Tuota Subanin tekstiä lukiessa alkaa hihnat luistaa päässä. Rinnasteinen ilmiö on se, kun lukee huumeiden viihdekäyttäjien tekstejä. Siis niiden, joille koko elämä on jostain syystä yhtä viihdettä. Eli silloin otetaan joku mahdoton premissi tai kaksi, ja aletaan rakentaa aksiomaattista maailmaa niiden päälle.
Psykiatria on syntynyt 1800-luvun puolivälissä. Sen keskeinen idea on käsitellä ihmisen mieltä materialistisesta näkökulmasta, eli nähdä ihminen biomekaanisena koneena. Aluksi se pyrki erilaisten leikkelyiden, kiduttamisen, myrkyttämisen ja pahoinpitelemisen avulla “shokeeraamaan” tätä “biomekaanista konetta” toimimaan toivotulla tavalla. Vähän kuin tietokoneessa joku voi painaa reset-nappia.
Pitkän aikaa psykiatria oli väline, jonka lupaus oli tuottaa “täydellinen” tai “ihanteellinen” ihminen. Tai “vasaroimalla” oikaista epätäydelliset ja vähemmän ihanteelliset yksilöt lähemmäksi ihanteellista toimintaa. Sitten tulivat natsit, jotka ovat enemmän kuin vähän hurjasta maineestaan velkaa psykiatrialle.
Tämän seurauksena psykiatria joutui pukeutumaan “terapeuttiseen” kaapuun. Eli sen käsitys ihmisestä jatkui edelleen biomekaanisena koneena. Ynnä sen keinot ovat edelleen vasaran tasolla (lobotomioita sähköllä ja lobotomioita kemikaaleilla, ynnä nyt uutena lobotomioita kohdistetuilla magneettikentillä). Mutta sen toiminta-ajatukseksi tuli “viallisten yksilöiden korjaamisen” sijaan “ehjien yksilöiden parantelu”.
On suurten aikakausilehtien kansia ja kokonaisia numeroita, joissa hehkutetaan sitä, miten pian kuka vain voi psykiatrian avulla tehdä itsestään täysin uudenlaisen ihmisen. Oletko huono vanhempi? Oletko huono opiskelija? Ei hätää. Meillä on asiaan sopiva pilleri. Silti edelleen vaikutuksen tarkkuus ja laatu on vasaran tasoa.
Psykiatrialla ei ole mitään ansaittua auktoriteettia mihinkään ihmisenä olemisen kysymykseen. Sillä on ainoastaan ideologinen pohja, että ihminen on psykomekaaninen kone. Tästä johtuen se ottaa ympäröivältä kulttuurilta marssijärjestyksensä. Eli sen, että mihin suuntaan sille tarjottua “ainesta” (siis potilaita) tulisi vasaroida. Se on vähän kuin liberaali tähtäisi jotakuta kiväärillä ohimoon ja sanoisi, että “tämän kiväärin mielestä homoseksuaalisuus on normaalia ja ihanaa”. Tai homoseksuaali katsoisi peiliin ja sanoisi, että “uskon peilikuvaani: homoseksuaalisuus on ihanaa ja normaalia”.
Tarkoitus ei ole tällä ja nyt ottaa kantaa homoseksuaalisuuteen. Vaan siihen, että psykiatrian auktoriteetti asiassa ei ole sen kummempaa kuin kiväärin tai peilikuvan (tai vasaran) auktoriteetti. Se on syntyjään ja määritelmällisesti väline, koska sen kuva todellisuudesta on täysin välineellinen.
Ihminen voi vasaralla lyödä (tai kiväärillä ampua) mitä vain. Ihminen voi sanoa peilikuvalleen mitä vain - jolloin peilikuva käytännössä sanoo hänelle mitä vain. Tästä syystä psykiatriaan vetoamalla mikä vain aate tai ideologia voidaan määritellä tiedoksi ja sen vastakohta tietämättömyydeksi.
Oikeastaan natsit olivat psykiatrian parhaita käyttäjiä siksi, että heillä oli sille joku reaalimaailman tavoite: terveiden, älykkäiden ja hyvinvoivien ihmisten suosiminen sairaiden ja heikkojen kustannuksella. Sekä sosialistiset järjestelmät että nyt liberaalit länsimaat sen sijaan ovat valjastaneet psykiatrian täysin ideologisten tavoitteiden ajamiseen. Tässä on toki se vielä, että psykiatrialla on oma ja hyvin yksinkertainen tavoite: tehdä mahdollisimman paljon rahaa.
Periaatteessa psykiatria ei ole ikinä korjannut eikä parantanut ketään. Tämä johtuu siitä, että sen käsittelemät ongelmat, joita voisi kutsua kuvaavimmin ja useimpien sen “asiakkaiden” (tai uhrien) kohdalla sielun ongelmiksi, eivät ole korjattavissa sen keinovalikoimalla. Joka taas koostuu käytännössä eri tasoisista, eri menetelmillä tehdyistä ja kestoltaan ja pysyvyydeltään eri tasoisista lobotomioista. Eli aivojen toimintojen tukahduttamisesta tai estämisestä, samaan aikaan kun tukahdutetaan tai estetään kasa elimistön normaaleja prosesseja, joilla ei ole mitään tekemistä mielen tai aivojen kanssa.
Tästä johtuen psykiatrialla on siis vapaus yrittää ihan mitä vain, eikä sitä varsinaisesti pidetä vastuullisena mistään sen aiheuttamasta haitasta tai tuhosta. Eli kyseessä on joku sellainen instituutio, johon ihmiset projisoivat uskoaan ihmisen mielen materiaaliseen perustaan. Koska kyse on projektiosta, ei psykiatrian tarvitse koskaan vastata tai täyttää kyseistä uskomusta. Vaan sen toimivuus ja toiminnan perusta on iäti uskonasia.
Tilastollisesti se korreloi monien mielenterveyden, identiteetin ja päihteidenkäytön ongelmien kanssa. Eli puhdas, neutraali tiede (jos leikitään hetki, että sellainen on mahdollinen) olisi pelkkien numeroiden perusteella taipuvainen suhtautumaan siihen ongelmallisena ilmiönä itsessään. Se, että joku tuntee yhden homon, johon nuo korrelaatiot eivät päde, on kiva anekdootti, mutta ei muuta kokonaiskuvaa.
Psykologia on, nykyään, valitettavasti, lähinnä psykiatrian apuväline. Eli välineen väline. Siinä, missä psykiatriaksi voisi kutsua puhetta ihmisestä ja ihmisen mielestä materiaalisena tai biomekaanisena asiana, voi psykologiaksi sanoa puhetta ihmisestä ja ihmisen mielestä sen maailmankuvan puitteissa, mihin se tai sen haara tai osa on kyseisellä hetkellä kiinnittynyt. Eli psykiatria on materiasta nousevan psyyken tarkastelua materiana ja moderni psykologia on materiasta nousevan psyyken tarkastelua ilmiönä.
Tl;dr. Jos jonkin position absoluuttisuutta tai fanaattisuutta olisi mahollista mitata, niin Johanna Suban sijoittuu ainakin minulla asteikon punaiseen ääripäähän.
Minusta on mahdollista kristittynäkin uskoa, että tietoisuutemme nykyisessä muodossaan nousee nimenomaan fyysisistä juurista, kehostamme ja aivoistamme. Niin ei ole pakko uskoa - tietoisuus on ymmärtääkseni tieteenkin piirissä vielä melkoinen mysteeri -, mutta ei se kristinuskon kanssa ristiriidassakaan välttämättä ole, ei sen enempää kuin ruumiin mädäntyminen maaperässä on ristiriidassa ruumiillisen ylösnousemuksen kanssa.