Marinaketjussa tuli eteen juttua velvollisuuksista ja siitäpä sain jutun juurta.
Eräs nimeltämainitsematon henkilö:
Olisin myös taipuvainen olemaan sitä mieltä, että kenelläkään ei ole velvollisuutta auttaa sukulaisiaan marjatalkoissa.
Itse tulen melko köyhistä oloista ja kuulun siihen sukupolveen, että lapsena oli osallistuttava kotitöihin voimien mukaan: siivousta, tiskausta, kasvimaan hoitoa, marjanpoimintaa j.n.e. Ei niistä mitään palkkaa saatu, palkka oli se, että saatiin työt valmiiksi ja kellariin ja myöhemmin pakasteeseen ruokaa ettei kaikkea tarvitse kaupasta ostaa. Ei olisi ollut edes varaa, hyvä että sai muuta tarpeellista kaupasta. Omat lapset myös velvoitin kotitöihin ja mm marjatalkoisiin, vaikka eivät aina olisi halunneetkaan. Loppujen lopuksi marjasesonki on aika lyhyt. Jos useampi käsipari on töissä, niin homma tapahtuu nopeastikin.
Nyt sitten näyttää, että homma ei periydykään seuraaville polville. Että heillä ei siis ole velvollisuutta osallistua marjatalkoisiin. Haluaisin siirtää sitä tekemistä heille senkin takia, että en ole täällä loputtomasti heitä auttamassa ja he saisivat terveellistä syötävää sittenkin kun meillä vanhemmilla on 2 metriä multaa päällä. On tässä vielä semmoinenkin taka-ajatus, että kyllä se voisi olla taloudellisestikin kannattavaa. Ei ne suuret tulot vaan pienet menot.
Jos sitten lapsillamme tulee tilanne, että rahat ovat loppu, niin onko meillä vanhemmilla velvollisuutta auttaa heitä? Heillä on terveitä käsipareja he kyllä pystyisivät marjastukseen ja meillä on varoja niin, että pystyisimme auttamaan taloudellisesti, jos heille tulisi tinka paikka. Kummalla on enemmän velvollisuuksia, vanhemmilla vai aikuisilla lapsilla ja heidän lapsillaan? Itse asiassa lapsethan auttaisivat näin itseään.
Voi olla, että lasten mielestä marjatalkoot (marjapensaiden hoito, marjojen keräys, pullojen puhdistus, sokerin kantaminen kaupasta, mehun keitto, mehun pullotus, ja mehun varastointi sekä pullojen säilytys) eivät ole niihin kuluvan ajan väärti ainakaan itse tehtynä. Kaikki eivät edes halua täyttää jääkaappeja esimerkiksi suurilla määrillä samanmakuisia mehuja. Yhden työpäivän keskipalkalla verojen jälkeen Suomessa voi saada yli sata litraa kaupan edullisimpia appelsiini- ja omenatäysmehuja. 50 vuotta sitten keskimääräisellä päiväpalkalla sai ostettua paljon vähemmän mehua, ja silloin olikin hyvin yleistä tehdä itse omat mehunsa.
Suomessa lainsäädäntö on tehty niin, että täysi-ikäisten osalta valtio tarjoaa monenlaisia sosiaalietuuksia, mikäli tulot ovat jostain syystä pienet. Kasvatuksellisestikin voi joskus olla ihan hyväkin sallia lapsilleen sopivan kokoisia törmäyksiä taloudellisiin reunaehtoihin ilman, että aina suojelee ja pehmustaa niin paljon kuin voi törmäyksiä. Vanhempien velvollisuudet koskevat minun nähdäkseni pääasiassa muita asioita kuin täysi-ikäisten lastensa rahallista tukemista.
Eipä sitä voi pakottaa. Heillä on vapaus olla poimimatta marjoja ja vapaus myös syödä epäterveellisesti ja kalliisti, jos niin haluavat. Voit tehdä vain omat valintasi. Heidän mielensä voi joskus muuttua, tai sitten ei. Ja sekin on aivan ok.
Olen huomannut, että usein harrastukset periytyvät vain silloin, kun touhuun ei suhtauduta liian vakavasti tai tuloshakuisesti. Esimerkiksi marjastus periytyy lapsille, jos ei ole mitään satotavoitteita ja lasten kanssa käydään marjaretkellä silloin tällöin, ja siihen liittyy hyvät eväät, hauskanpitoa ym. Mutta jos joka vuosi pitää saada niin-ja-niin monta ämpärillistä niitä-ja-niitä marjoja ja naapurin kumminkaimallekin pitää saada ämpäri täyteen, koska ainahan on Pertti-Eemelille ja Kerttu-Irmelille viety ämpärillinen, silloin siitä katoaa ilo ja se muuttuu työksi ja velvollisuudeksi. Ei sellaista “perinnettä” kukaan halua jatkaa.
Parempi, että poimit jatkossa vain itsellesi etkä lainkaan lapsillesi. Älä ota asiaa ollenkaan puheeksi. Älä muistuta, älä houkuttele, älä puhu marjojen eduista tai terveellisyydestä, älä marttyroidu. Jos he jossain vaiheessa itse ottavat asian esille, sitten sano, että tuolla niitä on, poimikaa niin paljon kuin haluatte. Jos niin käy, älä mene viereen neuvomaan tai sanomaan, mitä niille pitäisi tehdä.
Tiedän monia ikäisiäni ihmisiä jotka eivät poimi marjoja koska saivat sitä souvista tarpeekseen lapsina. Eläkeikään meillä on muutama askel jäljellä.
Itse poimin sen verran kuin kohtuudella käytämme ja jaksamme pakastaa tai jotenkin valmistaa. Kun alkaa tuntua työltä, lopetan. Hienoa kun puolisoni on ihan samoilla linjoilla.
Marjat ja omenat ovat hyviä ja mukava syödä ympäri vuoden. Parasta kuitenkin suoraan pensaasta.
Mikään ei juuri ole nolompaa kuin se miten jotkut kehuvat ämpärillisiään ja jakavat niistä kuviakin.
Marjat on vähän sama juttu kuin jouluhössötys. Perinteinä ihan Ok mutta pakkomielteinä kamalia. Onneksi ihmiset ovat hyvin paljon niistä jo vapautuneet.
Minusta tuossa ei ole mitään noloa - teen niin itsekin. Juuri sen vuoksi, että en minä joka vuosi käy marjassa. Silloin kun käyn, on mukava dokumentoida tapahtuma. Etenkin, jos on löytänyt hyvin marjoja. Silloin siitä jää mukava muisto, ja on kiva, kun Facebook muistuttaa vielä vuosienkin päästä ko. muistosta. Ihmisten pitäisi nimenomaan oppia, että on aivan ok, jos harrastaa hyviä juttuja vain sen verran kun itsestä tuntuu hyvältä ja mikä tuottaa iloa. Kuntosalilla tai teatterissakaan ei tarvitse käydä kolmesti viikossa. Mustikkapiirakan tai omenahillon teon perinne ei edellytä sitä, että niin pitää tehdä joka vuosi.
Yleisesti hieman marjapensaiden omistamisen etiikasta: Se joka on marjapensaat päättänyt hankkia, on itse vastuussa niiden hoidosta ja niiden sadon keräämisestä ja käsittelystä. Siitä eivät ole vastuussa vanhemmat, lapset, naapurit, sukulaiset tai työkaverit miltään osin. Kaikkia näitä voi kysyä osallistumaan, joko yhteisiin säilöntätalkoisiin tai sitten itselleen keräten, mutta kenelläkään näistä ei ole velvollisuutta osallistua marjapensaiden ylläpitoon, koska marjapensaiden omistaminen on vapaaehtoista. Kaikille näille voi myös tarjota valmiiksi poimittuja marjoja kotiin vietäväksi, mutta niitä ei ole pakko ottaa vastaan, eikä siitä pidä loukkaantua, jos joku ei halua tai pysty niitä ottamaan vastaan esim. rajallisen säilytystilan takia. Rakkautta voi osoittaa läheisilleen myös sellaisilla tavoilla, jotka eivät vaadi säilytystilaa!
Yleisesti lasten ja vanhempien velvollisuuksista lasten kotoalähdön jälkeisessä elämässä: Mielestäni kristityn tulee huolehtia mahdollisuuksien mukaan siitä, että vanhemmilla on elämän perusedellytykset kunnossa ja heistä tarvittaessa huolehditaan. Tämä voi sisältää tilanteen mukaan käytännön auttamista tai taloudellista panosta. Samoin tulee huolehtia mahdollisuuksien mukaan siitä, että pitää yhteyttä vanhempiin ja on heidän seuranaan, mikäli vanhemmat ovat sen verran täysjärkisiä ihmisiä, että tämä onnistuu ilman fyysistä tai henkistä väkivaltaa. Vanhempien pitäisi mielestäni soveltuvin osin auttaa vastaavissa asioissa lapsiaan. Apua ei voi vaatia itselleen eikä vaatia ottamaan vastaan, ei etenkään silloin jos asiaan liittyy tarkkaan määriteltyjä ehtoja siitä miten se pitäisi toteuttaa. Molempien osapuolten kuuluu antaa elää omaa elämäänsä ja olla puuttumatta liikaa elämän yksityiskohtaisiin valintoihin. Myös aikuisten lasten kuuluu kuitenkin kohdella vanhempia kunnioittavasti eikä haukkua rumasti heidän näkemyksiään, mutta ei ole velvoitetta täyttää vanhempien jokaista toivetta.
Kuvien jakaminen voi tosiaan toimia iloisena dokumentointinakin.
Asenteeni taustalla on se kokemus, että moisten saaliiden esittely periytyy jo ennen nettiaikaa tutuksi käyneestä kilpailusta, joka työpaikoilla ja tuttavapiireissä saattoi luoda myös jakoja kunnon kansalaisiin ja luusereihin. Tosiasiassa kaikilla ei ole ollut koskaan samoja mahdollisuuksia näissä talkoissa, eri syistä.
Luulen tosiaan että tämä on erityisesti minun ikäpolveni tarinaa, ehkä myös hieman meitä vanhempien. Meidän isämme ja erityisesti äitimme uupuivat suorittamisessaan, kun heidän aikanaan välttämättömän omavaraisuuden ja toisaalta epäoleellisiin ulottuneen kansalaiskunnon osoittamisen raja hämärtyi.
Sodan ja mm. elintarvikepulan kokenut sukupolvi ymmärsi omavaraisuusasteen merkityksen meikäläistä pullamössöpolvea paremmin.
Itseäni nuoremmalta polvelta taas toivoisin, että omaisivat edes sen verran kansalaiskuntoa ettei maskeja ja mäcci-papereita tiputettaisi heti kädestä kun niiden käyttö loppuu. Vaan jaksettaisiin viedä roskiksiin.
Ehkä. Silti tuotannollinen omavaraisuus mm. elintarvikkeiden osalta on kai nykyään jopa parempi kuin oli silloin. 1900-luvun alkupuolellahan Suomi turvautui hyvin paljon tuontiviljaan. Suomi oli pohjoinen ja kylmä maa, maatalouden koneellistuminen oli vielä vähäistä, ja viljalajitkin olivat sääherkkiä ja huonosatoisia nykyisiin jalostettuihin lajikkeisiin verrattuna, ja elintarviketuotanto on suurempaa kuin oli ennen toista maailmansotaa. Maatalouden tuottavuus Suomessa on kasvanut toisen maailmansodan jälkeen huomattavasti. Nykyään elintarviketalous on monelta osin globaalia, ja Suomeen tuodaan monenlaista, ja Suomesta viedään monenlaisia elintarvikkeita vastaavasti ulkomaille. Osin rajojen yli tuodaan ja viedään jopa keskenään ihan vastaavia tuotteita, eli vaikkapa viedään perunalastuja Ruotsiin ja tuodaan toisen merkkisiä perunalastuja vastaavasti sieltä Suomeen.
Siinä ja siinä kuuluuko seuraava kristityn velvollisuuksiin. On minulla semmoinenkin käynyt mielessä, että kun Jumala antaa meille runsain mitoin kaikkea hyvää syötävää ja me jätämme sen keräämättä vaikka pystyisimme, niin onko sillä pidemmän päälle siunausta. On niitä nälkävuosia ollut ennenkin ja vaikka nykyään on ollutkin pitkään ylituotantoa ruoasta ja ongelma on lähinnä ylipaino, niin kauanko tätä jatkuu. Ottaako Jumala meiltä pois ruoan? Eihän siihen tarvita kuin laaja ydinlaskeuma.
Pitäisin kyllä kansallista omavaraisuutta viisautena ja ei se joltain osin haittaisi kotitalouksissakaan. Juttelin 1990-luvulla yhden tunnetun viihdeartistin äidin kanssa. Hän kertoi, että kyllä sota-aikana oli kaupungissa kova pula ruoasta ja hänkin oli ollut turhankin hoikassa kunnossa. Maalla sentään oli paremmin syötävää, vaikka ei toki heilläkään ylenpalttisesti.
Sota-aikaa: Isäni (180cm) paino laski armeija-aikana 40kg:aan.
Äitini kaupungissa jonotti ruokaa, usein ei edes tiennyt, mitä jonotti, koska jono oli niin pitkä, saattoi saada lanttuja tai vähän perunaa jos oli ostokortit mukana. Jouluna pystyivät tekemään jouluruuista vain lanttulaatikon. Helsingissä.
En ihmettele yhtään että tuon jälkeen 1970-luvulla halusivat helsinkiläisen omakotitalon tontillekin kasvimaan, marjapensaat ja omenapuut, ja kuivamuonaa ja säilykkeitä löytyi kellarista.
Itse kuulun juuri tähän joukkoon, joka lapsena sai yliannostuksen metsässä hyttysten, paarmojen, hirvikärpästen ym. ryteiköissä rymyämisestä marjojen ja sienien perässä, “vielä yksi sankollinen”. Kun onneksi oma tulotaso riittää tekemään asian helpoksi, niin ihan hyvällä omalla tunnolla ostan marjat kaupasta. Joku poimija saa sitten siitä tienestinsä
Minusta ihmisellä on velvollisuuksia sekä edeltäviä että jälkeentulevia sukupolvia kohtaan. Samoin muitakin lähimmäisiä. Kenellä sitten olisi nuo velvollisuudet? Emme me täällä ole itseämme varten. Ihmisen tulee palvella omaa lähipiiriään ja sukuaan, sitten omaa kotiseutuaan ja sen asukkaita. Isänmaata ja ihmiskuntaa. Siinä jalous mitataan ja jalostutaan.
Juuri näin. Tämä ajatus on usein noussut mieleeni, kun vertaan vanhoja valtiomiehiämme (jotka elivät ja kuolivat täyttäessään tätä velvollisuuttaan) nykypäivän poliittisiin broilereihin tai bisnesmaailmasta “kiva kokeilla totakin hommaa”-asenteella tuleviin poliittisiin tähdenlentoihin, jotka pettyvät kun kaikki ei kai menekään kuten olettivat, ja lähtevät kesken kauden tai ensimmäisen kauden jälkeen.
Maailmanparantajia löytyy, mutta hoitavatko edes oman perheensä asiat? Ja ellei nekään hoidu, miten hoitaisivat maansa asiat?
Minusta on subsidiariteettiperiaate sellainen asia, joka on syytä nostaa kunniaan. Kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin, tästä puhuttiin. Mutta nyky EU:ssa se ei enää tunnu olevan kovinkaan voimissaan. Siis ajatus, että asiat pitää hoitaa mahdollisimman lähellä. Asiat pitää hoitaa mahdollisimman lähellä. Ja siksi perhepiirissä kuuluu hoitaa ensisijaisesti ne asiat, joita siellä voidaan hoitaa (ja jokaisen pitää hoitaa omansa) Pater familias voi hoitaa oman osansa, paikallinen ja maakunnallinen hallinto omansa, valtakunta omansa ja ylikansallinen taso omansa. Klassillinen ajatus eri tasojen erilaisesta hallintojärjestyksestä sopii tähän oikein hyvin. Erilaiset henget myös ovat vallitsevina eri tasoilla. Kotiliesien henki on toisenlainen kuin kansanhenki tai sivilisaatioita vallitseva. Nämä ovat tietysti vertauskuvallista puhetta.