Nämä ihmiset ovat itse halunneet tuoda perhemallinsa varsin isoon julkisuuteen, joten ajattelen että asiasta sopii keskustella, ja ilmiöstä laajemminkin. Kumppanuusvanhemmuus siis tarkoittaa tilannetta, jossa vanhemmat eivät missään vaiheessa ole parisuhteessa keskenään, vaan sopivat vain hankkivansa yhteisen lapsen. Tässä tarinassa osapuolina on vanhempi pariskunta, jotka olisivat aikanaan halunneet lapsen mutta eivät ole saaneet, ja nuori leski, joka toivoo lasta mutta ei ole löytänyt/huolinut uutta puolisoa. Yhdessä on sovittu kasvatus- ja huoltajuusasiat, lapsi saatettu alulle koti-inseminaatiolla eli ns muumimukimenetelmällä, ja lapsella alusta asti kaksi kotia. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella - tuntuu jotenkin kummalliselta, mutta en onnistu keksimään myöskään mitään kunnollista perustelua, miksi olisi väärin. Mielipiteitä?
Eikö perusteluksi riitä ihan vain se, että Jumala on säätänyt avioliiton perheellistymistä varten? Aina ei toki mene asiat noin niinkuin Strömsössä, mutta ei se kai tarkoita, että ihanteista tulisi luopua
Tässä asiassa ajatellaan vain aikuisia, jotka ovat toivoneet lasta, mutta eivät ole saaneet. Lapselta ei kysytä eikä hänen parastaan ajatella. Tämä on aivan vastaavaa, kuin puhe naisen kehosta (syntymätön lapsi ?). “Naisella on oikeus päättää omasta kehostaan”, kuulostaa äkkipäätä hyvältä asialta. Hyvä on päättää omasta kehostaan, ettei sitä tarvitse kenenkään kysymättä ronkkia, mutta naisella ja miehellä pitäisi olla myös vastuuntuntoa päättää asioista lapsen parhaaksi, mikä lähtökohtaisesti tarkoittaa juuri sitä, mitä @SanGennaro tuossa aiemmin totesi.
VT:ssa lapsen saaminen ja mielellään pojan, oli liittojen pääasia. Tämä varmistettiin erinäisillä “sijaisäideillä”. Ja samalla VT:sta voi lukea että “sijaisvanhempaa” ei saanut hyljeksiä. ELi häntäkin kohtaan oli aviollisia velvollisuuksia, eli “sijaisäiti” ei ollut van lapsentekokone, vaan häntä tuli kohdella myös tarpeet(seksuaaliset) huomioiden.
Tärkeintä on että lapsella olisi edes lähtökohtaisesti isä ja äiti.
D
Juu totta VT;ssa, muttei mitään hyvää asiassa ollut silloinkaan. Kristittyjen moraali ei tuollaista voi hyväksyä.
Lapsen syntytapa on käytännössä sama kuin siittiöiden luovutuksella tapahtuvissa ns. hedelmöityshoidoissa inseminaatiolla, eli lapsi laitetaan alulle keinohedelmöityksellä. Eettiset kysymykset siltä osin ovat samanlaisia kuin niissä.
Kumppanuusvanhemmuus kai keskimäärin pysyy paremmin kasassa silloin, jos vanhemmat tuntevat etukäteen toisensa riittävän hyvin ja omaavat jonkinlaisen siteen ja suhteen myös toisiinsa. Niistä tapauksista, joissa entuudestaan vieraat ihmiset ovat tehneet kirjallisia sopimuksia vaikka lasten kasvatuksesta ennen lapsen syntymää - tietämättä kokemuspohjaisesti siinä vaiheessa vielä juuri mitään lasten kasvatuksesta - on nämä sopimukset yksityiskohtineen päätyneet kai aika monesti vuosien edetessä romukoppaan. Niillä keskinäisillä sopimuksilla ei ole yleensä mitään merkitystä siinä kohtaa, jos toinen vanhemmista haluaa toisesta kumppanuusvanhemmasta eroon ja joko lapsen biologinen isä tai lapsen biologinen äiti hakeekin myöhemmin lapsen yksinhuoltajuutta lapsen etuun vedoten.
Käytännössä ristiriitoja voi tulla monestakin asiasta (kyllä kumppanuusvanhempiakin voi toisen toiminta alkaa ajan edetessä ärsyttää, eikä yhtenäisen kasvatuslinjan löytäminen ole myöskään aina helppoa, kun erilaisia asioita ilmenee matkan varrella niin lapsesta, itsestään kuin toisestakin). Haasteita voi tulla esimerkiksi silloin, jos toinen vanhemmista haluaakin muuttaa johonkin eri paikkaan, tai viettää pitkän loman jossakin: esim. lähtien toiselle puolelle Suomea tai vaikka eri maahan; vaikkapa muuttaen puoleksi vuodeksi Espanjaan. Ristiriitoja voi vähentää se, jos on rajattomasti rahaa, mutta jos jossain elämäntilanteessa onkin niukkuutta, esimerkiksi lapsen siirtely ei olekaan niin yksinkertaista. Ja toki monessa muussakin tilanteessa. Jos kumppanuusvanhemmilla ei ole varsinaisemmin sidettä toisiinsa - kuin lapsen kautta - ja tulee vaikka työpaikkatarjous kauempaa tai vaikka parisuhdetilanteen muutos, johon liittyisi myös tarve muuttaa, siinä joutuu punnitsemaan, mitä tekee. Tarkoituksella kirjoitin “toisesta”, en yhdestä kolmesta. Virallisia huoltajia lapsella ovat kaiketi tuossa tapauksessa lapsen biologinen isä ja lapsen biologinen äiti. Lapsen biologisen isän vaimo ei liene lapsen virallinen huoltaja, eikä hänellä liene elatusvelvollisuutta suhteessa lapseen, eikä vastaavasti lapsi liene tämän rintaperillinen.
Sellaistahan se lasten hankinnan yrittäminen yleensäkin on. Ei ole mahdollista neuvotella sillä hetkellä vielä olemattoman lapsen kanssa siitä, millaiseen tilanteeseen ja järjestelyyn hän on halukas syntymään. Ja tyypillisesti silloin, kun päädytään lasta yrittämään, on tärkeimpänä syynä siihen se, että lasta kovasti halutaan. Lisäksi on voitu ajatella sitä, että lapselle pystyttäisiin tarjoamaan hyvä elämä, mutta ei välttämättä. Sen sijaan päätös siitä, että lapsia ei olla hankkimassa, voi perustua oman mielihalun ohella myös siihen, että ei ajattele olevansa soveltuva vanhemmaksi tai lapselle olisi tarjolla huonot geenit tai huonot olosuhteet. (Ja silti jotkut ovat sitä mieltä, että lisääntyminen on epäitsekästä ja vapaaehtoinen lapsettomuus itsekästä…)
En kyllä laittaisi samalle viivalle kumppanuusvanhempia ja aviopuolisoita, jotka toivovat lasta. Eiköhän jälkimminen liene aivan Jumalan tahdon mukaista
Tunnepuolella ajateltuna, pystyisin hedelmöitymään vieraan, ehdottomasti tuntemattoman miehen siittiöillä tarvittaessa ilman synnintuntoa asiasta.
Munasoluni pystyisin tarvittaessa luovuttamaan sisarelleni tai oikein hyvälle ystävättärelle vain ja ainoastaan. Tarvittaisiin kyllä myös aviopuolisoiden suostumus. Avioliitossa tulisi olla ainakin mielellään.