteiskunnasta, se ei välitä minusta ja se on ollut sen pääviesti jo pitkään, jollei aina.
Monesti jollain muotoa samoin ajattelevat kuin itse, esimerkiksi julkisuudessa olevat sellaiset. Lisäävät jonkun kultareunuksen, että onpas sitä nyt kuitenkin paljon hyvää. Kun käytän itseäni peilinä noin ei ole. Toki sitä en sano, etteikö ainakin sellaista hyvän tekemistä ole, josta joutuisi jo jonkin aikaa raaputtamaan, jos aikoisi löytää itsekkyyden taustalta (mikäli sellaiseen pahansuopaisuuteen edes tarvetta on). Mutta olennainen noissa on se, etten se ole minä. Auttamisen tarpeeni ei ole sellaista, että vanha huopa jonkun vintiltä olisi ratkaisu, joten siis apua ei ole eikä myöskään realistisesti tule.
Vieden ajatusta eteenpäin on siis kyse hengellisestä taistelusta, johon ihminen on persoonansa ja osin kokemustensa kautta maailmassa tuomittu jo syntymässään ajautumaan. Ja nykymaailmassa tuomittu häviämään.
Vuosituhansia sitten olivat ajat, jossa ihminen saattoi taisteluissa voittaakin. Sen jälkeen ovatkin ihmiset vimmaisesti luoneet rakenteita, jotka tuollaisen estäisivät. Sehän saattaisi aidosti edistää Jumalan valtakunnan etenemistä.
Harmi, että elämäsi on näissä mainitsemissasi asioissa sujunut vähemmän hyvin. Ulkopuolisena on vaikea esittää sinulle mitään myönteisiä näkökohtia, vaikka ehkä itse voisit niitäkin löytää.
Ja mitä tämän keskustelun laajempaan aiheeseen tulee, niin jonkinlaista kollektiivista pahuutta on selvästikin olemassa. Minusta tuntuu kuitenkin että puhut “yhteiskunnasta” tai muista ihmisistä yhtenäisempänä ja pahantahtoisempana massana kuin se todellisuudessa on. Esimerkiksi alkoholisti löytää kyllä yhteiskunnasta myös tahoja jotka varoittavat alkoholinkäytöstä ja voivat jopa antaa apua siitä luopumiseen.
Totta. Itselleni se suurin trauma on ainakin tällä hetkellä, ettei minua kuunnella. Johtuen hyvin pitkälti Raamatullisesti ajatellen maailman hengestä. Ja tarkoitan kuuntelemisella siis sitä, että henkilö ottaa vakavasti ottaen ajatuksistani sen, joka on hänelle totta siinä hetkessä. Kun taas maailman henki on täynnä varmuutta.
Itselleni äärimmäisen harvinaista löytää tuollaista ihmistä. Ja siis tosiaan itselleni ei koskaan ole kyseessä se, että tuputtaisin mitään, tai olisin myymässäkään. Elämänfilosofiani on aina ollut, että elämä olisi mielenkiintoinen seikkailu. Ja kuten lienee kaikilla tuossa harvinaisen terveessä luontaisessa suhteessa elämiseen on taasen omat sudenkuoppansa.
Sinänsä nykyinen aika on itselleni kylläkin hyvästä ja tervettä, koska Pyhä henki. Joka tietysti kerrotaan Raamatussakin, että vaikeat ajat vievät lähemmäksi Jumalaa. Ja tetysti ihmiset minä ja muut ovat aina vaillinnaisia.