Tämä kohta on ollut aina minulle vaikea ymmärtää.
“Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: »Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun. Näin tapahtui, jotta kaikki muutkin kansat Kristuksen Jeesuksen yhteydessä saisivat Abrahamille luvatun siunauksen ja me häneen uskovina saisimme luvatun Hengen.” (Gal. 3:13)
Kuinka Kristus voi olla kirottu, tuo pyhistä pyhin?
Olen ymmärtänyt, että sillä viitataan ristiinnaulitsemiseen, joka oli sen ajan häpeällisin tapa kuolla.
Tuo on varmasti niin, mutta silti ajatus Jeesuksen kirotuksi tulemisesta tuntuu kovin äärimmäiseltä.
Oon ymmärtänyt tän kohdan niin, että Jeesus todella otti meidän synnit päälleen ja kärsi niiden rangaistuksen, eli siis myös kirotuksi tulemisen. Ristiinnaulittu Jeesus oli kaiken maailman synnin tiivistymä.
Mutta tuliko Jeesus kirotuksi meidän tähtemme? Vai olemmeko kirottuja Jeesuksen tähden siksi, että hylkäsimme hänet? Kyse on puoleltani puhtaasta spekulaatioista, en väitä mitään.
En jaksa enää kirjoittaa asiasta paljon tänään, mutta @Anskutin sanoikin tuossa jo oleellisen. Laitan tähän vain lyhyen tekstin Lutherilta:
Kristus ei ole ainoastaan ristiinnaulittu ja kuollut, vaan Jumala on rakkaudessaan pannut synnin hänen kannettavakseen. Kun synti oli hänen harteillaan, tuli laki ja sanoi: Jokainen syntinen on kuoleman oma. Jos siis sinä, Kristus, tahdot toimia takaajana, olla syyllinen ja kärsiä rangaistuksen, joudut kantamaan myös synnin ja kirouksen. - Oikein tekee siis Paavali, kun hän soveltaa Mooseksen lain yleispätevää pykälää Kristukseen: “Jokainen, joka on ripustettu paaluun, on Jumalan kiroama.” Kristus on riippunut ristinpuussa, hän on siis Jumalan kiroama.
Martti Luther
Jumalan viha tuli Jeesuksen päälle hänen ottaessaan kannettavakseen meidän syntimme, eli hänet kirottiin ja meidät vapautettiin, jotka otamme syntien sovituksen vastaan. Ne jotka eivät ota, jäävät syntiinlankeamuksesta johtuvan kirouksen alle.
Löysin vielä Kirkkopostillasta tällaisen tekstin, jossa kuvataan hyvin Jumalan vanhurskautta, sitä vanhurskautta, joka on meidän autuutemme ja jonka tähden Jeesuksen täytyi tulla kirotuksi.
2. Kor. 5:21. Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.
Tästä näemme Jumalan käsittämättömän laupeuden meitä, ansiottomia ja kadotettuja ihmisiä kohtaan. Nähdessään meidät synnin ja lain kirouksen alaisina ja niihin niin sidottuina, ettemme ikinä omin voimin olisi voineet vapauttaa niistä itseämme, hän lähetti oman ainoan Poikansa maailmaan ja pani hänen päälleen kaikkien ihmisten kaikki synnit. Hän sanoi: Ole sinä se henkilö, joka on tehnyt kaikkien ihmisten synnit. Valmistu siis maksamaan ja hyvittämään ne.
Sitten laki tulee ja sanoo: Tästä minä tapaan syntisen, jopa sellaisen, joka on ottanut päällensä kaikki ihmisten synnit. Minä en näe syntiä kenessäkään muussa kuin hänessä, hänen pitää siis kuolla ristillä.
Sitten laki karkaa hänen kimppuunsa ja surmaa hänet. Tämän tapahduttua koko maailma on puhdistettu ja sovitettu kaikista synneistään ja siis vapautettu kuolemastakin ja kaikesta pahasta. Kun nyt kuolema ja synnit ovat poistetut tämän yhden ihmisen kautta, Jumala ei enää tämän Kristus-auringon tähden näe mitään muuta kuin sulaa puhtautta ja vanhurskautta maailmassa, varsinkin jos se uskoisi.
Martti Luther, Mannaa Jumalan lapsille, s. 197.
Jeesus oli myöskin ihminen. Jolla oli taakkanaan kaikki ihmisyyteen ja inhimillisyyteen liittyvät ongelmat.
Kolmannessa Mooseksen kirjassa on tekstiä eläinsyntipukista, jonka päälle siirrettiin järjelle käsittämättömästi koko kansan synnit. (Järjelle käsittämätöntä on sekin, että pyhä tulee kirotuksi, niin kuin annat ymmärtää, @Isidorus7.) Käsittääkseni Jeesusta verrataan alla näkyvän raamatunkohdan syntipukkiin seuraavassa Heprealaiskirjeen kohdassa: “Sentähden myös Jeesus, pyhittääkseen omalla verellänsä kansan, kärsi portin ulkopuolella.” (Hepr. 13:12) (Tässä se kohta, mihin Heprealaiskirjeen kirjoittaja ehkä viittaa: “Näin hän pankoon ne pukin kannettaviksi ja lähettäköön sen sitten tehtävään määrätyn miehen ajamana autiomaahan.Pukki saa kantaa kaikki heidän syntinsä asumattomille seuduille.” 3 Moos. 16:21-22)
“Kun Aaron on saattanut päätökseen pyhäkön, pyhäkköteltan ja alttarin puhdistusmenot, hän tuokoon esiin elävän pukin, asettakoon molemmat kätensä eläimen pään päälle ja tunnustakoon siinä israelilaisten kaikki synnit, kaikki pahat teot ja rikkomukset, joihin israelilaiset ovat syyllistyneet. Näin hän pankoon ne pukin kannettaviksi ja lähettäköön sen sitten tehtävään määrätyn miehen ajamana autiomaahan. Pukki saa kantaa kaikki heidän syntinsä asumattomille seuduille.” (3 Moos. 16:20-22)
Kristillisessä mielessä Jeesusta voidaan koko maailman syntipukkina, joka viattomana kantoi kaikkien ihmisten synnit, hyvittäen ne heidän puolestaan ja siten saaden aikaan sovituksen.
Ihmisillä on tapana tai taipumusta etsiä syyllistä ensiksi tai jopa yksinomaan ulkopuoleltaan. Monesti syyllisiä on ulkopuolella, mutta kamalaa on huomata omat huonot piirteensä tai sanansa tai tekonsa. Jos niitä ei huomaa, se on ehkä kamalampaa. Siis sokeus sille kamaluudelle, josta muut kärsivät. Jos ei huomaa ikäviä puoliaan itse, silloin ne luultavasti hallitsevat jatkossakin. Jos negatiiviset seikat itsessään puolestaan huomaa, niistä voi pyrkiä eroon. Syntiinlankeemuskertomuksessa Adam syytti Eevaa ja Eeva käärmettä. Syyllinen on aina joku tai jokin muu.
Lutherin mukaan on ikuinen helvetti epäuskoiselle, vaikka rangaistus on kärsitty jo puolestaan. Se rangaistus siis tavallaan tuplasti maksetaan, ainakin minun näkökulmastani siinä tapauksessa.
Luther varmaankin ajatteli, että jos Jumala ei itse olisi Jeesuksessa kärsinyt syntisen puolesta syntien rangaistusta, “sama” rangaistus olisi ollut ihmisen kannettavana ikuisesti? Selittääkö Luther näkemystään siihen, miksi Jeesus ei kärsi ikuisesti ihmisen puolesta, jos syntisen on kärsittävä rangaistus ikuisesti, siis se “sama” rangaistus, jonka Jeesus Kristus kärsi vain ajallisesti?
Kyllä hän selvittää tämänkin asian hyvin selvästi mm. Torgaun saarnassaan. Hän käsittelee siinä Kristuksen astumista alas helvettiin jonne Kristus meni kuolemansa jälkeen. Helvetti ei kuitenkaan voinut pitää häntä vallasaan, vaan sen oli päästettävä hänet pois, koska hän oli oma henkilönsä puolesta viaton. Minulla on tuo hänen Torgau saarnaksi nimetty saarnansa ainakin englanninkielisenä jossa hän käsittelee tätä asiaa. Voin laittaa sen sinulle nähtäväksi jos haluat?
Meillä on nykyisellään vain sanamuotoa turhaan kaunisteltu uskontunnustuksessa kun tuo kohta on alunperin kuulunut “laskeutui alas helvettiin,” ei tuonelaan.
Kiitos, laita sitten kun jaksat. Mielestäni voit laittaa sen spoilerin taakse, jolloin muutkin sitä voivat sitten lukea.
Tässäpä tätä! Olen tämän tekstin kopioinut muistaakseni Friedrich Benten kirjasta.
Luther’s sermon at Torgau graphically describes the descent as a triumphant march of our victorious Savior into the stronghold of the dismayed infernal hosts. From it we quote the following: “Before Christ arose and ascended into heaven, and while yet lying in the grave, He also descended into hell in order to deliver also us from it, who were to be held in it as prisoners… However I shall not discuss this article in a profound and subtle manner, as to how it was done or what it means to ‘descend into hell,’ but adhere to the-simplest meaning conveyed by these words, as we must represent it to children and uneducated people.” “Therefore whoever would not go wrong or stumble had best adhere to the words and understand them in a simple way as well as he can. Accordingly, it is customary to represent Christ in paintings on walls, as He descends, appears before hell, clad in a priestly robe and with a banner in His hand, with which He beats the devil and puts him to flight, takes hell by storm, and rescues those that are His. Thus it was also acted the night before Easter as a play for children. And I am well pleased with the fact that it is painted, played, sung and said in this manner for the benefit of simple people. We, too, should let it go at that, and not trouble ourselves with profound and subtle thoughts as to how it may have happened, since it surely did not occur bodily inasmuch as He remained in the grave three days.”
Luther continues: “However since we cannot but conceive thoughts and images of what is presented to us in words, and unable to think of or understand anything without such images, it is appropriate and right that we view it literally, just as it is painted, that He descends with the banner, shattering and destroying the gates of hell; and we should put aside thoughts that are too deep and incomprehensible for us.” “But we ought … simply to fix and fasten our hearts and thoughts on the words of the Creed, which says: ‘I believe in the Lord Jesus Christ, the Son of God, dead, buried, and descended into hell,’ that is, in the entire person, God and man, with body and soul, undivided, ‘born of the Virgin; suffered, died, and buried’; in like manner I must not divide it, here either, but believe and say that the same Christ, God and man in one person, descended into hell but did not remain in it; as Ps. 16, 10 says of Him: ‘Thou wilt not leave My soul in hell nor suffer Thine Holy One to see corruption.’ By the word ‘soul,’ He, in accordance with the language of the Scripture, does not mean, as we do, a being separated from the body, but the entire man, the Holy One of God, as He here calls Himself. But how it may have occurred that the man lies there in the grave, and yet descends into hell-that, indeed, we shall and must leave unexplained and uncomprehended; for it certainly did not take place in a bodily and tangible manner although we can only paint and conceive it in a coarse and bodily way and speak of it in pictures.” “Such, therefore is the plainest manner to speak of this article, that we may adhere to the words and cling to this main point, that for us, through Christ, hell has been torn to pieces and the devil’s kingdom and power utterly destroyed, for which purpose He died, was buried, and descended,-so that it should no longer harm or overwhelm us, as He Himself says, Matt. 16, 18…” (CONC. TRIGL., 1050)
Tässä ajatuksiani sijaisrangaistuskärsimyksestä anteeksiantamuksen perustana.
Jumalalla ei ole ketään yläpuolellaan eikä Hän mitenkään voi olla minkään itsensä ulkopuolelta tulevan lain sitoma. Tästä johtuen voisi ajatella, ettei Jumalan ole pakko tuottaa viattomalle kärsimystä voidakseen antaa vialliselle anteeksi ja päästääkseen tämän yhteyteensä.
Jos Jumala on rangaistusta kaikesta synnistä vaativa Jumala ja tämä käsitys on raamatullisesti perusteltavissa, niin siinäkin tapauksessa, että tämä teologinen käsitys hyväksytään, voidaan mielestäni ajatella, että Jumala vain päätti toimia niin, että antaa anteeksi kärsineen uhrin kautta, vaikka hänen ei olisi ollut pakko suorittaa mitään vapaaehtoista itsensä muiden sijasta rankaisemista eikä säätää kansalleen sitä edeltäneitä verisiä eläinuhreja voidakseen antaa ihmisille anteeksi ja ottaakseen heidät takaisin yhteyteensä.
Sellaista ihmistä ei pidetä kristittyjenkään keskuudessa turmeltuneena, joka antaa anteeksi vaatimatta sijaisrangaistusta tai viattoman uhraamista sen perusteena. Jumalan ei ajatella ajattelevan, että ihmisen on väärin antaa anteeksi toiselle ihmiselle ilman sovittavaa kärsimystä. Miksi Hän siis olisi pakotettu itseltään edellyttämään jonkun kärsimystä voidakseen antaa syntiä tehneille anteeksi?
Löin ala-asteella puisen pulpetinkanteni kiinni huomaamatta sitä, että nyrkkeilyä harrastava luokkakaverini oli laittanut näppinsä väärään kohtaan, jolloin hän sai kipua, kun kansi lävähti näpeillensä. Pyysin anteeksi, mutta tämä kaveri tivasi jatkossa kipukuluja. Ostin lopulta kipukuluiksi karkkipussin. Jos olisin tahallani lyönyt pulpetinkannen näpeillensä ja hän olisi siinä tapauksessa antanut anteeksi ilman kipukuluvaatimuksia, niin häntä ei olisi pidetty pahana tai turmeltuneena ihmisenä sen perusteella tai siihen liittyen kristittyjenkään edessä vaan päinvastoin jalona. En siksikään ymmärrä, miksi jotkut uskovat ajattelevat, että Jumala pyhyydessään ei missään nimessä voisi katsoa syntejä läpi sormien siinä mielessä, että antaisi ne vain anteeksi ilman sijaiskärsimystä, kun niitä pyydetään.
En voi siis ymmärtää, miksi Jumala ei olisi voinut antaa anteeksi ilman mitään katkerasti kärsivää ihmis- tai eläinuhria. Hän nähdäkseni raamatullisena Jumalana vain päätti tehdä niin, siis päätti mielessään, että antaa anteeksi vain verenvuodattamisen kautta. “Ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista.” (Hepr. 9:22b) Se päättäminen on siis eri asia kuin sanoa, ettei Hän olisi missään nimessä voinut toimia toisin osoittautumatta pahaksi tai jollain tavalla turmeltuneeksi. Olisi ollut vaihtoehtona antaa vain anteeksi ilman viattomien kärsimistä ja ilman verenvuodatusta. Hän ei ollut sijaiskärsimys- ja verenvuodatusajatuksen sitoma, mutta silti hän sitoutui siihen. En sano, mitä ajatuksia minulla herää näkymättömän tahon halusta kärsimyksen tuottamiseen eläimille ja ihmiselle ja halusta verenvuodattamiseen ilman pakkoa niihin.
Ei Jumala voi olla mielestäni sellaisenkaan ajatusmallin sitoma, mihin hän on sitoutunut, vaikka olisi voinut olla sitoutumatta. Jos päättää johonkin sitoutua, ei osoittaudu ei-Jumalaksi sen tähden, ettei enää siihen sitoudu. Tietenkin tämä jossain vaiheessa sitoutuminen ja myöhempi sitoutumattomuus vaikuttaa edellyttävän aikaa. Ajattomuudessa ei ole ennen ja jälkeen. Jos siellä ajatellaan, se on käsittämätöntä, koska ajattelemme ja teemme valintoja ajallisessa järjestyksessä.
Ristiriita on mielestäni näiden kahden ajatuksen välillä:
Ajatellaan Kristuksen kärsineen kaikkien puolesta ja maksaneen halutun hinnan myös niiden puolesta, jotka eivät pelastu.
Annetaan ymmärtää, että kadotukseen joutuva kärsii ne rangaistukset, joiden edestä on jo (sijais)kärsitty.
Tämän ristiriidan tähden sijaiskärsimys on mielestäni paikkansa pitämätön tai valheellinen, tai se täytyisi tulkita niin, että Jeesus on sijaisena kärsinyt vain ja ainoastaan uskovien puolesta. Mutta näin ei moni sijaisrangaistuskärsimykseen uskova käsittääkseni ajattele, jolloin ristiriita tässä asiassa säilyy. Tätä ristiriitaisuutta voisi kai verrata siihen, jos joku maksaisi rahallisen velkani puolestani, mutta se, joka saisi toisen maksamana velkarahani summan, vaatisi sen minulta, vaikka ennen vaatimista julistaisi itse, että velkani on maksettu puolestani eikä minun enää tarvitse sitä siitä syystä maksaa. Kalvinismissa ei nähdäkseni ole tätä ristiriitaa, koska kalvinismin mukaan Kristus on kärsinyt vain valittujen eli siis taivaaseen pääsevien puolesta.
Tähän vastauksena on se, että taivas ei ole taivas, jos sinne pääsee yhtään syntiä. Synti pitää siis todellisesti käsitellä ja poistaa, ei vain katsoa läpi sormien. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi Jumalan tapa käsitellä synnin ongelma on juuri se kuin se on. Kaikkivaltias voisi toki valita minkä tahansa tavan. Ehkä asia liittyykin siihen, mitä se tapa opettaa ihmisille? Jos Jumalan tapa käsitellä syntiä olisi sormien napsautus, ei ihmisille välittyisi se, miten vakavasta asiasta on kysymys.
Minua eläinten ja ihmisen kiduttaminen ei saa luottavaiselle mielelle. Jos esim. joku, jota vastaan olisin rikkonut, alkaisi jotakuta kiduttaa sen tähden, että tajuaisin todella rikkoneeni häntä vastaan, niin olisin kauhusta kankea ja pelokas vain, ja juoksisin kauas.
Missään Raamatussa ei käsittääkseni anneta ymmärtää, että Jumala valitsi sijaiskärsimyksen vain sen tähden, että opettaisi sillä synnin vakavuutta. Niin ei ilmeisesti ajattele Lutherkaan.
Sen, että hän olisi voinut valita antaa anteeksi ilman veriuhreja ja katkeraa kärsimistä, voi ehkä tulkita seuraavasta jakeesta: “Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat.” (1 Kor. 121b) Se, että näkee jotain hyväksi, ei mielestäni välttämättä tarkoita, ettei muita vaihtoehtoja olisi ollut.
“Kuka teistä on se ihminen, joka antaa pojallensa kiven, kun tämä pyytää häneltä leipää, taikka, kun hän pyytää kalaa, antaa hänelle käärmeen? Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljoa ennemmin teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa sitä, mikä hyvää on, niille, jotka sitä häneltä anovat!” (Matt. 7:9-11)
Jeesus antaa yllä näkyvässä kohdassa ymmärtää, ettei taivaallinen Isä ole hyvyydessään toisenlainen kuin maallinen isä, tai Hän ei ole käsittämätön hyvyydessään, jolloin se, mikä näyttää maallisen isän hyvyyden näkökulmasta pahalta, voisikin olla todellisuudessa hyvää. Taivaan Isän hyvyys on siis ymmärrettävää eikä ristiriidassa maallisen isän hyvyyden kanssa. Jumalan hyvyys ei voi olla tuon kohdan valossa jotain sellaista, joka on käsittämätöntä tai täysin ristiriidassa ihmisen hyvyyden kanssa.
Mun mielestä oppi sijaisrangaistuskärsimyksestä on ristiriidassa yllä näkyvien Jeesuksen sanojen kanssa, koska en pitäisi sellaista maallista isää turmeltuneena, joka vain antaa lapselleen anteeksi vaatimatta edellytykseksi viattoman katkeraan kärsimistä ja verenvuodatusta, vaan pitäisin häntä päinvastoin hyvänä, kun taas pitäisin sellaista isää pahana, joka kiduttaa viatonta voidakseen antaa lapselleen anteeksi.
Jos te, jotka hyväksytte opin sijaisrangaistuskärsimyskuolemasta, ette näe ristiriitaa yllä näkyvien Jeesuksen sanojen ja hyväksymänne oppinne välillä, niin haluaisin kuulla perustelut.
Jumala on äärimmäisen pyhä. Synti, joka on hänen tahtoaan vastaan rikkomista, ei voida ohittaa ilman hintaa tai sovitusta. Hänen Pyhyys nimenomaan vaatii sitä. Jos hän olisi välinpitämätön, hyväksyisi hän vääryyden. Mutta koska hän on täydellisen hyvä ja pyhä, ei syntiä voida ilman hyvitystä kuitata.
Ihminen ei ole äärimmäisen pyhä, päinvastoin. Pyhyys vaatii uhria.
Äärimmäinen totuus vaatii sitä.
Uskot käsittääkseni siihen, että Jeesus on hyvittänyt myös tulevat syntisi, siis aina kuolemaasi asti tekemäsi. Sinun ei siis nähdäkseni tarvitse lainkaan ainakaan älyllisesti epäillä sitä, että Jumala ei olisi jo tulevatkin syntisi mielessään antanut anteeksi. Hänet on jo lepytetty. Miksi siinä tapauksessa rukoillaan, että “anna syntini anteeksi”? Suhteessa lähimmäiseen on mielestäni ymmärrettävää, että pyydetään anteeksi, sillä ei ole itsestään selvää, että toinen antaa anteeksi; mutta eikö olisi Jumalan pilkkaamista epäillä sitä, ettei Herra anna anteeksi niitä syntejä, jotka on jo hyvitetty ja jotka eivät vaadi edes minkäänlaista itsensä piinaamista matelevin nöyryyden osoituksin Hänen edessään, jotta Hän suostuisi anteeksi antamaan?
Sen ymmärrän, jos pyydetään vahvistamaan heikkoa uskoa siihen, että kaikki menneet ja tulevatkin synnit on jo hyvitetty. Jos Jumala vaatii nöyryyden osoitusta ja siihen kuuluu anteeksi pyytäminen, niin nähdäkseni siinä on ehto sille, että ne synnit, jotka on jo hyvitetty, ikään kuin luetaan uskovalle hyvitetyiksi. Eli siis ei riitä, että synnit on jo hyvitetty, vaan on osoitettava tietynlaista nöyryyttä, jotta ne katsotaan ihmiselle hyvitetyiksi? Tässä tapauksessa tosin se, ettei nöyryyden osoitusta olisi, olisi tavallaan anteeksiantamaton synti, koska ilman sitä tai siis nöyryyden Jumalalle ilmentämistä sitä ja kaikkia muita hyvitettyjä syntejä ei saada anteeksi.