En oikeastaan tiedä, kuinka paljon tätä aihetta on kristillisessä kontekstissa käsitelty, etenkään vanhempien kuolemaan liittyen. Ehkä sitä selittää se, että vanhempien kuolema nähdään tavallaan luonnolliseksi osaksi elämää, ja puolison tai erityisesti lapsen menettäminen jotenkin erityisempänä. (Älä ota tätä vähättelynä - pohdin vain syitä siihen, miksi tämä asia on ehkä jäänyt vähemmälle huomiolle!) Tyypillinen kristillinen kuolemakirjallisuus ei ehkä niinkään käsittele tunnepuolta, ja maalliset suruoppaat eivät huomioi kristityn maailmankatsomukseen liittyviä spesiaalikysymyksiä. Ehkä jokin hyvä maallinenkin kirja voisi silti olla sulle hyödyksi.
2 tykkäystä
No toki tämä on määrittelykysymys, emmehän voi tietämällä tietää onko Raamattu ylipäätään totta, vaan se jää tässä elämässä uskon asiaksi. Mutta joo, sillä oletuksella että luterilainen raamatuntulkinta on suht oikea kuvaus kuolemanjälkeisistä asioista, niin kyllä luterilainen voi olla omasta pelastuksestaan varma - ainakin koskien sitä skenaariota, että kuolisi nyt. Siitä ei voi olla varma, pysyykö uskossa loppuun asti, mutta siinäkin saa luottaa Jumalan huolenpitoon.
Luterilaisesta opista käsin melkein jopa pitää olla pelastuksestaan varma, koska meillä on tämä monergismi, eli pelastus ei ole Jumalan ja ihmisen yhteistyötä, vaan Jumalan teko. Joten jos epäilee onko pelastettu, silloin epäilee sitä onko Jeesuksen ristinkuolema oikeasti sovittanut kaikki synnit, sitä ovatko Raamatun lupaukset tosia - eihän sellaisia pidä epäillä! Toki tässä pitää olla tilaa sille, että nämä asiat voivat ihmisiä myös kovasti ahdistaa, eikä tunnetason pelastusvarmuutta välttämättä tule eikä sellaista saa vaatia.
Nämähän ovat uskon asioita, joten “varmuus” on hiukan epämääräistä. Silti ihmiset voivat olla erimielisistäkin asioista omassa mielessään täysin varmoja. Riippuu aika lailla siitä, kuinka syvällisesti uskonvanhurskauden teologia on käsitetty. Omalla kohdallani jos asia on minusta kiinni, ei minulla ole mitään mahdollisuuksia. Ja jos se on kiinni sovitusverestä, on kaikki mahdollisuudet. En odota pelastuvani itseni kautta vaan annetun lahjan kautta.
Itse olen vama siitä, että Jumala on. Toiseksi olen varma siitä, että evankeliumi on huippujuttu. Olen varma myös siitä, että olen uskonut evankeliumin eli uskon Jumalaan ja uskon Jeesukseen.
“Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” (Ef 2:8-9)
1 tykkäys
Uskonasioissa “varmuus” on tietenkin vähän erikoinen sana… On kiinnostavaa miten sama asia -pelastuminen- voidaan nähdä eri kanteilta. Paljon lienee kyse siitäkin minkälaisen tulkinnan on lapsena omaksunut ja minkälaista opetusta saanut. Teoriassa kai ymmärrän luterilaisen monergismin periaatteen, mutta käytännössä en kuitenkaan. Jatkan siis ihmettelyä 
.
1 tykkäys
Tästä voimme olla samaa mieltä 
Ei luterilaisuudessa ole yksimielisyyttä pelastusvarmuudesta.
Suuresti kunnioittamani körttijohtaja Jaakko Elenius vainaa, omaan raflaavaan tyyliinsä, irvaili sille porukalle jotka “pitivät naurunremakkaa varmana perille pääsystä vasta puolimatkan krouvissa”.
Pitäisikö meidän kunnioittaa hiukan enemmän ketjun aloittajan Isidoruksen kysymystä ja tilannetta?
Mutta varmuus siis on luterilaisten opin mukaan sanassa, ei tunteissa eikä uskon sankaruudessa.
Kun kuolema meidät kaikki saavuttaa kerran, on armo ainut mahdollisuus.
Paavali:
Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."
Ettei kuolema eikä elämä.
Riippukaamme.
4 tykkäystä
Eivät pelkästään luterilaiset, vaan protestantit laajemminkin, koska uskoa ei ole ankkuroitu itseen tai omiin suorituksiin, vaan Raamatun lupauksiin. Jos siis uskot evankeliumin, olet pelastettu, tuntuipa se sitten miltä tahansa.
Evankelistana toiminut luterilainen pastori Kalevi Lehtinen käytti usein tästä vertausta laivan ankkurointiin. Laivaa ei voi ankkuroida heittämällä ankkuri lastiruumaan, vaan merenpohjaan, johon se lukittuu. Samoin ihminenkään ei voi ankkuroida uskoaan (tai varmuuttaan pelastuksesta) omiin tunteisiinsa, tekoihinsa jne, vaan luottamalla Raamatun lupauksiin pelastuksesta ja siihen, mitä Jumala on tehnyt. Se pitää paikkansa ihmisestä riippumatta.
3 tykkäystä
Jos sana “pelastusvarmuus” ymmärretään, kuten edellä kirjoitit, on se helpommin hahmotettavissa.
Vaikea asia vähäiselle ymmärrykselle, menee näin aamusta aivot solmuun… Palaan tähän(kin) aiheeseen mieluusti uudestaan .
2 tykkäystä
Nyt voi mennä taas ihan metsään, mutta putkahti mieleeni että minulla on tuttava joka aina murheiden aikana lukee Saarnaajan kirjaa ja Tortoisen jo mainitsemaa Psalmien kirjaa.
1 tykkäys
Saarnaaja on mulle kaiken turhuuden runoilija. Pitää tutkia, onko muutakin siellä. On tietysti, ei se Jumalan sanaan muuten liittyisi.
Totta. Jobin kirja voisi olla myös hyödyllinen?
2 tykkäystä
Jobin kärsimyksistä löysin itseäni puhuttelevaa tekstiä kärsiessäni monivuotista kipuongelmaa.
Kuolemasta löysin muinoin ortodoksisesta kirjakaupasta (silloin Liisankadulla, oliko Lampukka) jonkun venäjänkielestä suomennetun kirjan koskien kuolemanjälkeistä, mutta en muista millään kirjan, enkä sen tekijän nimeä.
1 tykkäys
Minäkin pidän Jobin kirjasta. Tai “pitäminen” on huono verbi, ehkä toivoa tuova olisi parempi ilmaus. Jotkut kokevat sen masentavaksi.
Ainakin Aleksei Osipovilta ja Konstantinos Kavarnokselta on suomeksi käännetyt kirjat kuoleman jälkeisestä elämästä. Omasta mielestäni ne eivät kuitenkaan ole parhainta luettavaa omaisensa menettäneelle, siksi en maininnut niitä. Tietenkin olemme kaikki erilaisia ja mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle.
2 tykkäystä