Pastori TT Jari Kekäle kirjoittaa:
Yksilön näkökulman ja yhteisönäkökulman täytyy olla voimassa yhtä aikaa. Yhteisön opin ja tunnustuksen näkökulma jäsentää aina yksilön kokemusta – myös silloin kun tätä ei sanota ääneen, vaan vedotaan johonkin ”pelkkään” raamatullisuuteen tyyliin: Me emme mitään tunnustuksia tarvitse, yksin Raamattu riittää!
Mielestäni Kekäle kirjoittaa tässä viisasti. Kirjoitus on lyhyt, joten kannattaa lukea.
Mitä mieltä olet?
Kiinnitin huomioni tähän, artikkelin kannalta varsin vähäpätöiseen seikkaan, mutta juutalaisuutta tarkasteltaessa mielestäni hieman yksioikoisen typistettyyn vääristymään:
“Juutalainen ykseyttä korostava numerinen monoteismi”
“Ykseys” on mielestäni oikea kuvaus, “numeerinen” ei. Tässä mielestäni sanotaan, että juutalaisuuden Jumal-käsitys on “1.0”.
Hebrean kielessä “yksi” (echad) ja “ainoa” (yachid) ovat erilliset käsitteet. Shemassa lausutaan “Adonai echad”, joka on suomennettu “Jumala on yksi”. Mutta juutalainen ajattelu ei vedä tähän vällin yhtäsuuruus-merkkiä “Adonai = echad” (tehden loogisen ajatushypyn että Jumala olisi 1 “olento”). Ennemminkin Jumala on 1 “kokonaisuus”, joka on ilmoittanut itsestään Kirjoituksissa moninaisin nimin, luonteenpiirtein, ja ominaisuuksin, ollen ajatuksellisesti numeerinen monikko.
Myöhemmin rabbiininen talmud-juutalaisuus joutui uudelleenmäärittelemään kantansa, kristinuskon tuodessa käsitteen “kolminaisuus”. Mutta on selvää, ettei “Jumala=1” ole Kirjoitusten kuvaaman Jumalan kuva juutalaiselle-eikä-kreikkalaisellekaan.
Jumala ei siis ole “numeerinen” yksikkö …,
muoks: Shema voitaisiin ymmärtää myös ajatuksena “Ymmärrä Israel Herraa Jumalaamme, yksin Herraa”, eli pelkkä “kuuleminen” ei riitä, vaan tulee myös ymmrtää Hänen tahtonsa, ja on kuunneltava yksin Jumalaa, ei “toisten” mielipiteitä ja tulkintoja.
Itse sanoisin ennemminkin, tottele Herraa… Jne.
Kyllä vaan, ehdottomasti näin.
Tuo edellinen kommenttini nousi juutalaisesta kirjuri-perinteestä, jossa shema-rukouksen alussa esiintyvä ayin-konsonatti kirjoitetaan korostetusti ylikokoisena, jonka sanotaan korostavan “ymmärtämistä” pelkän “kuulemisen” lisäksi.
Mutta onko itse aíheeseen mitään kommentoitavaa?
Niinno, olen joskus pohdiskellut, että kristittyjen yhteys taitaa olla “mahdotonta”, eli jotakuinkin sellaista kun se tänäpäivän on…
Messias taisi tietää tämän, kun rukoili uskoville yhteyttä.
Mielestäni Jari Kekäleen kirjoitus on aika tyypillinen Lähetyshiippakunnan “mantra”. Ihmettelen vain miten eri tunnustuskuntia edustavien kristittyjen yhdessä nauttima ehtoollinen muuttaa kristityt “opittomiksi”. Ihmettelen myös mikä raamatunkohta estää ei-pelastukseen liittyvissä kysymyksissä erillaisten kristittyjen ehtoollisyhteyden?
Vaikka ehtoollisen reaalipreesensistäkin on eri näkemyksiä, onko se perusteltu syy siihen, että ei voi viettää yhdessä toisen kristityn kanssa ehtoollista? Ehtoollinen on sitä mitä sen on, riippumatta siitä mitä minä siitä ajattelen. Kysehän tässä ei ole mistään todellisesta riidasta, vaan opillisesta näkemyserosta. Itse Khalkedonin kirkolliskokouksen opillista päätöstä eivät enempää luterilaiset kuin reformoidutkaan kiistä, vaikka ehkä kaikessa ei ollakaan johdonmukaisia sen suhteen ehtoollisteologiassa. Yhteyden opillisen minimin tunnustaa Augsburgin tunnustuskin, vaikka Jari Kekäle tätä minimiä kauhisteleekin. Ne ovat evankeliumin oppi ja sakramenttien toimittaminen. Jälkimmäisen yhteyden estämisen oikeutuksen voi kyseealaistaa kuten yllä olen esittänyt.
Itse katsoisin usko säännön kuten esim. apostolisen, nikealaisen ja khalkedonin uskontunnustusten perinteisesti ymmärretyn kolminaisuusopin ja kristuksen kaksiluonto-opin ja omasta näkökulmastani protestanttisen tulkinnan mukaisen uskonvanhurskauden opin hyväksymisen riittävän ehtoollisyhteyteen. Yhteyttä en myöskään haluaisi niiden kanssa, jotka suosivat mielestäni Raamatun sanomaa vastaan olevia “hurskauden” muotoja kuten reliikit ja pyhien avuksi huutamisen.
Minusta on. Jos vietetään ehtoollista, on syytä vallita yksimielisyys siitä, mitä asiaa vietetään.
En ymmärrä, mihin vedät rajan: mikä on “riita” ja mikä “näkemysero”.
Tässä on kaksi virkettä, joiden välillä on eräänlainen ristiriita. Ensin sanot, että yksimielisyys eräistä keskeisistä seikoista riittää ehtoollisyhteyteen (protestanttien kesken?). Sitten toteat, että ehtoolliseen liittymättömätkin yksityiskohdat estävät ehtoollisyhteyden (katolisen ja ortodoksisen kirkon kanssa?)
Muuten, kun viittaat Jari Kekäleeseen, kertoisitko, mihin viittaat.
Kiitos vastauksesta. Ehkä ajatukseni kristittyjen yhteydestä ja ehtoollisesta eivät ole tavanomaisia enkä väitä, että ne olisivat välttämättä oikeita. Minun näkemyksiäni ne vain ovat.
Mielestän on hyvä huomata, että ehtoollinen on myös käsky (“tehkää tämä minun muistokseni!”) eikä missään Raamatussa ainakaan sanota, että ehtoollisen merkityksen ymmärtäminen estäisi yhteyden. Kuka meistä täydellisesti muutenkaan ymmärtää ehtoollisen?
Synti voi puolestaan estää yhteyden Jumalaan ja myös ehtoollisen viettämisen (“tutkikoon kukin itseään” etc.). Sanan “riita” ymmärrän rakkaudettomana asenteena lähimmäiseen, opillinen ero on puolestaan omasta tietoisesta eettisestä valinnasta riippumaton uskon asia ja Raamatun tulkinta. Jos tämä opillinen ero ei johda kristinuskon ulkopuolelle ja pois Jumalan yhteydestä, se ei ole mielestäni syy yhteyden katkaisemiseen. Joskus minuakin on kehotettu tekemään parannusta Raamatun tulkinnasta ikäänkuin vakuuttuneisuuteni olisi tietoinen eettinen väärinvalinta. Tämä vaivaa minua.
Pikemminkin näkisin, että ehtoollisyhteyden katkaiseminen ei-pelastukseen johtavien oppien erojen tähden on synti. Samoin mainitsemani hurskauselämän muodot nousevat mielestäni muualta kuin Raamatusta ja ovat jopa sitä vastaan, mutta tämä aihe taitaa olla kielletty täällä, joten ei siitä enempää. Tällaisesssa tapauksessa kyseessä on synti, josta pitää Raamatun mukaan tehdä ensin parannus, jotta yhteys seurakuntaan voi pysyä.
En väitä, ettei opillinen väärinkäsitys ole synti ja syntisen olemuksemme tuote. Me toki erehdymme monessa asiassa syntisyytemme vuoksi, mutta jos kyseessä ei ole tietoinen eettinen väärinvalinta eikä opillinen vakaumus ole keskeinen ihmisen pelastumisen kannalta, sen ei pitäisi estää myöskään ehtoolliseyhteyttä.
Viittaukseni Jari Kekäleeseen ei ehkä ollut täysin selvä. Kirjotukseni olikin enemmän hänen ajatustensa pohjalta muodostamaani jatkopohdintaa.
Ne, joissa sanotaan, että ennen uhrin kantamista pitää olla riidat sovittuna veljien kanssa (Matt. 5:24). Ja myös ne, joissa Jeesus kehotti seuraajiaan olemaan yhtä.
Lol, mitä ihmettä? Reliikkejähän mainitaan Raamatussakin. Kuolema ei ole erottava raja niille, jotka ovat Kristuksen omia. Se muodostuu erottavaksi kuiluksi vain pelastuvien ja ei-pelastuvien välille. Rukous on rakkautta, ja pyhän apostolin mukaan kuolemakaan ei erota meitä Kristuksen rakkaudesta:
Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Room. 8:38,29)
Pyhät - niin elävät kuin edesmenneet - välittävät Jeesuksen Kristuksen rakkautta maailmaan. Se tarttuu niihin, jotka uskovat Jeesukseen ja ottavat sen vastaan: "Niin kuin teillä on runsain mitoin kaikkea, uskoa, puhetaitoa, tietoa, kaikkinaista intoa ja sitä rakkautta, joka meistä on tarttunut teihin [–] (2.Kor. 8:7)
"Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.
Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua. (Joh. 17:22,23)
Tuossa väännetään rautalangasta, kuinka sama kirkkaus, joka on annettu Kristukselle, on hänen toimestaan annettu hänen pyhilleen. Kun tunnistaa ja tunnustaa tämän, silloin pyhien kirkkaus pääsee rakentamaan kirkkoa yhdeksi. Toisin sanoen usko yhteen pyhään kirkkoon edellyttää sitä, että uskoo pyhien välittävän ihan sitä samaa armoa, rakkautta ja kirkkautta, jota Kristus itse välitti apostoleilleen. Pyhien kirkkaus ei ole heidän omaa kirkkauttaan eivätkä heidän kauttaan tapahtuneet ihmeet perustu heidän omaan voimaansa, vaan kaikki, mikä on yhteydessä Kristukseen ja uskoo häneen, välittää yhtä ja samaa jumalallista voimaa, jonka tarkoitus on Jumalan kansan ja sen uskon tekeminen yhdeksi.
Jos ei siis usko edesmenneiden pyhien kautta saatavaan apuun, se tarkoittaa käytännössä sitä, että ei usko Jeesuksen kykenevän välittämään rakkauttaan uskovien kautta - tai että hän kylläkin antoi kirkkautensa pyhille apostoleilleen, mutta sen jälkeen se tyssäsi ja hänen sanansa kuihtuivat tyhjiksi sen sijaan että elävä Sana jatkaisi kulkuaan läpi yhä uusien sukupolvien. Uskossa edesmenneiltä pyhiltä saatavaan apuun on siis kyse siitä, uskooko Jumalan sanan oikeasti vaikuttavan ja välittävän ihan sitä samaa armoa ja apua, jota hän itse välitti ollessaan maan päällä. Joko kaikki on kosahtanut kasaan, tai sitten sana ei ole tyhjänä palannut vaan jatkaa yhä vaikuttamistaan.
Yksi pyhien tunnusmerkki on juuri se, että he saavat ihmiset uskomaan Jeesukseen ja hänen kirkkoonsa ja pitävät sitä yhtenä. Kun pyytää heiltä apua, saa vastaukseksi yhä lujemman uskon samaan kirkkoon kuin mihin he kuuluvat. Näin kirkkaus vuodattuu Isältä Pojalle, Pojalta apostoleille, apostoleilta kirkkoisille jne. jne., lopulta meidätkin tavoittaen. Joidenkin pyhien kautta Jumalan armo on virrannut niin runsaana, että kokonaisia kansakuntia on kääntynyt kristinuskoon. Niinpä kirkko kutsuukin tällaisia pyhiä apostolien vertaisiksi, eikä liioittele siinä yhtään, vaan vain tunnustaa tosiasiat.
Väität perättömiä. Reliikkien kunnioittamisessa ja esirukousten pyytämisessä edesmenneiltä pyhiltä ei ole mitään Raamatun vastaista. Niissä on kyse Jumalan armovoimien toiminnan tunnistamisesta, ja toimimisesta sen mukaan. Jos ne ovat toimineet jonkun tietyn henkilön kautta, ja meillä on onni omistaa ko. pyhän reliikki, niin silloin on oikein ja arvollista tunnustaa se, että Jumala on valinnut kyseisen henkilön erityiseksi armonsa välikappaleeksi meidän suuntaamme. Olisi keskisormen näyttämistä Jumalalle kieltäytyä avusta, jonka hän on itse päättänyt meille antaa.
Siinä olet oikeassa, että jos reliikkien ja esirukousten arvon kieltää, niin silloin on syytä tehdä parannus ja katua, jotta voisi säilyttää tai päästä yhteyteen kirkon kanssa.
Ymmärrän kyllä näkemyksesi perusteet edustamasi perinteen kannalta. En voi kuitenkaan niihin ajatuksellisesti yhtyä. En halua muodostaa tästä aiheesta syvempää keskustelua, sillä se on sääntöjen mukaan nähdäkseni kiellettyä. Rauha sinulle mitä sitten näistä ajatteletkin.
Ei tässä siitä ole kysymys. Ei kukaan ihminen voi järjellään ymmärtää, miten leipä onkin Kristuksen ruumis. Mutta kyllä ihminen on velvollinen pitäytymään niihin tiedonmuruihin, jotka Jumala on nähnyt hyväksi ihmisille ilmoittaa.
Luterilaisten nuhteleminen synnistä on sen verran vakava asia, että saanen vastata.
Paavali sanoo, että ehtoollinen on tarkasti erotettava muusta aterioinnista (1.Kor.11:29), lisääpä vielä ankaran varoituksen (jae 30). Kun seurakunnassa vietetään ehtoollista, ei siis riitä, että ollaan yhdessä ja koetaan yhteyttä (ehkäpä Paavalin moittimat korinttilaisetkin kokivat kaikenlaista kivaa). Jos seurakunnassa sallittaisiin se, että osa seurakunnasta selvin sanoin kiistää, että se, mitä nautitaan, on Kristuksen ruumis, kun taas osa seurakunnasta on nimenomaan paikalla Herran ruumiin ja veren vuoksi, Paavalin käskemä “erottaminen” ei toteutuisi.
Tämän vuoksi luterilaiset eivät voi viettää yhteistä ehtoollista niiden kanssa, jotka kiistävät asetussanat (“tämä on minun ruumiini” jne.) tai, mikä on suunnilleen sama asia, väittävät niiden tarkoittavan ihan muuta kuin ne sanovat. (On kyllä luterilaisia, jotka ovat tässä asiassa leväperäisiä.)
Ymmärrän tulkintasi. “Suljettua” ehtoollispöytäkäytöntöä noudattavilla luterilaisilla on tapana erottaa ehtoollisyhteydestä sellainen, joka on käynyt muulla tavalla ehtoollisesta ajattelevien ehtoollisella, vaikka henkilö itse uskoo luterilaisittain ehtoolliskysymyksessä ja samalla he toteavat, että toisella tavalla ajattelevien ehtoollinen ei ole todellinen ehtoollinen (ainakaan reformoitujen). Onko tämä johdonmukaista tai mitkä ovat sen teologiset perusteet?
Tällaiset kirkkokurikysymykset ovat aina hankalia, joten en ehkä yritä tehdä omia yksityiskohtaisia rajanvetoja. – Lähtökohtaisesti luterilaisella ei luulisi olevan tarvetta käydä ei-luterilaisella ehtoollisella, varsinkin jos on epäselvää, mikä on tilaisuuden luonne.
Pääsin tässä päivänä eräänä kuulemaan erään tutkija-teologin “esitelmää” kristinuskon varhaisvaiheista. around 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua vanhatestamentillinen heprean kieli oli jo lähestulkoon kadonnut ja juutalaiset kirjurit Epyktissä monistivat raamattua kreikan kielelle/kielellä. Samaan aikaan toisaalla, lähinnä Etiopiassa, sikäläiset tahot (kutsuisiko heitä juutalaisiksi vai kristityiksi vai miksi) puhuivat kieltä, joka oli läheistä sukua vanhatestamentilliselle heprealle vaikkakin kirjoitusasu oli selkeästi toinen. Aleksandrian kirjurit - jos eivät joiltain osin vanhaa kieltä enää ymmärtäneet - saattoivat hyvinkin kirjoittaa joitain asioita monistamastaan tekstistä uusiksi. Vasta ensimmäisellä vuosisadalla Jerusalemin temppelin hävittämisen jälkeen annettiin kirjureille direktiivi, ettei vanhoista kirjoituksista saanut muuttaa merkin merkkiä - ei edes kirotusvihreitä. Tänä aikana kreikannettu VT ja toisaalta Etiopialaisten kirjoitukset ainakin joiltain osin olivat jo selkeästi toisestaan poikkeavia. Ja vanhimmat säilyneet editiot monista VT:n teksteistä ovat nimenomaan etiopialaisia.
Ehkäpä etiopialaisilla on poikkeavia näkemyksiä myös UT:n teksteistä vs. Länsi-Rooman kirkon näkemykset ja niiden pohjalta tehdyt käännökset.
En ole misään määrin alan asiantuntija, mutta en menisi ihan kritiikittä uskomaan että latinalaiset opilliset näkemykset olisivat läpeensä oikeita. Ehkäpä Koptit ovat sittenkin säilöneet sen alkuperäisemmän muodon kristillisyydestä? Ainakin se on vanhempi kuin nykyinen room. kat (protestanttisesta puhumattakaan) traditio.
Tuskin nyt sentään löytyy kirkkokuntaa joka oitis erottaa ehtoolisyhteydestä sellaisen, joka sattumoisin on käynyt muulla tavalla ajattelevien ehtoolisella, eri asia jos siitä on tullut tapa, josta ei haluta luopua. Myös kansankirkolla on paperilla suljettu ehtoollinen, siis aivan samanlainen kuin noilla joihin kohdistat kritiikkisi, kansankirkko vain ei noudata sitä mitä sillä on paperilla.
Ja siinä olet oikeassa, että luterilainen oppi ei pidä oikeana reformoitujen ehtoollista, koska reformoidut turmelevat sen olemuksen. Eihän siellä mitenkän voi olla oikeaa ehtoollista, jossa sitä ei uskota olevankaan. Ei Jumalakaan ole niiden Jumala, jotka eivät usko hänen olevan Jumala.