Osmo Tiililän tunnetun lauseen mukaan "Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan. "
Mitä kuolemaa käsitteleviä kirjoja suosittelisitte? Kysymykseni kohdistuu kaikkiin foorumin kirkkokunnan edustajiin. Itse menetin molemmat vanhempani kaksi vuotta sitten, enkä ole siitä toipunut. Päinvastoin, olen lääkinnyt ahdistustani ja ikävää alkoholilla ja itsetuhoisilla ajatuksilla.
Tarkoitat varmaankin (tämän foorumin puitteissa) kristillistä kirjallisuutta? Ja tilanteessasi hyödyllisempää olisi ehkä lohduttava lähestymistapa, eikä kirjat joissa varoitellaan ikuisesta tulesta, tulliasemista tai kiirastulesta? Ymmärsinkö kysymyksen oikein?
Toki lohduttava kirjallisuus olisi…siis lohduttavaa. Mutta en tässä mielentilassa kavahda ankarampaa tekstiäkään. Käsittääkseni sinä olet ortodoksi. Onko esim. ns. erämaaisillä aiheesta sanottavaa?
Olen ortodoksi, kyllä. Erämaaisien kirjoitukset kyllä käsittelevät kuolemaa, tai paremminkin siihen valmistautumista eli kilvoittelua monelta kantilta. Sitähän tämä elämä on, valmistaudumme kohtaamaan Luojamme. Jatkuvalla kuoleman muistamisella ei ole tarkoitus masentaa itseään, vaan motivoida pyrkimään parempaan elämään.
Koska en tunne sinua, niin koen vähän pelottavana suositella jotakin kilvoitteluopasta. Se voisi ahdistaa sinua lisää tai sitten antaa intoa…
Kun minulta kuoli läheinen, en jaksanut lukea teologiaa tai askeettista kirjallisuutta. Luin moneen kertaan Valamon vanhuksen kirjeitä, Synaksarion kirjasarjasta päivän pyhistä ja Raamattua. Lisäksi oli omituisempi kirja: isä Alexander Schmemanin päiväkirjat. En ymmärrä miksi se oli murheellisena minulle avuksi.
Filokalia sarja ja Gerontikon ovat tietysti ortodoksisia klassikoita, kunhan et ahdistu niistä lisää.
Johann Gerhard “Elän ja kuolen Kristuksessa.”
Tämä on Martti Vaahtorannan kääntämä Gerhardin teos kuolemisesta. En tietenkään kykene sanomaan vastaako se millään tavoin odotuksiasi asiasta.
Isäni oli nuorena eli siis seitkytluvulla paatunut kommunisti. Myöhemmin hän irtaantui siitä ja löysi jonkinlaisen omintakeisen kristillisen uskon (tyyliin: metsä saa olla kirkkoni). Valamon vanhuksen kirjeet kuuluivat hänen lempilukemistoonsa.
En ole itse lukenut, mutta Jouko M. V. Heikkinen on kirjoittanut monta kirjaa kuolemasta, kuten viime vuonna " Sinä, Herra, pelastat minut syvistä vesistä : opas kuolevalle ja hänen saattajalleen". Muitakin siis häneltä löytyy samoista teemoista.
Kiitos tiedosta. Minulle nämä läheisten kuolemat ovat jo tosiasia. Siksi haluaisin lukea kristillistä kirjallisuutta siitä, miten selvitä tästä eteenpäin. Olen nimittäin melko hukassa tunteideni kanssa.
Tolstoin Ivan Iljitšin kuolema on järisyttävimpiä lukemistani kuolemaa käsittelevistä kirjoista.
Kuten kirjoitit, Valamon vanhuksen kirjeitä on myös monien ei-ortodoksien mielestä hyödyllinen ja lohduttavakin kirja. Suosittelen lämpimästi 
.
En halua tyrkyttää mitään mikä ei sinusta tunnu luontevalta, mutta minua auttaa paljon se että voin rukoilla edesmenneiden läheisteni puolesta. He ovat edelleen olemassa ja esirukouksen kautta yhteys säilyy.
Viittaatko hebrealaiskirjeen ajatukseen todistajien pilvistä? (Hebr. 12:1).
Käsittääkseni Heikkisellä on sanottavaa myös tästä, kirjoja on tosiaan useita. Perehtymisen tähän aiheeseen käynnisti hänen oman tyttärensä kuolema.
Ennemmin varmaankin Luukas 20:38.
Kaikki kristityt uskovat kuoleman jälkeiseen elämään ja ylösnousemukseen. Se miten asiaa sanoitetaan vaihtelee kirkkokunnittain. Ortodoksit ja katolilaiset rukoilevat myös edesmenneiden puolesta, ja onhan luterilainen hautaansiunaaminenkin rukousta edesmenneen puolesta. Kuolema ei ole kristitylle loppu, se on siirtyminen.
Sanottakoon tässä vielä se, että pelkään kuolemaa, vaikka tietystä näkökulmasta katsoen käyttäytymiseni onkin itsetuhoisuuteen kallellaan. Melkoinen paradoksi.
Tiedän, että kristinusko on elämän usko, mutta siltikin.
Eikös kuoleman pelkääminen ole aivan normaalia? Ainakin minun mielestäni on. Emmehän me tiedä tarkkaan mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ainakaan minä en tiedä kelpaako laiskiaskilvoitteluni Jumalalle, pelastunko vai en. Se on pelottavaa. Pitää silti yrittää luottaa Jumalaan, Hänen armoonsa ja rakkauteensa.
Toivon, että saisit itsetuhoisuuteen apua. Voimia sinulle 
Olen kyllä saanut todella paljon apua, joten minun kohdallani ei toteudu se, että olisin joutunut kuukausien mittaisiin jonoihin. Aina kun sekoan viinasta, minut on viety hetimiten sairaalaan.
Ongelmani on vain se, että en ota opikseni näistä vastoinkäymisistä. Kyse on on pahimman lajin addiktiosta.
Mitä tulee kuoleman pelkoon, minulla on sama toive kuin sinullakin: luottamus armoon. Monasti se vain horjuu pahemman kerran ja tekee mieli sanoa ruma sana Jumalalle, mikä on suurin piirtein pahinta, mitä voi tehdä. Vielä en ole niin tehnyt, mutta lähellä on käyty.
Niin minäkin ajattelisin. Minusta silti tuntuu, että vapautuksen teologian kannattajat uskovat vain tämänpuoleiseen.
Kyllä Jumalalle saa huutaa ja raivota. Jos uskomme että hän on Luoja ja Isä, hän kyllä kestää sellaisen.
Minulla ei ole vuosikymmeniin, jos koskaan, ollut helppoa ja hallittua suhdetta kuolemaan, sairauksiin ja tähän kaikkeen tuskaan mitä elämä toi tullessaan. Jos olisin tiennyt, mitä elämä on, en olisi suositellut elämää kenellekään. 
Usko on välillä kuin kituva liekki, mutta sitten taas tajuaa että toivo annetaan ihan siitä riippumatta mikä on olo.
Lue psalmeja. Niissä on oikeastaan kaikki. Koska olet kristitty, ymmärrät ne siitä käsin että Kristus on kärsinyt kaiken mitä mekin ja hän rukoilee kanssamme samoilla sanoilla niissä psalmeissa.
Toki kuoleman juttuja pitää puhua ja miettiä kun se on tärkeää sinulle. Ehkä myös muuten kuin Raamatun avulla.
Teki mieli vaan avautua koska viestisi kolahti aika kohdalle.
Luupääluterilainen vastaus: ei se kelpaa, mutta ei pelastusta ansaitakaan kilvoittelemalla, vaan se saadaan yksin armosta. Siksi ei tarvitse pelätä ja olla epävarma. Mutta tässä asiassa on näitä kirkkokuntien välisiä eroja, tiedän.
Ovatko “luupääluterilaiset” todellakin varmoja pelastuksestaan? Siis ihan oikeasti. Pelastusvarmuus on minulle käsitteenä ihmetys ja kummastus. Kuten hyvin tiedätkin, eihän ortodoksikaan kuvittele omilla kilvoituksillaan pelastuvansa vaan pelastuminen on Jumalan ja ihmisen yhteistyötä. Tietenkin synergia jättää sen ainaisen epävarmuuden “olenko tehnyt riittävästi”…