Kuolemansynti

Jatkoa ketjulle Luterilainen vanhurskauttamisoppi, jossa keskusteltiin kuolemansynnistä.

Minä ajattelen, että synti on laajassa mielessä Jumalan lakia vastaan (“rikkomus”) toimimista. Varsinaisesti synti on kuitenkin tietoista Jumalan lain rikkomista. (Perisynti on synti laajassa mielessä, ei varsinaisessa mielessä.) Kun sanotaan, “Anna meille kaikille anteeksi syntimme, jotka olemme tahtoen sekä tahtomattamme tehneet”, niin jälkimmäinen viittaa synteihin laajassa mielessä. Ensin mainittu viittaa synteihin varsinaisessa mielessä, sekä lieviin että vakaviin synteihin. Kuolemansynti on sellainen teko, joka on:

  • vakava rikkomus (“vakava synti”) luonnollista lakia tai ilmoitettua lakia (“Jumalan laki”) kohtaan
  • tehty tietoisena siitä, että sen tekeminen on vakava rikkomus (ks. edellinen kohta)
  • tehty vapaasta tahdosta, ilman kenenkään pakottamista

Tällaisena se on teko, jonka tarkoituksena on ollut tietoisesti sanoa Jumalalle: “Tiedän, mitä tahdot, mutta en aio tehdä sitä. Kenenkään minua pakottamatta minä teen sen silti.” Tämän vuoksi kuolemansynti erottaa meidät Jumalan rakkaudesta. @Eutykus sanoi: “jättää Jeesuksen ja päättää tulla toimeen ilman [h]äntä”. Tämä kuvaa minusta kuolemansynnin luonnetta hyvin. Olen myös sitä mieltä, että himon vallassa (ml. addiktio) tai ahdistuneena (ml. masennus) tehty synti ei ole vapaasta tahdosta tehty. Kuolemansynti vaatii vapaan erkanemisen Jumalasta ja hänen tahdostaan. Syntiä voi tehdä muutenkin, mutta vain vapaa, vakava ja tietoinen synti erottaa Jumalasta.

Kuolemansynnin määritelmään kuuluvat siis kolme edellä mainittua asiaa. Sen vaikutus on se, mikä on tässä juuri sanottu: ero Jumalasta ja armon tilan menettäminen. Se on luonteeltaan epäuskoa ja rakkaudettomuutta.

Ongelma kuolemansyntien luettelon tekemisessä on se, että vaikka määritelmän mukainen kohta 1 (vakava rikkomus) on periaatteessa ulkoisesti tunnettavissa esimerkiksi kymmenen käskyn luettelon kautta, kaksi jälkimmäistä ehtoa eivät kuitenkaan ole kenenkään tutkittavissa absoluuttisesti. Ja kun sanon kenenkään tarkoitan myös itse synnintekijää; ahdistus ja pelko siitä, että on tehnyt kuolemansynnin ei ole indikaattori siitä, että on tehnyt kuolemansynnin – joissain tilanteissa jopa päinvastoin.

Sen vuoksi meidän kaikkien tulisi ripittäytyä niistä asioista, jotka ovat vakavia syntejä. Kukaan ei varmasti tiedä, mitkä ovat kuolemansyntejä, mutta vakavan synnin voi kukin Jumalan sanan edessä tunnistaa.

6 tykkäystä

Tuosta olen erimieltä. Minusta kaikki synti johtaa kauemmas Jumalasta, ts. erottaa Jumalasta. Myös ne synnit, jotka tehdään tietämättä ja tahtomatta, esimerkiksi sen takia, että pienestä pitäen saadaan väärää kasvatusta ja tullaan ohjatuksi pahoille teille. Sen takia sellainen onkin niin traagista.

Kaikista synneistä on syytä ripittäytyä. Vakavuus näkyy hedelmissä, siis seurauksissa. Itse uskon, että hyvin pienikin synti voi johtaa täydelliseen paatumukseen sen kautta, että ihminen ikään kuin itse arvioi sen mitättömäksi eikä näe tarvetta katumukselle, ripittäytymiselle ja parannuksen teolle. Sellainen tarkoittaa käytännössä sitä, että hyväksyy olemukseensa omasta mielestä pienen synnin. Tällainen on varmasti hyvin tyypillistä, sillä ihmisillä on tapana etsiä oikeutuksia omille synneilleen ja vähätellä niitä ja sallia ne itselleen. Se johtaa sitten siihen, että ihminen alkaa maallistua sisältäpäin ja sallia yhä enemmän ja enemmän itselleen periaatteella “jos se-ja-se juttu oli niin mitätön, ettei siitä ollut minulle hengellistä vaaraa, niin ei ole tästäkään”, “enhän käynyt ripittäytymässä sen-ja-sen teon jälkeen, joten ei kai minun nytkään ole tarpeen lähteä” jne.

Näin jokin sinänsä pieni synti johtaa ihmisen hengelliseen kuolemaan. En siis pidä siitä, että syntejä yritetään jaotella vakaviin, ei-vakaviin tai ns. “kuoleman synteihin”, koska käärme voi luikerrella hyvinkin pienestä murtumasta sisään ja myrkyttää tuhoisasti. Mikä tahansa synti voi koitua kuolemaksi - ei sen tarvitse olla mikään miesmurha tai vastaava.

3 tykkäystä

Minusta mikään synti ei itsessään kadota, sillä Jumala on Kristuksen tähden antanut meille anteeksi kaikki syntimme. Ei siis ole olemassa mitään nimeltä mainittavaa syntiä, joka itsessään olisi kuolemansynti. Tällöin ainoastaan se, ettei uskota syntejä anteeksi kadottaa, siis epäusko.

Kysymys tulisikin muotoilla uudelleen ja asettaa muotoon onko olemassa sellaisia syntejä, jotka johtavat epäuskoon, pois Kristuksen yhteydestä ja siten kadotukseen? Näen itse asiassa kaikki synnit tällaisiksi, vaikka kuinka vähäisetkin synnit. Sanoohan Raamattu, että ”joka rikkoo yhtä kohtaa vastaan se on syypää kaikissa kohdin.” Jos siis ihmisellä ei ole Kristuksen tekoa suojanaan ts. uskoa häneen, kadottaa ihminen sielunsa, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen (Joh. 3: 18). Jos taas ihminen uskoo Jeesukseen ovat hänen syntinsä hänelle anteeksiannetut huolimatta siitä, että tällaisen ihmisen vanha aatu kuinkakin raivoaisi hänessä ja saisi ilmentymänsä syntisinä tekoinakin.

2 tykkäystä

Minusta oleellista syntien vakavuuden hahmottamisessa on se, miten ne vaikuttavat omaantuntoon. Käsittääkseni on aika tunnettua se, että esimerkiksi seksuaaliset synnit haavoittavat ihmistä vakavasti. Yleistä on se, että yksityisripissä on tarvetta tunnustaa juuri näitä.

Vaikka jokaisen synnin palkka on kuolema, kaikki synnit eivät sikäli ole samalla viivalla, että niillä on erilainen vaikutus ihmiseen. Ajattelen, että on tiettyjä syntejä, jotka ovat niin raskaita, että ne vaikuttavat kaikkien omaantuntoon. Sitten on sellaisia, jotka yksittäinen henkilö kokee raskaiksi ja näillä on sen takia ihan samanlainen vaikutus omaantuntoon kuin sellaisilla, jotka yleisesti ottaen ovat “raskaampia”.

Teoreettinen kaiken kattava jaottelu voi olla vaikeaa, muttei minusta käytännössä ei ole niin kauhean vaikea hahmottaa, mikä synti on kuolemaksi ja mikä ei. Tai siis vaikeaa on hahmottaa varmasti niin toisten kannalta, mutta ei omalta.

1 tykkäys

Kiitos upeista vastauksista.

Minua jäi yhä askarruttamaan kysymys siitä, että mitä jos sydämessään ei pysty näkemään kaikkea Raamatussa synniksi sanottua tai tulkittua synniksi enää nykypäivän maailmassa?

Itselläni on tilanne jossa omatunto soimaa minua jos yritän ajatellakin niin kuin eräs klassinen raamatuntulkinta opettaa. En vain pysty. Näen siinä ihmisen kädenjäljen.

Tarkoitan erottamisella nyt sellaista “parempi ois korjata homma or else” tyylistä approachia. Siis ikuisen kuoleman uhka ja kadotus on tuossa ihan eri tavalla uhkana.

Tässä olen samaa mieltä. RIRKYHULI eli Hengen hedelmät (Gal. 5:22) on hyvä testaaja eri tekojen vaikutuksille, jos on epävarma niiden hengellisestä laadusta.

Katumus ja parannuksenteko on tarpeen aina, kaikista synneistä. Joskus myös niistä teoista, joissa luulemme toimineemme hyvin ja onnistuneesti, jos kuitenkin asenteesta alkaa löytyä vikaa.

Tuon jaon kuolemaan johtavista synneistä ja synneistä, jotka eivät johda kuolemaan, olen itse ottanut Johannekselta. Idea siis tosiaankin kuolemaan johtavissa synneissä on se, että, niin kuin @anon31067578 sanoi, “mikään synti ei itsessään kadota”. Siis mikään teko ei itsessään kadota, ellei siihen ole liittyneenä ymmärrys siitä, että nyt rikon vapaasti Jumalan tahtoa vastaan. Muuten Waltherin lähestymistapa on minusta kuitenkin huono. Se johtaa hengelliseen epätoivoon ja suruun; kun ihminen tarkkailee omaa toimintaansa, hän huomaa selkeästi, että jokainen teko sisältää epätäydellisyyttä ja jonkinlaista väärää asennoitumista, joka johtuu (peri)synnistä ja pahasta himosta. Vaikka tähän liittyisi usko synnit anteeksiantavaan Kristukseen, tämä asenne – lyhyesti sanottuna siis simul iustus et peccator – johtaa erityisesti herkemmissä ihmisissä sellaiseen uskoon ja hengellisyyteen, joka on vain syntiä, syyllisyyttä ja anteeksiantoa, ja josta puuttuu kehittyminen uskossa ja rakkaudessa, armolahjat, ilo Herrassa ja muita puolia, jotka ovat mahdollisia vain niille, jotka elävät partim et partim asenteen alaisina.

@Miknius otti esille seksuaaliset synnit. Tämä on minusta tärkeä aihe, ja siitä voisi keskustella enemmänkin. Juuri tämän aiheen vuoksi sanoin jo aloitusviestissäni: “Olen myös sitä mieltä, että himon vallassa – – tehty synti ei ole vapaasta tahdosta tehty.” Sitä mieltä kuitenkin olen, että tietoinen himon ruokkiminen silloin, kun sille ei ole mitään ulkoista syytä, voi puolestaan olla vapaata. Sitä en osaa sanoa, onko se vakavaa. Tilanteesta riippuen on: ainakin naapurin vaimon miettimisellä himonsa herättäminen on minusta vakava synti.

1 tykkäys

7 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Yksityisen ilmoituksen suhde yleiseen ilmoitukseen. Jaketaan tätä keskustelua siellä.

Haluan vain yleisesti sanoa, ettei jäisi epäselväksi, että vapaa tahto ja synti samassa lauseessa on vaarallinen yhdistelmä. Syntiä on myös se mitä (syntiä) teemme vaikka katsoisimmekin ettei tahtomme ole vapaa sillä hetkellä kun syntiä teemme. Se, että teen syntiä ja samalla katson ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa, ei tarkoita sitä ettei kyseessä ole synti.

D

3 tykkäystä

Olen samaa mieltä. Lukitun tahdon mukaan tehty synti on edelleen synti, ja se voi olla vakavakin synti, mutta olen sitä mieltä, että se ei voi olla kuolemansynti. Tässä tulee apostolin sana: “Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka?” (Room. 8:35) Ajattelen, että tässä yhtälailla myöskään paholaisen hyökkäys ja ahdistaminen ei voi erottaa meitä Jumalasta kokonaan, vaikka se saisikin meidät tekemään syntiä. Pakotettuna tehty teko ei kadota meistä Jumalan armoa ja rakkautta, vaikka se haavoittaakin sydäntämme ja sydämessä olevaa uskoa.

Ne kriteerit, joita asetan kuolemansynnille, ovat aika striktit, ja joidenkin mielestä kai tiukemmat kuin katolisessa opissa – joku katolista moraaliteologiaa paremmin lukenut korjatkoon. Lähtökohta on se, että tietoinen ja vapaa luopuminen Jumalasta vakavan teon kautta on kuolemansynti, minkä tahansa teon kautta se tapahtuukaan. Mutta niin kauan kuin tahdomme pysyä Jumalassa, me myös pysymme, sillä hän ei päästä meistä irti. Eikä hän päästä meitä, vaikka sanoutuisimme irtikin – kuka nimittäin tietää, milloin on kuolemansynnin tehnyt? Ei kukaan. Jumala etsii niitä, jotka luulevat irtautuneensa ja niitä, jotka ovat irtautuneet. Kaikkia hän kutsuu lähestymään.

Tällä, minkä olen sanonut, on pastoraalinen tavoite: se, että mikään synti ei saisi ketään lähtemään pois Jumalan luota, vaan tarrautumaan armoon. Mutta toisaalta en voi myöskään väittää, että kaikki on ok ja anything goes. Sekään ei ole soveliasta.

1 tykkäys

Minä olen tästä eri mieltä. Minusta seksuaaliset synnit, jopa suoranaisia aviorikoksia myöten, eivät suinkaan ole kaikkein vaarallisimpia. Ne ovat nimittäin sellaisia, että jokaisen on erittäin helppoa tunnistaa ne itse synniksi. Kukaan ei esim. petä aviopuolisoaan jonkun toisen kanssa ymmärtämättä, että tuli tehtyä syntiä.

Mutta kuka tunnistaa ja tunnustaa itsessään olevan kovasydämisyyden, laupeuden puutteen, ahneuden, asioiden ja ihmisten maallisen tarkastelu- ja arvottamistavan, ilottomuuden, kestävyyden puutteen jne.? Harva tunnistaa tuollaisia itsessään. Ihminen voi esim. ulkonaisesti elää kirkollista elämää, käydä jumalanpalveluksissa ymv., mutta sitten hän onkin muina aikoina kauhean pahansuopa juoruilija tai ahne maallisen mammonan kahmija. Tällaisia on paljon vaikeampi tunnistaa itsessään - saati myöntää taipumuksiaan syntisiksi.

Esimerkiksi ahneus on erittäin helppoa kääntää mielessään jonkinlaiseksi ahkeruudeksi ja vastuullisuudeksi kuin tunnistaa, että silkasta maallisesta ajattelustahan niissä on kyse. Se, että ihmiset nimenomaan hakeutuvat ripittäytymään seksuaalisten syntien takia, osoittaa, että ne ovat melko vaarattomia syntejä, jotka on helppo tunnistaa ja tunnustaa ja jotka eivät erota ihmistä Jumalasta, hänen kirkostaan ja sen elämästä.

Vakavia syntejä ovat sellaiset, joita ei koskaan kaduta tai tunnusteta ripissä ja jotka saavat ihmisen erkaantumaan kirkon elämästä. Jos esim. menee mieluummin sunnuntaina töihin kuin kirkkoon, koska siitä saa pyhätyökorvauksen, on se sielulle mielestäni vahingollisempaa kuin se, että olet tehnyt jonkun seksuaalisuuden alan synnin ja menet ripittäytymään sen takia. Rahanhimo näet erotti ihmisen pyhästä palveluksesta kun taas aviorikos ei niin tehnyt. Ihmisillä on tapana ylikorostaa seksuaalisia syntejä. Ehkä se johtuu siitä, että useimmat kykenevät olemaan valtaosan ajasta esim. pettämättä ihan helposti (vaikka halua syrjähyppyyn ehkä olisikin), kun taas ne muut syntiset taipumukset tulevat julki jokapäiväisessä elämässä. Esimerkiksi kovasydämisyyttä ei voi salata samalla tavalla kuin jotain aviorikosta, vaan se ilmenee päivittäin sanoissa ja teoissa.

On helppoa pitää vakavina sellaisia syntejä, joihin ei omasta mielestä ole sortunut. Tämä näkyy usein siinä rakkaudettomassa ankaruudessa, jolla seksuaalisiin synteihin (tekoina) sortumattomat siivosyntiset tekopyhät ihmiset hyökkäävät esim. seksuaalivähemmistöjä vastaan ja pitävät itseään verrattomasti näitä hurskaampina. Jos itse elää avioliitossa ja on onnistunut helposti olemaan pettämättä, on helppoa pitää homoseksuaalisia taipumuksia omaavia ihmisiä syntisistä suurimpina, kun tietää, ettei itse tule koskaan lankeamaan homoseksin syntiin. Mutta omat jokapäiväiset rakkaudettomat ajatukset jäävät tyystin tunnistamatta ja katumatta.

Toki seksuaalisuuden alueen synnit ovat avioliitossa vakavampia kuin yksinolevien tekemät, koska aviopuolison synnit kohdistuvat suoraan myös synnin tekijän aviopuolisoon eivätkä vain lankeajaan itseensä. Mutta sama pätee avioliitossa kaikkiin muihinkin synteihin: esimerkiksi toisen aviopuolison saituus, itsekkyys tai ilottomuus myrkyttää avioliiton siinä missä aviorikoskin.

6 tykkäystä

timo k, luet viestäni melko poleemisesti. En ole kanssasi eri mieltä. Puhuin omantunnosta ja siitä, miten seksuaaliset synnit haavoittavat sitä. Muistan lukeneeni, että seksuaalisia syntejä tunnustetaan usein, koska ne painavat niin pahasti omallatunnolla. Mainitsemasi synnit voivat olla paljon vaarallisempia ja salakavalampia.

2 tykkäystä

Tätä minäkin yritin ensimmäisessä kommentissani tuoda esiin mainitsemalla synnit, joihin on sortunut tietämättään sen takia, että on esim. lapsesta asti saanut väärää kasvatusta. Maailmassa on varmasti monia, jotka on opetettu jo pienestä pitäen esim. varastamaan, huijaamaan, jopa tappamaan. Heille on voitu opettaa, että perheen hyväksi varastaminen on oikein ja velvollisuus ja että kaikki tekevät niin jne. Vaikka he eivät tunnistaisikaan syntejään synneiksi, niin sitä ne todellakin ovat: sielua tuhoavaa syntiä.

2 tykkäystä

Kaikki synti tietenkin vie kauemmas Jumalasta, mutta kaikki synti ei riitä erottamaan Jumalasta, sulkemaan pois armon tilasta ja sammuttamaan sielusta teologisia hyveitä. Noiden välillä on perinteisesti nähty ero, jonka kiistäminen kuuluu ennemmin protestanttiseen kuin ortodoksiseen teologiaan :wink:

Tulkitsin, että mielestäsi seks. synnit ovat vakavimmasta päästä juuri sen takia, että ne painavat omatuntoa ja niitä sen takia tunnustetaan ripissä usein.

Minä taas ajattelen, että juuri sen takia ne eivät ole erityisen vaarallisia, koska jokainen tunnistaa ne yleensä helposti synniksi - ja sen takia ne useimmin tunnustetaankin ripissä. Sen sijaan vaarallisia syntejä ovat ne, joita ei koskaan tunnisteta eikä tunnusteta ja jotka kuitenkin tuhoavat ihmisen ja erottavat hänet Kristuksen kaltaisuudesta. Tämän takia esim. kyynis-sarkastisuus ja masennus ovat niin vaarallisia. Kyynikot pitävät itseään realisteina ja kaikkia muita haihattelijoina. Sarkasmia suoltavat pitävät myrkyllistä asennettaan viattomana huumorina. Masennusta ei nähdä ilon hyveen puutteena tai Kristuksen soturina toimimista lamauttavana asiana, vaan siihen suhtaudutaan medikaalisesti näkemättä sen sielullisesti heikentävää vaikutusta. Nämä ne ihmisen rukouksen lopettavat - ei se, että katuu tekemäänsä syrjähyppyä ja anoo anomasta päästyäänkin Jumalaa armahtamaan hänet. Ei ihmisen omatuntoa se haavoita, että tuntee jatkuvaa syyllisyyttä tekemänsä synnin jälkeen. Se on nimenomaan osoitus omatunnon toimimisesta. Sen sijaan huolissaan pitää olla niistä, joiden omatunto ei heitä koskaan paina. Moni pitää omaa rakkaudettomuuttaan luonteenpiirteenä tai olemukseen kuuluvana temperamenttina, josta ei ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä tai tarvetta parannuksentekoon.

Mutta hyvä, jos et olekaan eri mieltä kanssani tässä asiassa.

2 tykkäystä

Toisaalta monet seksuaaliset synnit mielletään helposti osaksi omaa elämäntapaa ja syvintä identiteettiä eikä ollenkaan haluta nähdä, että niissä olisi mitään väärää. Päinvastoin lakataan ripittäytymästä kokonaan, jos pappi kehtaa viitata siihen suuntaan…

Minä ainakin lakkaisin ripittäytymästä ko. papille, jos hän yrittäisi jollain tavalla painostaa minua tunnustamaan jotain. Papin tehtävänä ripissä on olla korvakäytävänä, ei niinkään suuna. Vaikka pappi tietäisi, että ripittäytyjä on tehnyt jotain muutakin syntiä kuin mitä hän on tunnustanut, ei ole hänen tehtävänsä kaivella tai painostaa tunnustamaan lisää. Ihminen tunnustaa sen verran kuin mihin hänen sen hetkinen hengellinen näkökykynsä ja omatuntonsa tila mahdollistaa. Ei ole papin tehtävä “varmistaa”, että kaikki tulee tunnustetuksi. Jos yrittää sillä tavalla väkisin nopeuttaa hengellistä edistymistä, niin eihän siitä mitään hyvää seuraa. Pappi jättäköön vihjailunsa sanomatta ja keskittyköön ottamaan vastaan sen, mitä annetaan. Juuri tämän takia kyse on aidosta kasvusta eikä ylhäältä päin tulevasta painostuksesta ja siihen alistumisesta.

Mutta ilman muuta on niin, että monet homoseksuaalisiin kiusauksiin taipuvaiset - tai muut seksuaalivähemmistöihin itsensä sisään laskevat henkilöt - näkevät koko identiteettinsä ja olemuksensa pelkästään omien syntisten taipumustensa kautta. Kun lokeroi itsensä “homomuottiin” tmv., niin sen jälkeen on vaikea oppia näkemään taipumuksiaan enää mistään muusta näkökulmasta. Kr. uskon näkövinkkelistä kysehän ei ole mistään erikoisesta asiasta, vaan kyseessä on yksi ongelmia aiheuttava asia monien muiden joukossa.

En oikeastaan tarkoittanut tuollaista painostamista. Meillä päin vain on tapana aloittaa ripittäytyminen lyhyellä elämäntilanteen kuvauksella, ellei pappi tunne ripittäytyjää ennestään. Tarkoitan sellaista lyhyttä “olen XX-vuotias mies/nainen, elän yksin/olen kihloissa/naimisissa ja minulla on X lasta, opiskelen/olen töissä/työttömänä.” Tästä pappi voi joskus kysyä jotain tarkentavaa.

2 tykkäystä

Tunnen kristittyjä, joiden mukaan on syntiä eräässä asiassa toimia mallin A mukaan, mutta ei ole syntiä toimia mallin B mukaan. Vastaavasti tunnen kristittyjä, joiden mukaan on syntiä toimia mallin B mukaan, mutta ei mallin A mukaan.

Kummatin uskovat vakaasti asian olevan kuten sanovat, ja he pystyvät sen perustelemaan Raamatulla,

Tekevätkö he siis syntiä, kun kumpikin toimivat omantuntosa ja käsittämiensä Raamatun ohjeiden mukaisesti?

Entä voiko tuo synti olla jommallakummalla heistä kadottava synti?

Kristittyjä (ja sellaisiksi itseään nimittäviä) on niin monta eri lajia, että elitpä tai uskoitpa miten hyvänsä, niin löytyy vaikka kuinka paljon sellaisia, joiden mielestä et voi pelastua. :worried: Kristinusko on maailman ahkerimmin väärennetty ja väärin tulkittu katsomus.

6 tykkäystä

Mitä heidän kirkkokuntansa opettaa? Ei se ole mikään ratkaiseva juttu, että keksiikö ihminen itse kannalleen “raamatulliset perustelut”. Ihmiset ovat aika hyviä keksimään. Pitää seurata kirkon traditiota, opetusta ja päätöksiä, jos haluaa nähdä, että mikä on kristillistä ja mikä ei. Ja sen jälkeenkin jää vielä asioita, joissa on vapaus tehdä mielinmäärin. Luonnollisesti kaikki ei kuitenkaan ole hyväksi kaikille yksilöille vaikka ei olisikaan erikseen kiellettyä.

Jos ihminen tekee omatuntoaan ja kirkon opetusta vastaan, hän tekee ilman muuta syntiä. Se, miten itse on Raamatun ymmärtänyt, ei ole asiassa olennaista. Ihminenhän näet voi ymmärtää asiat tyystin väärinkin. Ei kristinusko ole sitä, että yksin luetaan Raamattua ja sieltä etsitään valmiit vastaukset sielua ravistaviin moraalisiin ja hengellisiin kysymyksiin. Tästä olen monesti puhunut: Raamattu ei ole kristityn moraalinen lakikirja, josta selattaisiin valmiit vastaukset niin kuin puhelinluettelosta tarvittava numero. Sellainen on Raamatun väärinkäyttöä ja ymmärtämättömyyttä sen luonteesta.

Kyllä, Raamatussa on esimerkkejä siitä, miten menneiden aikojen ihmiset ovat tietyissä tilanteissa toimineet, miten Jumala on toiminut jne. Mutta eivät monetkaan niistä ainutkertaisista tapahtumista ole sellaisia, että niitä voisi sellaisenaan omassa elämässään noudattaa. Kristittynä vaeltaminen ei ole noin mekaanista. Olennaisempaa on osallisuus Kristuksen kirkkoruumiin elämästä, sen elämäntapaan mukaan pääsemisestä.

2 tykkäystä