En siis ole itse samaa mieltä kyseisen kirjoittajan kanssa.
Konservatiivisissa luterilaisissa piireissä oltiin aikanaan huolissaan teologisen tiedekunnan eksegetiikanopetuksen epähengellisyydestä (olen ollut siinä käsityksessä että tämä olisi ollut pääsyy Suomen teologisen instituutin perustamisen). Mutta ehkä eräät käytännöllisen teologian oppialat, perheneuvonta- ja diakoniatyöntekijöiden hyödyntämät sekulaarit metodit ja teoriat, “kansankirkkoajattelu” yms. ovat vielä eksegetiikkaa tehokkaammin maallistaneet Suomen ev.lut.-kirkon ja sen työntekijöiden käsitystä itsestään. Harhaoppinenkin eksegeetikko ottaa sentään Raamatun vakavasti.
Mietin jo kyseisen psykiatriakurssin aikana, että sen oppikirjojen rinnalla olisi voinut olla esimerkiksi Janne Kivivuoren “Psykokirkko” -teos, jossa hän käsittelee aiemmin normatiiviselta teologiselta pohjalta toimineen ev.lut.-kirkon muuttumista psykoterapeuttisen ajattelun pohjalta toimivaksi instituutioksi 1950-1970-lukujen kuluessa. Kivivuoren kritiikki psykokirkkoa kohtaan ei lähde kristilliseltä pohjalta, vaan hän on sosiologi, joka 1980-1990-luvuilla kiinnostui siitä, miten psykoanalyyttislähtöinen ajattelu oli saanut (hänen mukaansa) keskeisen aseman yhteiskuntatieteissä, arkiajattelussa ja politiikan puhetavoissa. (“Psykokulttuuri” 1992, “Psykopolitiikka” 1996, “Psykokirkko” 1999.)