Voidaan lähteä siitä, että kristitty voi joko elää avioliitossa tai omistaa naimattomuutensa Jumalalle. Raamatullinen kehotus valita naimattomuus taivasten valtakunnan tähden on perusta, jolle on rakennettu erilaisia elämänmuotoja. Avioliitossakin on mahdollisuus ns. josefiittiseen avioliittoon, joka muistuttaa monin tavoin Jumalalle vihittyä naimattomuutta.
Luostareitahan ei kirkon alkuvaiheessa ollut. Luukkaan evankeliumissa mainittua naisprofeetta Hannaa, joka eli poistumatta temppelistä rukoillen ja paastoten, voidaan kuitenkin pitää monastisen elämän esikuvana.
Jumalalle pyhitetyn elämän alkumuotona pidetään erakkoelämää erämaassa. Tämän jälkeen tuli monastinen elämä yhteisöissä. Myöhemmin kehittyi ns. apostolinen elämä, joka tarkoittaa opettamiseen ja saarnaamiseen keskittyvää sääntökuntaelämää. Katolisen kirkon piirissä on paljon muunkinlaisia yhteisöjä, jotka keskittyvät eri tavoin aktiiviseen ja kontemplatiiviseen elämään.
Vihityt neitsyet ovat tietysti kirkollinen sääty, josta on merkkejä varhaisessa kirkkohistoriassa. Paavi Pius XII esitti ensyklikassa Sacra Virginitas tulkinnan, että Apt 21:9:ssä mainitut diakoni Filippuksen tyttäret eivät olleet vain sekulaarissa mielessä neitsyitä, vaan he olivat nimenomaan vihittyjä neitsyitä: ja hänellä oli neljä tytärtä, neitsyttä, joilla oli profetoimisen lahja. (Apt 21:9)
Samassa ensyklikassa kerrotaan myös mahdollisuudesta, että naimattomuuden voi omistaa Jumalalle myös täytenä maallikkona eli sellaisena, joka ei ole missään kirkon säätelemässä elämänmuodossa (kappale 6). Tällainen ratkaisu tehdään yksityisellä valalla tai lupauksella, joka yleensä annetaisiin hengellisen ohjaajan ohjauksessa.
Monet teologit eivät kuitenkaan ole suositelleet naimattomana elämistä ilman kirkollista rakennetta. Von Balthasar oli kai sitä mieltä, että kristilliseen elämään kuuluu olennaisesti elämän luovuttaminen toiselle ihmiselle. Avioliitossa se olisi aviopuoliso, papilla tai sääntökuntalaisella esimies. Yksin elämistä omilla ehdoilla ei pidetty samalla tavalla radikaalina itsensä luovuttamisena.
Minusta kuitenkin näyttää siltä, että tätä “sinkkuuden teologiaa” olisi tarpeen selkeyttää. Monet nimittäin todistetusti valitsevat elämänmuodon, jossa eletään yksin ja sitoutumatta johonkin toiseen ihmiseen kumppanuuden tai kuuliaisuuden sitein.
Itse pidän aivan hyväksyttävänä esimerkiksi sitä, että joku omistautuu opettamiselle ja koko elämänsä elää yksin ja opettaa lapsia kouluissa jne. ilman, että sitoutuu mihinkään sääntökuntaan, antaa yksityisiä tai muitakaan valoja jne.
Itse olen sitä mieltä, että vokaation pysyvyyden pointti on nimenomaan sitoutuminen. Sitoutuminen vapauttaa. Ikisinkkuus, siis sellainen jossa ollaan jatkuvasti avoimia ja odottavaisia, että jossain vaiheessa puoliso (tai sopiva monastinen yhteisö???) tulisi eteen, on raskasta, kuluttavaa. Se syö voimat, sillä me odotamme aina rakkautta Jumalalta. Sitoutumisen keskeinen merkitys on siinä, että sitoutuessamme Jumala sanoo meille: “minä aion rakastaa sinua siinä, missä olet”.
Mun mielestä sinkkuudessa avoimuus ja odottavuus on kyllä kaksi eri asiaa. Jos on jatkuvasti ns. haku päällä, niin toki se voi olla hirveän kuluttavaa pitemmän päälle. Ei osaa olla onnellinen siitä mitä on, vaan haikailee koko ajan jotain muuta. Sen sijaan avoimuus tilanteen muuttumiselle on eri asia. Jos ajattelee, että “nyt olen sinkku ja tämä on ihan jees, mutta sekin on ihan jees jos tilanne muuttuu”, ei siinä ole samanlaista muutoksen haikailun elementtiä. Eikä sellainen syö jatkuvasti voimavaroja. Sinkun ei siis ole tarpeen lukkoonlyödysti sitoutua sinkkuuteensa voidakseen elää nykyhetkessä ja olla onnellinen.
The Vatican explained that this next synod “aims to accompany young people in their existential journey towards maturity so that, through a process of discernment, they may be able to discover their project (plan) for life and to realize it with joy, opening themselves to the encounter with God and with people and by participating actively in the building of the church and of society.”
In other words, the aim of the next synod is to discuss and find ways to help young people discern the particular vocation to which God is calling them in the church and in the wider world. It could be a vocation to the priesthood or to religious life, to marriage and the family and to the various forms of service in society.
Tuo boldattu on mielenkiintoisesti ilmaistu. Monet avioliitossa olevat tuntevat varmasti myös kutsumusta palvella yhteiskuntaa. Toki heillä perhe on tärkein ja ensisijainen. Mutta onko avioiiton kutsumus tässä suhteessa yhteiskunnallisen kutsumuksen este? Eli voiko tässä mielessä olla vain yksi kutsumus? Tämä toki riippuu siitäkin, että kuinka se kutsumus määritellään. Äkkiseltään ei kuitenkaan tuntuisi, että tässä suhteessa avioliitto ja kutsumus vaikkapa politiikkaan olisi ristiriidassa.
Tai onko tämä naimattoman maallikon kutsumus aina kutsumusta ensisijaisesti johonkin yhteiskunnalliseen tehtävään? Vai kattaako tämä kutsumus esimerkiksi Kristuksen tähden houkat tai muut sen kaltaiset tapaukset, jotka eivät kuulu sääntökuntiin? @Juho, puhuuko esimerkiksi Sacra Virginitas aiheesta enemmän?
Toisaalta, on tuo “various forms of service in society” myös aika epäselvä ilmaus. Mikä kaikki sitä sitten ajatellaan yhteiskunnan palvelemiseksi.
Tässä on vielä myös Cruxin uutinen aiheesta, jossa nämä kutsumukset oli ilmaistu näin:
It’s worth noting, however, that the Catholic Church distinguishes four vocations: married life, single life, religious life, and ordained life.
Tulee aika erilaiset tulkinnat siitä, puhutaanko vain “sinkkuuden” kutsumuksesta vai kutsumuksesta yhteiskunnan tehtäviin.
Mietin tuota aloitusviestissä olevaa ilmaisua “omistaa naimattomuutensa Jumalalle”. Olen kai joskus aikaisemmin ajatellut, että siinä on kyse jonkinlaisesta hienosta uhrauksesta, kun joku on naimaton (hengellisen) työnsä vuoksi. Useammin taitaa kuitenkin olla kyse siitä, että on ihmisiä, joille avioliitto ei sovi tai ole mahdollista, joko henkilöön liittyvistä syistä tai ihan vain, koska ei vain satu kohdalle. Sellaista ei voi uhrata, johon ei ole mitään edellytyksiä.
Naimattomuus näyttäytyy uhrauksena, koska perhe-elämää pidetään normina. Naimattomuudesta ja sikkuudesta puhutaan väliaikaisena asiana tai valiteltavana asiana: on ikävää jäädä vanhaksipiiaksi tai vanhaksipojaksi. Naimattomuus on mielessäni ollut joko hieno uhraus tai säälittävä kohtalo, mutta oikeasti se ei taida olla kumpaakaan tai ainakaan sen ei tarvitse olla.
Minulla on yksi tuttu, jonka kohdalla toteutuu kai tuo “omistaa naimattomuutensa Jumalalle”. Kyseessä on henkilö, jolla ei oikein ole edellytyksiä avioliittoon eikä oikein työuraankaan opiskelemallaan alalla, eli voisi olla, että hän olisi aivan jumissa elämänsä kanssa, mutta hänen naimattomuutensa mahdollistaa hänelle osallistumisen lähetystyöhön, jossa perheellinen ei voisi oikein toimia, ja hän on siinä työssä todella taitava ja kukoistaa. Tilanne, joka tavallisesti voisi johtaa jopa syrjäytymiseen, onkin etu ja lähes edellytys hänen työlleen.
Ei naimattomuuden tarvitse olla sen enempää säälittävää kuin tavattoman ylevääkään. Olennaista on se, että sen voi käyttää joko maallisten asioiden parissa puuhailuun tai Jumalalle omistautuen. Luonnollisesti jälkimmäinen on hengellisesti ja kirkon kannalta hyödyllisempi. “Jumalalle omistautumisessa” olennaista on siis se, että mihin sen naimattoman elämänsä suuntaa - ei se, että esim. munkkius itsessään olisi jotenkin lähtökohtaisesti pyhempää kuin muunlainen naimattomana eläminen.
Olen elämäni aikana miettinyt paljon sairautta, vammaisuutta ja kärsimistä yksittäisen kristityn tehtävänä tai “kutsumuksena”. Kutsumus on lainausmerkeissä siksi, koska sairaus, vammaisuus ja kärsiminen eivät ole asioita joita voimme itse valita vaan Jumala antaa ne. Syntymästään asti vammainen ja/tai sairas yleensä kokee itsensä hyödyttömäksi sekä yhteiskunnan että seurakunnan jäsenenenä. Jumala antaa kuitenkin tämän tehtävän joillekin ja ainakin minä näen sillä myös hengellisen merkityksen. Miten te muut ajattelette tai mitä kirkkonne opettaa?
Alla on aiheeseen liittyvä lainaus isä Raimo Sissosen Tsasounan suunnalta- blogista.
“Jokaisella on kutsumus. Ja kaikki kutsumukset ovat ”uskonnollisia”. Tämä ei tarkoita, että jokainen kutsutaan palvelemaan kirkkoa jossakin kirkollisessa tehtävässä: piispana, pappina diakonina, munkkina, nunnana, lukijana tai jonain muunlaisena kirkon työntekijänä. Ilmeisestikään kaikilla ei ole kutsumusta näihin erityisin kirkollisiin palvelutehtäviin. Mutta jokainen on kutsuttu palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiään jossakin elämän muodossa, jonka Jumala itse tahtoo. Tämä ”elämän muoto” ei ole välttämättä työ tai ammatti. Jotkut ihmiset esimerkiksi kutsutaan kärsimyksiin täällä maan päällä ja kantamaan ihmiskunnan lankeemuksen seurauksia kaikkein vaikeimmilla tavoilla: olemaan sairauden, onnettomuuden tai jälkeenjääneisyyden uhreja; tai olemaan muiden välinpitämättömyyden tai halveksunnan kohteina. Tämä on heidän kutsumuksensa, ja he ovat erityisesti Jumalan siunaamia ja Kristuksen rakastamia, mikäli hyväksyvät ja täyttävät kutsumuksensa.”
Jäin tätä miettimään, siis nimenomaan tätä osaa lainauksestasi. Mun mielestä on hankala ajatus, että jonkun ihmisen kutsumus olisi olla halveksuttu, koska toteutuakseen tämä vaatii sitä, että jonkun muun pitää halveksua. Ja minkäänlainen väärin kohteluhan ei ole Jumalan tahdon mukaista toimintaa. Jos Jumala ei tahdo, että ketään halveksitaan, niin miten Jumala voisi kutsua jonkun ihmisen halveksittuna olemiseen?
Olen samaa mieltä ajatuksen hankaluudesta. Samalla tavalla kyllä sairaaksi tai vammaiseksi syntyminenkin on hankala ajatus, tai esimerkiksi se miksi joku syntyy perheeseen jossa lasta kohdellaan huonosti. Miksi Jumala siis sallii pahan ja miksi toisille annetaan enemmän kärsimystä jo pienestä pitäen? Tuskin tätä voi ymmärtää täysin. Siihen kuitenkin uskon, että Jumala katsoo asioita aivan erilaisesta vinkkelistä kuin me ihmiset. Maallinen hyvä voikin joskus olla Jumalan näkökulmasta vahingollista (vaikka menestysteologian kannattajat ovatkin eri mieltä). Langenneessa maailmassa on kärsimystä ja pahaa, mutta Jumala voi käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa ja saada niistä aikaan hyvää. Vaikka asia olisi teoriassa jotenkin ymmärrettävä, niin käytännössä nämä lienevät vaikeita ja hankalia asioita hyväksyä .
Mun piti ihan tän ketjun vuoksi tehdä uudelleen tunnus tälle foorumille.
Kävin nuorempana seurakunnassa, johon kuului lapsena vakavasti sairastunut ihminen, hän menetti kävelykyvyn, kyvyn itsenäiseen elämään ja ei inhimillisesti katsoen pystynyt elämässään tekemään paljoakaan ja kuoli suhteellisen nuorena. Silti tuo ihminen, vaikken edes henkilökohtaisesti varsinaisesti häntä tuntenut, oli minulle ja käsittääkseni myös monelle muulle sellainen esimerkki ja muistutus Jumalan hyvyydestä, että ei yksikään terve tai menestynyt ole samanlainen. Hänellä oli uskomattoman vahva usko, sellainen ilo Jumalasta, että se välittyi kaikille hänen ympärillään. Joten ainakin hänen kohdallaan ajattelen, että kärsimyskin voi olla jotain, jota Jumala käyttää johonkin hyvään. Luulen, että tuokin ihminen kohtasi sääliä, ehkä halveksuntaakin sairautensa ja vammojensa takia ja silti tai ehkä juuri siksi, hänen uskonsa ja luottamuksensa Jumalaan puhutteli muita niin vahvasti.
.