Velka on maksettu kaikesta, mutta riippuu minusta otanko maksetun velkakirjan hyväkseni, vai luovunko siitä. Ihminen tekee jatkuvasti syntiä tavalla tai toisella. Sen anteeksipyytäminen on sen vastaanottamista, että Jeesus ne maksaa. Jos en pyytäisi syntejäni anteeksi, osoittaisi se sen, etten niistä edes halua luopua, eli hyväksyisin vääryyteni, mutta anteeksipyynnöllä osoitan niitä katuvani ja haluavani parannukseen. Maksu on jo niistä etukäteen suoritettu, mutta minun täytyy hyväksyä se itselleni.
Tämäkin on hyvä pointti.
Joo, kyllä. Anteeksiannosta voi kieltäytyäkin tai muuten osoittaa, ettei tarvitse sitä. Nöyrtyminen ja anteeksipyytäminen osoittaa, että tarvitsee sitä ja haluaa myös tehdä parannuksen.
Siinä tapauksessa anteeksiantoa ei tunnuta tarvitsevan, eikä sitä haluta ottaa vastaan.
Taivaaseen ei pääse synneissään joten pelkkä syntien anteeksiantamus (objektiivinen sovitus) ilman uskoa ei riitä. Mutta kun syntien anteeksiantamus on omaksuttu uskon kautta niin silloin taivaan portit on auki, selkoselällään, koska silloin ihminen myös puhdistetaan synneistään.
Room. 12:1. Minä kehotan teitä antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi.
Sanoilla “elävä” ja “pyhä” Paavali hävittää vanhan liiton uhrit. Näistä uhreistahan ainoakaan ei jäänyt eloon, ne teurastettiin ja syötiin. Uuden liiton uhri sen sijaan vasta ihmeellinen on: Se surmataan, mutta pysyy kuitenkin elossa. Se jopa elää sitä paremmin ja voimakkaampana, kuta enemmän sitä surmataan ja uhrataan. Meidän on siis ymmärrettävä hengellisesti tämä elävä-sana. Se tarkoittaa elämää Jumalan edessä eikä maailman. Se, joka kurittaa ruumistaan ja kuolettaa himojaan, ei elä maailmalle.
Maailma elää himoissaan luonnollisen turmeluksen mukaisesti eikä se muuta voikaan. Kristitty kuuluu tosin turmeltuneen luontonsa puolesta maailmaan, mutta ei elä sen mukaisesti. Kristityn elämä on iankaikkista elämää Jumalan edessä. Se on oikeaa, elävää uhraamista. Ruumiin himojen kuolettaminen joko vapaaehtoisesti itseään kurittaen tai ulkonaisen vainon vuoksi on juuri tätä harjoittautumista iankaikkista elämää varten. Vanhan liiton uhri ei liioin ollut pyhäkään muutoin kuin häviämiseensä asti. Tämä uhri sen sijaan on iäisesti pyhä Jumalan edessä.
Se mikä koituu Jumalan kunniaksi ja palvelemiseksi, on pyhää. Yksin sitä Jumala käyttää. Tämä pieni pyhä-sana onkin ymmärrettävä niin, että annamme yksin Jumalan vaikuttaa meissä ja sitä, että olemme pyhästi hänen käytössään.
Epäpyhä on sen sijaan sen uhri, joka tekee tekonsa omaksi kunniakseen tai himojensa tyydyttämiseksi.
Eli pelastavaan tai vanhurskauttavaan uskoon kuuluu sinun mielestäsi halu luopua synnistä? Pelkkä usko ei siis riitä teologiassasi vanhurskauttamiseen? Tarvitaan siis usko + halu luopua synnistä? Jumala vaatii siis halun synnistä luopumiseen ja lisäksi uskon, joka tulee häneltä itseltään lahjana, jotta ihminen teologiassasi pelastuisi?
Oon eri mieltä, ainakin osittain. Toki on aiheellinen kysymys, voiko pelastavaa uskoa olla lainkaan olemassa, jos ihmisellä ei ole minkäänlaista parannuksen tekemisen ajatusta missään asiassa. Mutta sitten on monia muita tilanteita, alkaen siitä, että ihminen ei välttämättä heti tai koskaan tajua kaikkia syntejään synniksi. Tai on epävarma siitä, onko jokin asia syntiä vai ei. Näin käy jopa varsin helposti, koska on olemassa niin monenkirjavaa opetusta eikä kaikkiin nykyajan tilanteisiin löydy kirjaimellisen suoraa vastausta Raamatusta. On myös mahdollista, että vaikka tajuaisi jonkin asian synniksi, ei oikein tiedä miten tilanne käytännössä korjattaisiin, tai se tuntuu mahdottoman vaikealta. Eikä langenneesta ihmisestä aina löydy selkeissä tilanteissakaan sitä varsinaista halua parannukseen. On se synnin tekeminen nimittäin monesti sen verran kivaa - miksipä sitä muuten tehtäisiinkään… Mutta Jumalan armo on jotain kokonaisvaltaisempaa, joka kattaa tämän kaiken, ja pikku hiljaa Pyhä Henki sitten kasvattaa oikeaan suuntaan.
Jos näin, niin et määrittele teologiassasi halua luopua synnistä lain teoksi, koska silloin olisit ristiriidassa Paavalin teologian kanssa, jonka mukaan lain teot eivät kuulu pelastavaan uskoon. Vanhurskauttamiseen kuuluu pelkän uskon lisäksi teologiassasi siis ilmeisesti teko, joka ei ole lain teko, vaikka on teko, ja se teko on halu luopua synnistä.
Voiko mielestäsi siihen, että nöyrtyy tai haluaa pyhän elämänmuutoksen halussaan luopua synnistä, kuulua tyytyväisyyttä tai nautintoa omassa mielessä siitä, että on sillä tavalla hyveellinen? Viestitettäisiin siis tavallaan itselleen omasta hurskaudestaan.
Sanotaan nyt lyhyesti, ettei kukaan voi olla synnitön tai lopettaa syntiä itsestään. Voi silti pyrkiä luopumaan siitä, mikä eniten ehkä murehduttaa Pyhää Henkeä. On siis hyvä luopua synnistä. Jos tietoisesti taas jatkaa samaa rataa, voipi olla, ettei anteeksianto saavuta ja ihminen lopulta paaduttaa itsensä. Ei tästä sen enempää.
“Hyvät teot eivät ylläpidä uskoa, vaan usko pitää yllä hyviä tekoja” kuten Luther nasevasti sanoi. Onhan tämä myös apostoli Jaakobin sana.
Kun usko on olemassa se synnyttää luonteensa mukaisesti hyviä tekoja. Nämä hyvät teot voidaan luokitella kahteen kategoriaan sisäisiin ja ulkonaisiin. Sisäisiä hyviä Pyhän Hengen synnyttämiä tekoja on kun luet Jumalan sanaa ja tutkit sitä ja rukoilet kammiossasi, et jätä omaa seurakunnankokoustasi jne. Ulkoisia taas ovat hyvät teot joita teet lähimmäisillesi, eli ns. yhteiskunnalliset hyvät teot.
Tuntuu kuitenkin tuiki turhalle puhua sinulle näistä asioista kun näköjään tunnet luterilaisen dogmatiikan opetukset ja siteeraat usein myös Raamattua ja kaikesta päätellen ymmärrät sen sanomaa monissa viesteissäsi hämmästyttävän hyvin niin, että niitä on pakko peukaloida.
Minä ainakin muistan kokeeni tuonkaltaista uskovaisena varsinkin yhdessä vaiheessa. Nautin siitä, kun sain heittäytyä näkymättömän tahon jalkojen juureen. En kokenut siinä mitään vastenmielistä. Aivan varmasti viestin siinä yhteydessä samalla myös itselleni omasta hurskaudestani, vaikka en tietenkään tietoisesti ajatellut, että teen tämän saadakseni hurskauspointseja omissa silmissäni tai kehuakseni itseäni itselleni. Ei siinä minun “hurskaudessani” ollut pohjimmiltaan mitään hengellistä, sillä olen luonnostani ollut alistumisesta nauttiva. Yhtä lailla olen nauttinut jonkun ihmisen fanittamisesta. En näe niissä eroa siinä mielessä, että molemmat ovat luonnostaan syntyviä ja luonnostaan selitettäviä ja samankaltaista nautintoa synnyttäviä. Uskonnollisessa mielessä “antautuminen” tietenkin edellyttää, että pitää todellisena sitä uskonnollista sisältöä, jonka on ulkopuoleltaan muilta ihmisiltä saanut. Jos ei pidä todellisena, niin ei voi saada sitä tyydytystä, minkä se, joka kokee kohteen todellisena, saa.
Usea ihminen pyrkii hallitsemaan erilaisin sanoin, viestein ja teoin, minkälaisen kuvan muut muodostavat hänestä. Paljon aikaa ja energiaa menee monilla siihen, että pyritään antamaan itsestä tietynlainen käsitys muille. Ainakin joidenkin silmissä on oltava arvostettu, hyväksytty tai kunnioitettu. Muuten on täysin eristynyt kaikista muista, yksin koko maailmassa.
Ihminen pyrkii hallitsemaan myös kuvaa itsestään omissa silmissään. Siksi on esim. itsensä sättimistä yksinäisyydessä ulkopuolella kaikkien muiden katseiden. Omassa mielessä on arvostelija ja hyväksyjä.
Tämä on tavallaan tai todellisuudessa ollut off-topicia, joten ei enempää. Toisaalta voisin kysyä vielä yhden jatkokysymyksen @Fratres ilta: Jos Jumala vanhurskauttaisi ihmisen ilman synnistä luopumisen tekoa pelkän uskon nojalla, niin miksi se ei mielestäsi toimisi vaan johtaisi epäpyhään tai moraalittomaan elämään? Miksi usko ei voi olla aitoa kristillistä uskoa, jos sitä ei edellä synnin tunnustaminen ja anteeksipyytäminen? Miksi ei voi vain kiittää ja iloita siitä, että synnit on jo anteeksi annettu ja hyväksyä se, ettei itseä tarvitse kurittaa saadakseen ne anteeksi?
Ei tietenkään itseään tarvitse kurittaa saadakseen anteeksi, eikä parannus tai katumus ole mitään kurittamista, vaan halua muutokseen. En oikein ymmärrä ajattelutapaasi, saati ylempänä kuvailemiasi asioita alistumisen nautinnollisuudesta tai fanituksista. Itse en elä missään alistus/fanitussuhteessa Jumalaan kuin ihmisiinkään, enkä pidä sellaista tarpeellisena.
Siihen, mitä kuvailin itseni suhteen, kuulut myös sinä siinä mielessä, että varmasti pidät siitä ajatuksesta ja tunteesta, että olet Ylempäsi hyväksymä ja rakastama, ja haluat ylläpitää sitä olemalla nöyrä, johon kuuluu halu luopua synnistä jatkossakin ja Raamatun auktoriteettina pitäminen. Et halua kokea sitä ajatusta ja tunnetta, ettet ole Ylempäsi arvostama ja rakastama.
Itsensä kurittamisella tarkoitin esim. katumuksen tai parannuksen “kyyneleitä” tai vilpittömyyttä muutokseen, lujaa päätöstä kuolettaa (Jumalan avulla) vanha aatami. Paavali ilmaisee sen radikaalisti seuraavassa jakeessa:
“Minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.” (1 Kor. 9:27)
Ehkä erona on sinun kovin tunnepohjainen suhtautuminen asioihin. Itse olen enemmän järki-ihminen. En suhtaudu kovin suurilla tunteilla mihinkään asioihin, vaan enemmänkin käytännönläheisesti.
Suhtaudun järkiperäisesti myös uskontoon. Siksi pyrin analysoimaan näitä asioita ja näkemään yhtäläisyyksiä. En ole kyennyt varsinaisessa mielessä “antautumaan” enää vuosiin kenenkään ihmisen tai jumaluuden valtaan. Kenessäkään emotionaalisia liikahduksia töittensä kautta synnyttävissä taiteilijassakaan ei ole mitään ihailtavaa tai fanituksen ansaitsevaa. Taidetta voin ihailla mutta en taiteilijaa. Se mitä kirjoitin itsestäni, on menneisyyttä.
Nautit Jumalan ylistämisestä jakamasi musiikin perusteella. Se on näkökulmastani tunnevoittoista “fanitusta”.
Kyllä. Musiikki merkitsee minulle paljon. Ei kuitenkaan fanitus. Pystyn kuuntelemaan hyvin monenlaista musiikkia hyvin monella eri tavalla. Klassinen- ja taidemusiikki on hyvin harvoin tunteisiin vetoavaa, ja jos sellaista kuulen, suljen toosan. Hengellisessä musiikissa kirjo on laajempi, samoin populaarimusiikissa.
Jos fanitus määritellään ihailuksi ja palvonnaksi, niin kyllä Jumalan ylistäminen kuuluu siihen kategoriaan.
“Maan kaikki kansat, tunnustakaa Herra, tunnustakaa Herran kunnia ja voima, tunnustakaa hänen nimensä kunnia! Tuokaa hänelle uhrilahjat, astukaa hänen eteensä, kumartakaa hänen pyhää kirkkauttaan!” (1 Aik. 16:28-29)
“Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä.” (Ps. 34:9a)
Jne.
Et tee tätä “kumartamista” vastenmielisesti, niin kuin en minäkään vastenmielisesti “heittäytynyt” Jeesuksen jalkojen juureen.
Ongelma tämän kirous-aiheen suhteessa ylistämiseen on siinä, miten saada se “hullutus” ja hirvittävä raakuus ja epäesteettinen ja vastenmielinen verenroiskuminen näyttämään ihmisen silmissä ylistettävän Jumalan teolta. Järjellä sitä ei voi käsittää, niin kuin Paavali toteaa, ja järjen valaisemassa tunteessa se synnyttää kauhua ja vastenmielisyyttä.
Jumalan Poika otti meidän tuomiomme, kirouksen päällensä ristipuuhun naulittuna, meidän sijasta ja meidä edestä, että meillä hänessä olisi elämä ja autuus.
