No, miten olisi tuo ylpeys, josta myös haureus viime kädessä nousee.
2 tykkäystä
Tähän sopisi soveltaen ehkä vanha kunnon musta perkele-valkoinen perkele-jaottelu. Hareus on kuin musta perkele: se on ilmeinen synti, joka on kyllä vaarallinen, mutta siksi helpompi karttaa. Valkoinen perkele on taas ylpeys ja muut mielen synnit: ne ovat niin hienovaraisia, että uskova voi olla hyvin sokea sille, miten ne jylläävät sydämessä.
En vähättelisi kumpiakaan syntejä. Daavidista huomaamme, miten “mustat synnit” voivat tappaa saman tien uskon. Tavalliselle kristitylle, joka kammoaa kuolemansyntejä, “valkoiset synnit” voivat olla paljon vaarallisempia toki unohtamatta sitä, että liha on heikko ja karkeat synnitkin voivat viedä mukanaan.
6 tykkäystä
Ylpeys on kaikkien syntien äiti. Minä voin tehdä mitä tahdon - eikö se ajatus ole minkä tahansa tietoisesti valitun synnin taustalla? Sehän juuri on ylpeyttä.
5 tykkäystä
@ Walther kirjoitti haureudesta.
Vanha herätyskristillinen slogan sadan vuoden takaa ilmaisee: “Haureus tekee tunnottomaksi, ahneus armottomaksi…”
2 tykkäystä
Hyviä kirjoituksia tässä viestiketjussa. Paavali ei ollut vuosia kestäneen kristityn vaelluksensa jälkeenkään päässyt vielä vapaaksi ylpeydestään. Siitä syystä hän sai lihaansa pistimen, saatanan enkelin, rusikoimaan häntä, jotta hän ei ylpeilisi (2 Kor. 12:7). Ehkä hänellä oli kiusaus korottaa itseään muiden yläpuolelle suurten ilmestystensä ja poikkeuksellisen merkittävän palvelutehtävänsä vuoksi. Millä tavalla hänen ylpeytensä sitten ilmenikään, niin joka tapauksessa hän ei ollut vielä vapaa ylpeydensynnistä, ja siksi hän tarvitsi jatkuvaa kärsimyskoulua, jotta hänen tavalla tai toisella pullistelemaan ja ylpeilemään pyrkivä puolensa pysyisi kurissa. Ylpeydelle tarvitaan kärsimyksen vastapaino, joka estää ylpeyttä ottamasta haltuunsa koko ihmistä (Ps. 73:5,6). Ilman henkilökohtaisesti koettavaa kärsimystä on suorastaan mahdotonta pysyä kaidalla tiellä.
4 tykkäystä
Ei ole välttämättä uskovan ihmisen vaikea huomata, että joku toinen uskovainen veli tai sisar on esim. kiittämätön, laiska tai saita (tai jollain muulla tavalla viallinen), ja huomata samalla myös, ettei veli tai sisar tee kyseisestä asiasta parannusta, tai mikä pahinta, ettei toinen edes huomaa itsessään sitä pahaa, minkä tarkkanäköinen ulkopuolinen voi huomata. Psalmin kirjoittaja sanoo, että on olemassa rikkomuksia, joita ihminen itse ei näe itsessään. Nekin saa kuitenkin onneksi anteeksi, jos rukoilee siinä intentiossa, että kirjaimellisesti kaikki synnit anteeksi annettaisiin (Ps. 19:13)? Mahtaako jokainen muiden synnit helposti huomaava kristitty nähdä omalla kohdalla syntejä tai jumalattomuuden ilmentymistä, joka on jatkuvaa ja josta ei tehdä parannusta? On järkevää olettaa, että jos edes kaikki ympärillä elävät veljet tai sisaret eivät huomaa jotain syntistä puolta itsessään, ettei uskova muiden havainnoitsija itsekään huomaa jotain synnin ilmenemismuotoa itsessään.
Mutta kuinka on synnin tiedostamattomuuden laita ihmisessä, joka ei ole uskova ihminen tai tiedä mitään Raamatusta? Missä määrin itse kunkin sellaisen ihmisen, joka ehkä jopa kokonaan tiedostamattaan elää kuin jatkuvassa synnintekemisessä tai -suosimisessa, tietämättömyys omasta synnissäelämisestään on sellaista, että ihminen on itse syypää siihen, että hän ei tiedosta elävänsä jatkuvasti synnissä? Onko esim. niin yksinkertainen vastaus kuin perisynti todella vastaus? Perisynti on olemassa ihmisessä ennen kuin yksilö tulee tietoiseksi siitä, että hän on persoonallinen ja vastuullinen yksilö Jumalan edessä. Perisynti saadaan “synnyinlahjaksi”, ja siksi on vaikea hahmottaa, kuinka sen “vastaanottaja” olisi syypää siihen ja sen mukanaan tuomaan “tiedottomuuteen” synnistä.
Jos on olemassa ajankohta, jolloin jokaisella ihmisellä on edes jonkinalainen tietoisuus tosi Jumalasta, ja siitä syystä myös synnistä (sillä synti on mielestäni ehdottomasti “vertikaalinen” asia), niin täytyisi olla itse kullakin uudestisyntymättömällä, mutta synnistään tietämättömällä (tai sitä tiedostamattomalla) ihmisellä, jotta uudestisyntymätöntä voisi pitää syntisenä, ajankohta, jolloin hän on päättänyt sulkea Jumalan tietoisuudesta pois, sillä minun on todella vaikea kuvitella, että tietämättömyys siitä, että elää synnissä, olisi kuin kohtalo, joka lankeaa perisynnin vuoksi jokaisen kohdalle. Toki voidaan ajatella, että jokaisella ihmisellä on tai on ollut tietoisuus Luojasta, mutta ei sen enempää. Ei siis kuitenkaan samalla tietoisuutta siitä, mitä Jumala ajattelee ihmisestä tai vaatii häneltä, mistä seuraa syntitietoisuus.
Todellinen synti on minusta aina persoonallinen asia, ja siksi mielestäni jokainen synnissä elämiseen syyllistyvä täytyy mielestäni ajatella aina ihmiseksi, joka on ainakin joskus ollut riittävässä määrin tietoinen siitä, että Jumala on, ja että hän (siis ihminen) tahtoo tietoisesti tehdä syntiä Jumalan edessä. Tietoisesta synnintekemisestä voi sitten seurata koko jumalatietoisuuden häviäminen tai tiedostamattomuus siitä, että koko elämä on kuin jatkuvaa synnissä elämistä. Synnin tiedostamattomuus on siinä tapauksessa kuitenkin syntiä, sillä se on seurausta siitä, että on tahdottu joskus elää ilman Jumalaa. Jos joku olisi joskus repinyt silmät päästänsä, niin hän olisi itse syyllinen siihen, ettei näkisi mitään. Jos taas joku olisi riistänyt häneltä vauvana näkökyvyn, ei häntä voisi pitää syyllisenä siihen, että hän ei ole kyennyt näkemään mitään. Mutta miten sellaisen jatkuvassa synnissä elävän laita, joka ei tiedosta sitä, että elää jatkuvasti synnissä? Tekikö hän itsensä “sokeaksi” jossain vaiheessa? Vai saiko hän “sokeuden” synnyinlahjanaan? Jos jälkimmäinen olisi tosi vastaus, tai jos pakanat, jotka ovat jo aikuisia, eivät olisi itse aiheuttaneet itseensä jossain vaiheessa elämäänsä hengellistä sokeuttaan, niin silloin mielestäni voisi aiheellisesti kysyä, elävätkö he edes synnissä tai voiko heitä kovin ankarasti tuomita. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan. Mielestäni syntiasiaan liittyvää tiedostamista olisi hyvä edelleen pohtia.
Mielestäni partim et partim voi johtaa joidenkin kohdalla farisealaisuuteen eli toisiin ihmisiin vertaamiseen. Jos Matin ja Maijan sijasta edessäni on vain yksi ihminen, johon vertaan itseäni, Jeesus Kristus, osittainen pyhitykseni nollautuu nollaakin alemmaksi, ja joudun huudahtamaan: Armahda minua! Mutta hän on jo armahtanut minua. Pysyvästi.
Keskeistä ei ole siitä syystä mielestäni korostaa, että kristitty voi muuttua tässä elämässä lähes täydelliseksi (en väitä, että joku täällä niin ajattelisi), vaan keskeistä on mielestäni korostaa sitä, mitä Jeesus Kristus on jo tehnyt itse kunkin puolesta. Kun sen sisäistää hyvin, ei tarvitse enää elää jatkuvassa ahdistuksessa sen suhteen, täyttääkö vaadittua pyhyyden mittaa. Jeesus on sen mitan jo täyttänyt elämällä täydellisen ihmisen elämän syntisen ihmisen puolesta ja hyväksi. Siltä pohjalta käsin on hyvä kilvoitella päämääränään huikea tavoite: Kristuksen kaltaisuus.
4 tykkäystä
Sori, että jo nyt vielä kommentoin yhtä asiaa ja kyselen.
Olisiko kuolemansynnin tehnyt paatunut ja rakkaudeton (= ei caritasta) ihminen, joka ei halua edes tehdä parannusta synneistään, sellainen ihminen, joka voisi periaatteessa sanoa: Sitä hyvää, mitä minä en tahdo, minä en tee, ja sitä pahaa, mitä minä tahdon, minä teen. Eli toisin kuin paavalilainen omasta synnistään ahdistuva tai syntisestä taipumuksestaan vapautumaan haluava ihminen, joka esim. sanoo juuri aivan päinvastoin: “Sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen” (Room. 7:19). Eli kuolemansynnin tehnyt todella paatunut ihminen, jota on “mahdotonta uudistaa parannukseen” (Hepr. 6:6), voisi olla ihminen, jolla ei ole enää sisäistä ahdistusta omasta pahuudesta niin kuin Paavalin Room. 7:14-25 -kohdassa kuvaamalla ihmisellä? Jos ihmisellä ei ole lainkaan tuskaa omasta pahuudesta tai synnistä, tai halua vapautua omasta synnistä, joka synti kuitenkin on jatkuvasti todellisuutta elämässä, kyseessä on läpensä paha tai ainakin vakavasti paatunut ihminen? Eli jos ihmistä ahdistaa Paavalin lailla oma synti (Room. 7:14-25), hän voi olla varma siitä, ettei hän ole tehnyt kuolemansyntiä? Ja jos joku pelkää tehneensä synnin Pyhää Henkeä vastaan, hän juuri pelkonsa tähden ei ole tehnyt kyseistä syntiä?
1 tykkäys
Ei se aivan noin taida mennä. Kuolemansynnistään voi tulla tietoiseksi Armon vaikutuksesta, toisin sanoen tuntea piston sydämessään (compunctio cordis). Tämä compunctio on käytännössä kutsu ripittäytymään, mutta jos varsinaisen katumuksen sakramentin vastaanotto ei jostain syystä onnistu (katuja voi esim. kuolla ennen kuin ehtii ripittäytyä) niin compunctio riittää kuolemansynnin pois pyyhkimiseen. Mutta synnistä tunnettu ahdistus ei siis merkitse sitä, että syntiä ei olisi tehtykään.
1 tykkäys
[quote]Raamattu todella kertoo meille, että ihminen voi kovettaa itsensä evankeliumia vastaan siinä määrin, että hänen kääntymisensä tai jälleen kääntymisensä on tehty mahdottomaksi. Sellainen henkilö on tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan (Matt. 12: 31), “kuolemaan johtavan synnin” (1 Joh. 5: 16).
Franz Pieper, Christian Dogmatics II, p. 469.[/quote]
Näin olen itsekin aina ajatellut kuolemansynnistä.
Minä en usko näin. En pidä millään tapaa mahdollisena sitä, että ihminen olisi siinä määrin itsensä absoluuttinen kuningas, että voi täydellisesti sulkea itsensä Jumalan armolta. Jumala on kaikkivaltias, ei ihminen.
2 tykkäystä
Onko Armo sitten käsityksesi mukaan vastustamatonta? Minut on opetettu pitämään tällaista ajatusta kalvinismina. Langenneessa tilassaankin ihmisellä on kuitenkin jäljellä rippeitä vapaasta tahdosta, ja tuo vapaus ilmenee ennen kaikkea mahdollisuutena torjua Armo ja kieltäytyä pelastuksesta. Tosin myönnän, että on vaikea kuvitella sellaista ihmistä, joka ei lainkaan epäilisi Jumalan olemassaoloa ja uskoisi evankeliumiinkin (siis pitäisi sitä teknisesti ottaen totena) mutta joka silti olisi siinä määrin ylpeyden ja vihan vallassa, että valitsisi mieluummin ikuisuuden “Alhaisen isämme” (C. S. Lewis, The Screwtape Letters) helmassa kuin iänkaikkisen pelastuksen. Mutta kaikesta päätellen heitä on.
Minusta tuo olisi nähtävä tuon kaikkivaltaisuuden kautta. Ihmisellä on vapaa tahto ja halutessaan hän voi torjua pelastuksen, mutta tämä on Jumalan antama vapaus. Jumala voi milloin tahansa ottaa sen poiskin.
Minusta välilllä tuntuu siltä kuin Jumala salaisi itsensä Raamatussa itsensä ilmoittaneenakin. Esim. kun pohtii tätä kuolemansynti- tai Pyhän Hengen pilkka -asiaa (1 Joh. 5:16; Hepr. 6:4-6; Hepr. 10:26-29; ja monet evankeliumien sisältämät Pyhän Hengen pilkkaamiseen liittyvät kohdat), niin tuntuu siltä kuin yhtäkkiä armo ei olisikaan enää ehdoton, joka on jokaisen syntisen ja jumalattoman omistettavana, sikäli kuin syntinen armahdusta sydämestään haluaa. On kuin Jumala ei enää vanhurskauttaisikaan jumalatonta, niin kuin Paavali niin ihanasti sanoo Room. 4:5 -kohdassa. Eikö Kristus sovittanutkaan kirjaimellisesti kaikkia syntejä, jos on olemassa “syntiä, joka on kuolemaksi” (1 Joh. 5:16a), jonka puolesta ei tulisi edes rukoilla (1 Joh. 5:16b)? Onko Johanneksen tarkoittamassa synnissä kyse siitä, että joku uskova alkaa halveksia Kristuksen uhria (Hepr. 10:29: “Pilkkaa armon Henkeä.”)? Mutta miksi sellaisen syntisen puolesta ei voisi rukoilla, että hän kääntyisi takaisin? Saulus Tarsolainen vainosi ennen kristityksi kääntymistään kristittyjä; hän pilkkasi käsittääkseni toisin sanoen armon Henkeä (Hepr. 10:29). Mutta koska hänelle ei ollut vielä kirkastunut, kenestä Jeesuksessa on kyse, hän sai armon, eikä siis siinä mielessä pilkannut vielä armon Henkeä (Hepr. 10:29) kuin joku jo kääntynyt, jossa tapauksessa pilkkaaminen on vakavampi asia? Paavalihan sanoo: “Minä kiitän häntä, joka minulle on voimaa antanut, Kristusta Jeesusta, meidän Herraamme, siitä, että hän katsoi minut uskolliseksi ja asetti palvelukseensa minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä, epäuskossa” (1 Tim. 1:12,13).
Jos “totuuden tuntoon pääseminen” (Hepr. 10:26) tai totuuden tiedostamisessa eläminen tarkoittaa sitä, että kristityn kohdalla “tahallinen synnintekeminen” (Hepr. 10:26) on ikään kuin kohtalokkaampi asia (koska se merkitsee sitä, että “ei ole enää uhria tahallaan syntiä tehneen edestä”, Hepr. 10:26), niin silloin kristityn mielestäni todella tulee elää jatkuvasti pelossa ja vavistuksessa, että hän pelastuisi (Fil. 2:12). Siltä, jolle on paljon annettu tai kirkastettu, myös paljon enemmän vaaditaan? Uudestisyntymättömän jatkuva synnintekeminen ei siis välttämättä ole yhtä kadottavaa kuin “tahallaan syntiä tekevän” (Hepr. 10:26) uskovan synnintekeminen? Sillä ensin mainittu voi tulla pelastavaan kääntymykseen vielä viime hetkillään (esim. ristin ryöväri), mutta jos uudestisyntynyt tai uskova tekee samanlaista syntiä “tahallaan” kuin joku julkisyntinen ennen sitä aikaa, jolloin julkisyntinen tulee pelastavaan kääntymykseen, niin silloin kyseessä on anteeksiantamaton synti, jos se todella on “tahallinen” (Hepr. 10:26)? Voidaanko näin ajatella Uuden testamentin tekstien äärellä? Eli ratkaisevaa ei ole synti sinänsä, vaan tietoisuus siitä, kenen edessä sitä tehdään? Mutta jos näin on, niin monet pakanakansat synneissään ovat suorastaan aikuisten oikeasti anteeksiannettavampia ja jopa viattomampia syntisiä kuin uudestisyntyneet “tahallista” syntiä harjoittavat ihmiset.
Olen johtunut ajattelemaan, että jos joku aikuisten oikeasti on tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan tai todella vakavan kuolemansynnin, josta ei voi “uudistaa parannukseen” (Hepr. 6:6), hän ei koe halua saada syntejään anteeksi kuolemaansa asti. Jos ihminen pelkää tehneensä synnin, josta on “mahdotonta uudistaa parannukseen” (Hepr. 6:6), hän ei ole tehnyt syntiä, josta on “mahdotonta uudistaa parannukseen”. Tai jos ihminen pelkää tehneensä synnin Pyhää Henkeä vastaan, niin hän juuri pelkonsa tähden ei ole tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan, siis sellaista syntiä, josta Jeesus sanoo, että sitä syntiä ei saada anteeksi tässä ajassa eikä tulevassa. Ehkä “tahallinen synnintekeminen” (Hepr. 10:26), jota uskoon joskus tullut ei voi saada anteeksi, on sellainen synti, joka ilmenee itsepintaisena haluna sysätä nimenomaan armollinen ja rakastava Jumala pois omasta elämästä (Hepr. 10:29: ARMON Hengen pilkkaaminen)? Mutta miksi joku olisi niin masokistinen, että haluaisi sen jälkeen, kun ARMO todella on kirkastunut, sysätä ARMON syrjään?
Ehkä Uusi testamentti on paradoksaalinen ja jännitteinen siitä syystä, että emme vaipuisi kuolleeseen uskoon tai suruttomuuteen? 
Itse armon torjumattomuudesta hieman tarkemmin sanottuna olen tosin sitä mieltä, että armo on vastustamaton, mutta ihminen kykenee vasta sen saatuaan siitä luopumaan.
Jos väitämme, että joku ihminen kykenee eläessään tekemään sellaisen synnin, joka sulkee hänet täysin armolta, niin se on minusta aivan liian paljon sanottu. Dionysiolaisen symboliteorian soteriologinen aspekti on siinä, että niin kauan kuin ihmisellä on ruumis, hän kykenee tulemaan osalliseksi pelastuksesta. Tämän vuoksi mikään yksittäinen teko tai synti tai edes pitkään jatkuva kehitys ei voi olla “Pyhän Hengen pilkkaa”, vaan sitä on se, että astuu kuoleman pimeyteen pilkaten, armoa halveksuen ja Jumalan hyläten.
Jos väitämme, että ihminen kykenee täysin sulkemaan itsensä lopullisesti, absoluuttisen mekaanisesti, niin väitämme itse asiassa, että tärkeintä on se, mitä ihminen etsii ja kykenee. Paavali puolestaan opettaa meitä toisin: “Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” (Room. 9:16)
Toisin sanoen torjun sellaisen opetuksen, jonka mukaan kukaan olisi täysin anteeksiannon ja armon ulkopuolella, eikä voisi eläessään kääntyä ja saada anteeksiantoa. Jos hän on evankeliumin tavoitettavissa, Pyhä Henki joka itse aina kulkee sanan mukanana voi vaikuttaa hänen kääntymisensä, ja myös sanan ulkopuoleltakin, jos hän vain niin haluaa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että on uskovaisten syytä, jos joku on pitkään kuulematta evankeliumia, ja sen vuoksi katumaton; tällöin uskovaiset eivät ole toteuttaneet sitä missiota, joka heille on annettu.
3 tykkäystä
Jotain tuollaista minäkin lähinnä ajettelin.
Sanon tuohon liittyen, että samasta asiastahan on kysymys, teet syntiä uudestisyntyneenä ja karkoitat uskon tai teet syntiä uudestisyntymättömänä, etkä usko. Molemmmissa tapauksissahan Pyhä Henki tulee murheelliseksi. Minusta teet tuosta tahalllisesta synnintekemisestä liian filosofisen kysymyksen, ikään kuin siinä olisi kysymys tai tosiaankin kysymys ihmisen tahtoelämästä sillä tavoin, että hän voisi säilyttää uskonsa välttämällä tahallista synnin tekemistä, eikä siten, että usko ylläpitää myös ihmisen tahtoelämää kurissa sillä tavoin, ettei hän tee tahallista syntiä, toisin sanoen anna synnin vallita itseänsä käyttääkseni Raamatun ilmausta. Jumalan vanhurskaus siis koskee kuin koskeekin jumalatonta, sellaista joka nimenomaan ei tahdo.
Moderaattori poisti tästä viestistä pitkän lainauksen ja jätti vain sen lyhyen kohdan, johon viitattiin.