Itse vähän harmittelen, kun meillä ei ole Pyhää Homobonusta. Skisma mokoma tuli liian aikaisin.
Homobonus tarkoittaa hyvää miestä. Sen suomalaisia käännösnimiä voisivat olla vaikka Hyvätty ja Mainio. Eivät taida olla nykyisin käytössä?
1 tykkäys
Mainio-nimi on annettu 153 miehelle vuosina 2010 - 2018, varsinaisesti se oli muodissa 1900 - 1939. Hyvätty-nimeä ei ole annettu noin sataan vuoteen kenellekään.
Uusi identiteetti?
D
Jos ryhtyy munkiksi/nunnaksi, siinä jättää taakseen yhden identiteetin ja omaksuu toisen. Siksi uusi nimikin on paikallaan siinä tilanteessa. Munkkeus on kokonaisvaltaista, ei pelkkä väline, jolla pönkitetään omaa (maallista) identiteettiä. Ei ole kokemusta mutta luulen, että uusi nimi nimenomaan helpottaa uuden elämäntavan ja identiteetin sisäistämistä. Sitten ei ole enää nanonano, joka yrittää elää munkkina, vaan on munkki se-ja-se.
Minusta ihmisellä on yksi identiteetti.
D
2 tykkäystä
Minunkin mielestäni ihmiselle joka on nunna/munkki riittää yksi identiteetti. Hän on nanonano josta on tullut nunna/munkki.
Ymmärrän silti perinteisen tavan nimetä nunna/munkki uudelleen, vaikkakin pidän parempana että käytäntöjä yhtenäistettäisiin ja kaikki kristityt saisivat “uuden nimen” esim. vahvistuksessa (ortodoksit kasteessa) ja monia uusia nimiä ei tarvittaisi.
Kasteen lisäksi annettu uusi nimi, oli se sitten munkkis- tai pappisnimi, ei mielestäni ole identiteetin muutos vaan lisämääre. Esim. Mikael Karvaljalka 
,
Ylösnousseen Jeesuksen Johannes, Jeesus-lapsen Teresa, Ristin Johannes.
Eli ymmärtääkseni on niin että se nimi millä kasteessa on kutsuttu kirkkoon ei muutu vaan saa lisämääreen, yleensä jonkin Kristuksen aspektin tai pyhän mukaan.
Tärkein uuden nimen ts. olemuksen saantihetki on teologisesti ja kirkollisesti kaste.
Pyhä tai pyhä tapahtuma on otettu itse kastenimen määreeksi tai ylempi antanut, koska on huomattu että se luonnehtii nimen saavan ihmisen hengellisen tien kulkua.
Pyhään Arsenios Kappadokialaiseen liittyy anekdootti tilanteesta, jossa hän kastoi lasta, josta myöhemmin tuli p. Paisios Athosvuorelainen. Lapsen vanhemmat olivat päättäneet lapselle nimen ja pyysivät Arseniosta kastamaan hänet sitä nimeä käyttäen. Arsenios kuitenkin tunsi pakottavana Jumalan tahdon antaa lapselle oma nimensä. Niinpä hän - vanhempien tahdosta välittämättä - kastoikin lapsen antaen tälle oman nimensä. Vanhemmat eivät voineet enää mitään. Myöhemmin kastetusta tuli kuitenkin munkki Paisios.
Mitenköhän nykyajan vanhemmat mahtaisivat suhtautua, jos pappi toimisi samalla tavalla kuin p. Arsenios Kappadokialainen? No, ehkä p. Arsenioksen karismat olivat niin vahvat, että vanhemmat ymmärsivät, ettei siinä mitään vääryyttä tapahtunut.
En tietysti voi oikein maallikkona puhua asiasta, mutta luostariin menijä kieltää itsensä. Paljon vahvemmin kuin maallikko. Hän ei enää ole nanonano. Siksi uusi nimi on vähän niinkuin looginen.
Eri asia on varmaan niiden katolisten sääntökuntien kohdalla, joissa ei ole luostareita.
Munkki kieltää itsensä, mutta ei kasteessa saatua identiteettiään, vaan pikemminkin vahvistaa ja syventää sitä. Kasteen identiteetissä on kasvun varaa pyhyyteen asti.
Muutenkin peräänkuulutan tuon itsensä kieltämisen käsitteen avaamista. Se tuskin on niin paljon negaatio kuin transformaatio ja uhri. Kirkkoruumiissa luostari- ja erakkokilvoittelijat on symbolisesti nimetty edustavan Kristuksen uhria maailman puolesta; kenoottista Kristusta. Kasteen identiteetti on varmasti täysin kykenevä kenosikseen Kristuksessa.
Onkohan löydettävissä jotain teologisia perusteluja sille että kasteen antama identiteetti pitäisi kieltää munkiksi alkaessa?
Olisikohan tässä ajattelussa jonkinlaista käsitteellistä huojuntaa aikuisena kastettujen munkiksitulotarinoiden ja nykyisen lapsikastekäytännön välillä. Samoin on aika paljon tarinoita niistä munkeista ja nunnista jotka välittömästi kristityksi tulonsa jälkeen siirtyivät erakko/luostarikilvoitteluun.
Konkreettinen luostarialue tai -rakennus ei ole munkin tai nunnan kilvoittelulle välttämätön asia, ortodokseillakin on siitä paljon esimerkkejä.
Kasteessa tehdään maallikkoja. Munkiksi/nunnaksi vihkimisisessä tehdään munkkia/nunnia. Vähän samaan tapaan kuin avioliittoon vihkimisessä tehdään aviopareja.
Olen tästä eri mieltä ja katolisen kirkon opetus on nykyisin myös niillä linjoilla pääsääntöisesti että kasteessa tehdään Kristuksen ruumiin jäseniä ja se on arvokkainta mitä kristitty voi olla. Kaste ei missään nimessä rinnastu tällaiseen “säätyyn” vihkimiseen niin kuin kuvailet.
Mutta Kristuksen ruumiissa on monenlaisia jäseniä. Yhdenlaisia tehdään kasteessa ja osasta sitten päivitetään aviopareja, munkkeja tahi nunnia.
Kaste on sakramentti, ei mikä tahansa vihkiminen, nunnaksi ja munkiksi vihkiminen ei ole sakramentti. Nunnien ja munkkien ja avioparien tärkein kristillinen määre on Kristuksen ruumiiseen kastaminen.
Voi olla että ortodokseilla on enemmän toisenlaista painotusta mutta itse pitäydyn tässä kannassa, ja kiinnostaa kyllä sinun näkemyksesi teologiset perusteet.
Minusta sitä voi aivan hyvin nimittää sakramentiksi. Katolinen kirkko on toki eri mieltä, eikä Katolisen kirkon määritelmä varmaan huonokaan ole, mutta ei meillä niiden määrää yhtä tiukasti lukkoon lyöty ole.
Teologinen perusteeni on traditio, jota pidän itsearvona. Näin on tehty ja näin on tehtävä. Teologinen johtoajatukseni on vähän kaikissa aiheissa, että pyörää ei tarvitse lähteä keksimään uudestaan. Raamatussa on sinänsä monia esimerkkejä nimenvaihdoksista ja pidän nimen vaihtamista vihkimysten yhteydessä tämän esimerkin seuraamisena.
Olen samaa mieltä kuin Plautilla, mutta pidän silti hyvänä käytäntönä sitä, että monastiseen kilvoitteluun vihittävä saa uuden nimen. Se korostaa muutoksen kokonaisvaltaisuutta ja tukee munkki/nunnaidentiteetin rakentumista sekä konkretisoi eron tekemistä entiseen elämään sekä antaa tukea rukouselämään taivaallisen esirukoilijan muodossa.
Mielestäni ihmisen identiteetti on jotakin, joka on jatkuvaa. Ei siitä saa palasia tai jaksoja pois. Mikään elämänmuutos ei pyyhi pois elämästäni mitään. Ei esimerkiksi Paavalilla ollut hankaluuksia katsoa entistä elämäänsä ja samalla tuoda ilmi että nyt hän tekee asioita toisin, kiitos Jumalan. Ihmisellä on yksi identiteetti, ajassa oleva jatkumo, joka alkaa sikiämisestä ja päättyy kuolemaan. Kuoleman jälkeinen identiteettikään ei ole joka suhteessa tästä erillinen entiteetti.
Minä näen nimenmuutoksen tällaisissa tapauksissa (munkki, nunna) muistutuksena Jumalan tahdon varassa elämisestä. Se on ennen kaikkea muistutus itselleen ja sen täytyy olla jotankin annettu, ei keksitty.
Mitään uutta identiteettiä ei kuitenkaan mielestäni synny. Sama ihminen ei vain kaikessa toimi enää niin kuin joskus ennen toimi. Kuitenkin tällä samalla ihmisellä tulee, oman psyykkisen integriteettinsä takia, olla jonkinlainen kyky sietää itsessään menneisyyden muistojen ja elämän aiheuttamia tunteita. Ei niissä tunteissa ole mitään pahaa, ne ovat viestejä itselle.
Tämä omana mielipiteenäni.
D
2 tykkäystä
Keuruun ja Vilppulan vanhoja kirkonkirjoja selaillessa pisti silmääni kuinka jossain vaiheessa 1800-luvun loppupuoliskoa Pehr oli suomennettu Pietariksi… Sikäli kuin tiedän niin missään ruotsin tai muun kielisessä Raamatussa näin ei ole vaan Pietaria vastaa Peter tai Petter tms. Paavalin vastine vastaavasti Paul tai Paulus.
Pietari ja Paavali tulevat suomen kieleen kirkkoslaavista. Slaavinkielisessä Raamatussa apostolien nimet ovat Pjotor ja Paavel. Monet muutkin kristilliset termit ovat siitä peräisin muun muassa pappi (pop), risti (krest) ja raamattu (gramota), sen tähden tietysti, että kristinusko tuli Suomeen ensin idästä ja vasta myöhemmin lännestä.
Suomeksi siis apostolien nimet ovat aina olleet Pietari ja Paavali eikä Peter (Petrus) ja Paul(us). Ruotsiksi myös esim pappi on präst (kreikan sanasta presbyteros) ja esim raamattu on bibel. 1800-luvun loppupuolella virkakieleksi suomalaisissa seurakunnissa on tullut suomen kieli, joten nimet on ruvettu kirjoittamaan kirkon kirjoihin suomeksi eikä niin kuin aikaisemmin ruotsiksi.
1 tykkäys
Pietari Brahen oikea alkukielen nimi oli Per Abrahamsson Brahe nuorempi.