Mulla on mielessäni ihan konkreettinen esimerkkitapaus tästä ilmiöstä, mutta kun en tiedä saako käyttämässäni lähteessä olevia tietoja laittaa nettiin, niin en laita sieltä mitään tunnistettavia sitaatteja vaan selitän yleisemmällä tasolla.
Eli: On lähetyskohde, jossa kääntyneitä ei tule. Ehkä sanomaakaan ei oikein päästä julistamaan, johtuen esim. siitä että kohteessa ei voi saarnata julkisesti ja lähetystyöaspektin joutuu pitämään osittain salassa. Joka tapauksessa lopputulos on se, että lukuisien vuosien aikana kristityksi tulleita on korkeintaan muutama - ehkä vain yksi tai jopa nolla. Taustajärjestö on kuitenkin samassa ajassa käyttänyt vähintään kymmeniä jos ei satoja tuhansia euroja lähettiensä palkkakustannuksiin (olettaen että he saavat taustajärjestöltä elämiseen riittävää palkkaa).
Onko tällainen oikein? Pitäisikö lähetystyössä olla jonkinlainen “tulosvastuu”, ja taustajärjestön katkaista rahoitus viimeistään muutaman vuoden jälkeen, jos kääntymyksiä ei tapahdu? Vai pitäisikö olla sinnikäs ja uskossa jatkaa tukemista, ajatellen että lukumäärät eivät ole oleellisia? Miten tämä kaikki suhtautuu siihen, että Jeesus käski pudistella pölytkin jaloistaan, jos jossain paikassa ei sananjulistajia oteta vastaan?
Onko kyseessä maa, jossa on olemassa kristillisiä seurakuntia mutta ne eivät kasva eli ihmisiä ei enää käänny ainakaan julkisesti?
Vai onko kohde niin vihamielinen kristinuskolle, että julkinen evankeliumin levittäminen on mahdotonta?
Ensimmäisessä vaihtoehdossa tehdään kirkkojen välistä yhteistyötä eikä varsinaista lähetystyötä. Ellei sitten uskota, että sana vaikuttaa joskus lopulta kasvuakin ympäristössä.
Toinen esimerkki liittyy siihen että meillä on lähettejä esimerkiksi Saksassa ja Kreikassa. Pakolaiset ovat tulleet Eurooppaan. He eivät voineet elää kristittyinä vaikeissa oloissa. Nyt toimitaan heidän yhteisöissään ja ymmärtääkseni niiden kautta tuetaan vainon alla eläviä salaisia kristittyjä. Radio ja internet! Tämä vaihtoehto on parempi kuin ehkä sankarillinen mutta hyvin vaarallinen toiminta ääri-islamin keskellä. Toisaalta oli mahdollista ja ehkä tärkeää viedä sanomaa myös salaa, avustustyöksi puettuna, noihin hurjiin oloihin.
Ihan julkisiin nettilähteisiin perustuen Kansanlähetys aloitti työtä 40 000 asukkaan Sumotossa Japanissa. Rakennettiin pappila ja kokoontumistila. Uskoon taisi tulla muutama. Kuulin joskus summan mitä pappila maksoi, luokkaa satoja tuhansia.
Peräänkuulutettu “tulosvastuu” ei kyllä oikein toteutunut?
Japani on “Routainen maa” Simojoen Pekan laulua lainatakseni. Laulu ei kyllä tietoisesti ehkä mihinkään kaukomaahan liity…
Mutta on siellä kristittyjä ja kirkkoja ollut ja Suomi-yhteyttäkin yli 100 vuotta. Kasvun vähäisyydestä huolimatta en tiedä, kannattaako yhteistyöstä japanilaisten kirkkojen kanssa luopua. En tunne yksityiskohtia mutta lähettejä toki, eri järjestöistäkin.
Ilman nimiä tunnen lähettiparin, jossa vaimo japanilainen.
On jäänyt kuva että viikkoja ja viikkoja odotetaan josko yksi seurakuntalainen tulisi uskoon. En vihjannut lopettamisesta, vaan siitä että kannattaako satsata satoja tuhansia jos seurakunnassa on vain kourallinen ihmisiä.
Jeesus sanoi, menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa evankeliumia. Tämä oli käsky, ei toive, siksi lähetystyötä on tehtävä, on se sitten tuloksellista tai ei. Tietenkin tuloksellisuudellakin on merkitystä ja käytetyillä resursseilla.
Kylväjäkin on tehnyt kehitysaputyötä maissa, joissa kristinusko on melko kiellettyä. Tuloksista en tiedä, mutta siemen kylvettynä kyllä alkaa itää, kunhan se pääsee hyvään maahan ja saa vettä ja ravintoa. Siksi vähäisetkin tulokset ovat tärkeitä.
Herätys on aina Jumalan työtä ja se tulee kun on sen aika. Evankeliumin julistus kuuluu kristittyjen velvollisuuksiin. Ehkä joku medialähetystyö on kuitenkin kustannustehokkainta ja tästä on hyviä esimerkkejä muslimimaista ja Intiasta. Työtä tekevät esim. Sansa ja Avainmedia, joita kumpaakin tuen taloudellisesti pienellä kuukausilahjoituksella.
36 Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa.
37 Tässä pitää paikkansa sanonta: ‘Toinen kylvää, toinen korjaa.’
38 Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät."
Tuli tässä mieleen, että mahtaako tämä päteä myös toisin päin. Kun me olemme täällä Suomessa saaneet nauttia kristinuskon hedelmistä ja vuosisatoja, niin nyt kun kristinuskon asemaa ollaan koko ajan rapauttamassa, niin joutuvatko seuraavat sukupolvet maistamaan tämän kehityksen hedelmiä.
Tämä osuus kysymyksestäsi jäi mielestäni hiukan vastauksia vaille. Mielestäni pitäisi, lähettien työjaksot ovat muutaman vuoden pituisia. Pitäisi tarkastella kotimaanjakson aikana onko realistisia tuloksia tulossa.
Edelleen, minulle on kerrottu että Japanissa ryhmien vetäjiä on ollut vaikea löytää. Toiminta pitäisi organisoida niin, että paikalliset vetävät ryhmiä.
Lisäksi Japaniin näyttää lähetetyn paljon muitakin kuin teologeja eli onko tarkoitus tehdä diakoniatyön kaltaista työtä julistamisen sijaan?
Kyllähän ainakin viidesläisyydessä on jo mietitty onko oma rakas kotimaamme jo uusi lähetyskohde, kun mm. jooga ja jopa kaikki “noitajutut” yleistyvät.
Jonkin verran tehdään tosiaan diakoniatyötä. Maan vauraus ei tarkoita sitä, etteikö apua tarvitsevia olisi, vaikka se ei aina tarkoitakaan ruokajonoja tms. Sen lisäksi seurakunnissa tarvitaan muutakin ammattitaitoa kuin teologista. Esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyössä pelkkä julistustaito ei vie pitkälle.
Eräs Japanin-lähetti myös on tietääkseni tehnyt ensisijaisesti internet-työtä. Kaikki sellainen osaaminen, jolla voidaan tavoittaa ihmisiä ja saada altistettua heidät evankeliumillekin, on hyväksi.
Ensinnäkin toki syytä todeta, että lähetystyössä on muitakin tavoitteita kuin uusien ihmisten kääntyminen, kuten pyrkimykset auttaa nuorisotyön kehittämisessä, hallinnon kehittämisessä, viestinnän kehittämisessä yms. Evankeliumia sanoin levittävässä työssä äidinkieliset paikalliset ovat yleensä taitavampia kuin muualta maailmasta tulleet, ja aikuisiällä kielen alkeet opetelleet. Ulkomaiset työntekijät taas pystyvät itsekin maahanmuuttaneina usein kohtaamaan paremmin mm. kyseisen maan maahanmuuttajia. Aika moni lähetystyöntyössä olleista ei pysty nimeämään ketään, joka olisi kääntynyt hänen työnsä kautta niin, että asia olisi tullut hänen tietoonsa. Mutta kylväjä-vertauksen tavoin lähetystyössä merkittävää on myös jyvien heittely erilaisiin paikkoihin, vaikkei satoa jyviä heittävä itse näkisikään sitä, miten itäminen etenee tai eteneekö se.
Se on sitten toinen asia, jos työ on sellaista, että se ei edes näy kodin ja paikallisen työyhteisön sisäpiirin ulkopuolella kenellekään, jolloin se ole potentiaalisesti kovin kylvävääkään. Suomessakin joskus törmännyt sellaiseen seurakunnalliseen toimintaan, jossa on järjestetty esim. jotain säännöllisiä viikottaisia vastaanottoaikoja, joita varten työntekijä menee johonkin koppiin istumaan säännöllisesti ilman, että kukaan osallistuu ja ilman että tarjonnasta mainostetaan missään näkyvällä paikalla niin, että kukaan uusi tietäisi tullakaan. Lähetystyöntyöhön lähteneillekin voi tulla masennusta, uupumusta ja muuta sellaista, joka voi tehdä varsin passiiviseksikin. Vaatii myös melkoista rohkeutta ottaa kontaktia uusiin ihmisiin vieralla kielellä.
Miten tämä kaikki suhtautuu siihen, että Jeesus käski pudistella pölytkin jaloistaan, jos jossain paikassa ei sananjulistajia oteta vastaan?
Ehkä liian vähän lähetystyössä vaihdetaan asemapaikkoja, jos jossain ei olla vastaanottavaisia. Enkä tarkoita välttämättä sitä, että maata pitäisi vaihtaa. Mutta maan sisällä ja kaupungin sisälläkin on erilaisia paikkoja. Jeesuksen ajan juutalaisten kaupunkien koko asukasluvun puolesta silloista Jerusalemia lukuunottamatta voi rinnastua nykyisiin kyliin ja nykyisten isompien kaupunkien kaupunginosiin. Yhteistyökutsuasiat toki vaikuttavat asiaan myös. Mutta kyllä työtä maan ja kaupungin sisällä kannattaa sen mukaan suunnata, missä sille ollaan mitenkin vastaanottavaisia kenenkin osalta.
Tuo alkuperäinen esimerkki joka mulla oli mielessä, ei ole Japani, vaan kyseessä sellainen paikka jossa ei voi avoimesti julistaa. Mutta nämä muutkin tilanteet ovat mielenkiintoisia keskustelun aiheita. Tiedän, että osa lähetystyöntekijöistä tekee jotain hallinnollisempaa kehittämisjuttua, jossa ei voi laskea omaa kääntyneiden nuppilukua tuloksekseen. Siinä tulokset toki mitataan eri tavalla.
Maissa, joissa ei voi olla avoimesti lähetystyössä, toimitaan usein ns. teltantekijänä eli tavoitetaan ihmisiä päivätyön ohella. Olen monesti pohdiskellut sitä, miten näiden ihmisten jaksaminen käytännössä riittää. Paavali alkuperäisenä teltantekijänä lienee ollut pikemminkin yrittäjä kuin työntekijä, ja voinut itse päättää työmääränsä ja ajankohtansa. Jos taas nykyisillä teltantekijöillä on päätyönantajalla täydet tunnit, on tilanne aika erilainen.
Lisäpohdin vielä Paavalia: Työ oli varmaan suurelta osin aika yksinkertaista. Samaan aikaan pystyi suunnittelemaan seuraavaa saarnaa tai ehkä jopa keskustelemaan jonkun kiinnostuneen kanssa. Nykyiset teltantekijät tekevät yleensä jotain keskittymistä vaativaa asiantuntija/tietotyötä. Ei sellaiseen varmaan viisumia saisikaan, että lähtee tehtaan liukuhihnalle johonkin kehitysmaadiktatuuriin. Nykyajan teltantekijä ei siis luultavasti juuri pysty edistämään hengellistä työtään yhtä aikaa leipätyön kanssa.
Paavali oli teltantekijä tai kenties purjeentekijä. Mutta sen ajan työsuhteet lienevät nykymittapuussa kyllä olleet lähempänä orjuutta kuin sitä, mitä yrittäjä nykyään tarkoittaa. Silloin kun töitä on ollut tehtävänä, on tehty töitä pitkiä päiviä 6 päivää viikossa. Lisäksi yhtenä päivänä viikossa on käyty synagogassa. Jos töitä ei välillä ole ollut, sitten tulotkin ovat olleet nollassa. Nykyiset työpäivät käytännössä 8 tunnin säännöllisine enimmäistyöaikoineen ovat huomattavasti lyhyempiä kuin mitä entisaikana oli. Nykyään kun tuottavuus on noussut entisaikoihin nähden, työpäivät ovat lyhyempiä ja ihmisillä on vapaa-aikaa arkisinkin.
Työ oli varmaan suurelta osin aika yksinkertaista. Samaan aikaan pystyi suunnittelemaan seuraavaa saarnaa tai ehkä jopa keskustelemaan jonkun kiinnostuneen kanssa. Nykyiset teltantekijät tekevät yleensä jotain keskittymistä vaativaa asiantuntija/tietotyötä.
Keskittymistarpeita voi olla todella vaikea verrata nykypäiväiseen tilanteeseen. Ei asiantuntijatyön/tietotyön tekeminenkään sitä automaattisesti estä, etteikö päivän aikana voisi keskustella tai vaikka suunnitella jotain tulevaa muuta opetusta. Joskus on tutkimuksissakin väitetty, että tietotyöläisten työajastakin merkittävä osa kuluu ajatusten harhaillessa ihan muissa asioissa. Mutta se lienee selvää, että evankeliumin levittämisen kannalta potentiaalinen ympäristö on työympäristö niine ihmisine, jotka työtä tehdessään kohtaa. Sellainen ajattelutapa, että tekisi työtä jotenkin ei-hengellisesti erikseen ja sitten muun ajan hengellistä työtä, ei liene ollut ajattelutapa, jota esim. Paavali edusti. Paavalin toimintamalli oli esim. sellainen, että hän meni tekemään töitä samaa ammattia harjoittavan Akylaksen kanssa (Ap. t. 18:1-3), ja asui sitten tämän ja Akylaksen vaimon Priscillan luona. Oletettavasti työn yhteydessä hän keskusteli ja opetti näitä. Kun Apollos sitten tuli kaupunkiin, Akylas ja Priscilla vuorostaan opettivat häntä. Saatuaan opetusta heiltä ja muilta Apollos puolestaan lähti opettamaan vuorostaan Akhaiaan (Ap. t. 24-28).