Kuolemansynti

Suunnilleen tällä tavalla tuossa ylläolevassa ST:n kohdassa sanotaan ja näin sitä yritin selittää yllä.

1 tykkäys

Objection 1. It would seem that a circumstance can make a venial sin mortal. For Augustine says in a sermon on Purgatory (De Sanctis, serm. xli) that “if anger continue for a long time, or if drunkenness be frequent, they become mortal sins.” But anger and drunkenness are not mortal but venial sins generically, else they would always be mortal sins. Therefore a circumstance makes a venial sin to be mortal.

On the contrary, Since a circumstance is an accident, its quantity cannot exceed that of the act itself, derived from the act’s genus, because the subject always excels its accident. If, therefore, an act be venial by reason of its genus, it cannot become mortal by reason of an accident: since, in a way, mortal sin infinitely surpasses the quantity of venial sin, as is evident from what has been said (I-II:72:5 ad 1; I-II:87:5 ad 1).

With regard to drunkenness we reply that it is a mortal sin by reason of its genus: for that a man, without necessity, and through the mere lust of wine, makes himself unable to use his reason, whereby he is directed to God and avoids committing many sins, is expressly contrary to virtue. That it be a venial sin is due to some sort of ignorance or weakness, as when a man is ignorant of the strength of the wine, or of his own unfitness, so that he has no thought of getting drunk, for in that case the drunkenness is not imputed to him as a sin, but only the excessive drink. If, however, he gets drunk frequently, this ignorance no longer avails as an excuse, for his will seems to choose to give way to drunkenness rather than to refrain from excess of wine: wherefore the sin returns to its specific nature.

Lähde: ST, I-IIae, q. 88, art. 5, arg 1; ibid., co; ibid, ad 1.
SUMMA THEOLOGIAE: Venial and mortal sin (Prima Secundae Partis, Q. 88)

Latinaksi:
De ebrietate vero dicendum est quod secundum suam rationem habet quod sit peccatum mortale, quod enim homo absque necessitate reddat se impotentem ad utendum ratione, per quam homo in Deum ordinatur et multa peccata occurrentia vitat, ex sola voluptate vini, expresse contrariatur virtuti. Sed quod sit peccatum veniale, contingit propter ignorantiam quandam vel infirmitatem, puta cum homo nescit virtutem vini, aut propriam debilitatem, unde non putat se inebriari, tunc enim non imputatur ei ebrietas ad peccatum, sed solum superabundantia potus. Sed quando frequenter inebriatur, non potest per hanc ignorantiam excusari quin videatur voluntas eius eligere magis pati ebrietatem, quam abstinere a vino superfluo. Unde redit peccatum ad suam naturam.

Lähde: [37363] Summa theologiae, Iª-IIae q. 88 a. 5 ad 1
Thomas de Aquino, Summa Theologiae, Iª-IIae q. 85-89

Humalaan juomisen geneerinen tarkoitus on tulla oikein humalaan. Mikäli humalaan juova ei juo itseään kunnon humalaan, hän ei itse asiassa toteuta humalaan juomisen aktia täydellisesti, vaan vain osittain. Jos hän kuitenkin toteuttaa itsensä humalaan juomisen aktin täysin, hän toimii luonnottomasti, koska hän näin saattaa pois käytöstä järjen, jonka kautta ihminen on suuntautunut Jumalaan ja pois synnistä.

Humala on kuitenkin veniaalisynti, jos siihen liittyy tietämättömyys tai heikkous, esimerkiksi tietämättömyys viinin vahvuudesta tai hänen omasta kestokyvystään, eli siis hän juopuu (kovasti) alun perin aikomatta, eli hän ei ole syyllinen humaltumiseen, vaan liian paljon juomiseen. Mutta jos joku humaltuu jatkuvasti, hän ei voi turvautua tietämättömyyden tekosyyhyn sillä hän näyttää tarkoituksellisesti etsivän humalaa, eikä pidättäydy viinistä, jolloin synti palaa omaan luontoonsa.


Hyvin nopeasti asiaa pohtien tulkitsen seuraavasti.

Tuomaan peruspäättely on siis tämä:

  1. Humalassa ihminen luopuu järjen käytöstään.
  2. Järjen käyttö on ihmiselle olennaista ja luovuttamatonta.
  3. Siis järjen käytöstä luopuminen on ihmisyyden vastaista ja siten synti.
  4. Siispä humala on ihmisyyden vastaista ja siten synti.
  5. Jos humaltuu jatkuvasti, tekee vakavan synnin.

Päinvastoin: alkoholista syntyvä humala ja jotkut muutkin itsetranssendenssin (kr. ekstasis) keinot (mm. liikunta, taide, uskonto) ovat ihmiselle välttämättömiä ja olennaisia.

Vastaan, että humala - en puhu nyt mistään kaatokännistä tosin - on mekanismi, joka helpottaa sosiaalista kanssakäymistä, poistaa estoja ja lisää iloa; onhan nimittäin kirjoitettu, “Olut sopii onnettomalle, viini sille, jonka mieli on katkera.” (Sananl. 31) Jumala on antanut viinin lahjaksi ihmisille, ja koska näin on, sitä saa myös käyttää, ja sillä on oikea, luvallinen ja pyhä käyttötarkoituksensa, sillä on nimittäin kirjoitettu: “Sinä kasvatat viinin ihmisen iloksi, öljyn hänen kasvojansa kaunistamaan ja leivän hänen ruumiinsa voimaksi.” (Ps. 104)

Ihminen on luotu olemaan suhteessa itsensä ulkopuolelle. Tämä tapahtuu paitsi minä-sinä-suhteena, myös siinä suhteessa, jossa ihminen luopuu itsestään ja “astuu itsensä ulkopuolelle” (ekstasis, itsetranssendenssi). Itsetranssendenssin keinona alkoholi on ennen kaikkea sosiaalinen väline. Se siirtää ihmisen keskittyneisyyden omasta itsestä hänen ulkopuolelleen, helpottaa ryhmän koheesiota ja yhdistää heitä toisiinsa lisäten iloa. Alkoholi siis mahdollista sosiaalisen itsetranssendenssin. Se voi mahdollistaa myös erkaantumisen huonoista tunteista ja ilon syntymisen myös vailla sosiaalista kontekstia. Muista itsetranssendenssin mekanismeista sanon seuraavaa: Liikunnassa on mahdollista kokea kehollista itsetranssendenssia, jossa tietoisuus ymmärtää uudella tavalla kehon ja tietoisuuden suhteen. Myös esteettinen itsetranssendenssi t.s. merkityksille avautuminen, joka tapahtuu esimerkiksi taiteessa on ihmiselle hyväksi. Nämä kaikki kuitenkin kalpenevat hengellisen tai sanoisinko teologisen itsetranssendenssin rinnalla. Tämä hengellinen itsetranssendenssi tarkoittaa mystistä yhtymistä Jumalaan - ja siinä mielessä se on “humaltumista”, eräänlaista itsestä pois astumista - ja siitä on kirjoitettu humalaan verraten: “Mutta sinä annat sydämeeni suuremman ilon kuin kukaan saa viinin ja viljan runsaudesta.” (Ps. 4)

Juhlassa noudatetaan ylitsevuotavuuden sääntöä ja arkena kohtuullisuuden sääntöä. Ylitsevuotavuuden nimessä ihmiselle känni on sallittu, kohtuuden nimessä vain humala, siis matalampi humala kuin känni. Arkena siis voi juoda muutamia annoksia, juhlana useampia. (On tietenkin ymmärrettävä, että kirjoitan tätä kaikkea - omasta mielestäni - alkoholin kohtuukäyttäjän näkökulmasta. Joku on sanonut, että alkoholisti on se, joka herättyään ensimmäisenä miettii ryyppyä. En ole alkoholisti.)

Mikäli Jumalan asettamat humalan funktiot kadotetaan, se muuttuu hyvästä asiasta synniksi. Vähintään lievä synti se on siis, jos siitä kadotetaan kovan humalan suhde juhlaan, tai humalan suhde itsetranssendenssiin, tai juodaan enemmän kuin oli tarkoitus (joko viinin yllättävän vahvuuden tai oman yllättävän kestämättömyyden vuoksi). Vakava synti tehdään mielestäni silloin, jos ihminen juo itsensä känniin jatkuvasti arkenakin.

Kuolemansynnin luonteen suhteen sanon, että esimerkiksi alkoholistin kohdalla ei voida puhua kuolemansynnistä, vaikka vakavasta synnistä ehkä voidaankin puhua. Alkoholismi sairautena vahingoittaa henkilön vapautta päättää toisin, minkä vuoksi kuolemansynnin ehto vapaasta tahdosta ei täyty. Sitä, joka pyrkii käyttämään alkoholia surun lievitykseen tai vastaavaan tarkoitukseen, jotka ovat sinänsä Jumalan säätämiä, ei voida myöskään pitää syyllisenä kuolemansyntiin, mikäli tämä käyttö johtaa alkoholismiin. Se, joka tietoisesti ja ilman houkutusta alkaa juomaan arkisin tietoisena mahdollisesti seuraavasta alkoholismista, luultavasti tekee syntiä kuolemanvaarallisesti.

Ensimmäiseen väitteeseen: pidän kyseenalaisena väitettä, että humalassa ihminen luopuisi järjenkäytöstä. Ehkä sellaista humalaa, jossa ihminen täysin sammuu kykenemättä kontrolloimaan, mihin sammuu, on tällainen humala - mutta sitä, mitä normaalisti nimitämme humalaksi tai edes känniksi ei minusta vastaa sitä humalaa, josta tässä puhutaan. Humalassa ja kännissäkin ihmisen estot vain vähenevät, eivätkä kokonaan katoa, eikä järjenkäyttökään täysin sammu.

Toiseen väitteeseen: vastustan väitettä, että järjen käyttö olisi ihmiselle olennaista ja luovuttamatonta. Kirjoituksissa sanotaan, että “me kaadamme kumoon järjen päätelmät”. Tämä ja monet muutkin kohdat osoittavat, että ihmisen suhde Jumalaan ei ole puhtaasti hänen järkensä vallassa. Ihmisen suhde Jumalaan puolestaan on hänelle olennainen ja luovuttamaton, ja tämä suhde tapahtuu järjen ulkopuolella - tai ehkä toisin sanottuna sen sisimmässä pisteessä, joka ylittää järjen. Kun Jeesus iloitsi Saatanan alas heittämisestä, hän sanoi, että tämä on piilotettu järkeviltä ja annettu lapsenmielisille. Vaikka Jumalan kuva ihmisessä onkin osittain hänen mielessään - järjen voimassa ja muissa mielen rakenteissa - sille konstitutiivinen on unio, joka ylittää järjen.

Kolmanteen väitteeseen: vastustan päätelmää, että järjen käytöstä luopuminen olisi ihmisyyden vastaista ja siten synti. Ensinnäkin viittaan edellisessä kohdassa sanottuun. Toiseksi viittaan Dionysios Areopagitan kirjoituksiin, joissa hän vertaa Jumalan ylijärjellistä kohtaamista humalaan. Tässä on toki tehtävä se huomio, että kyseessä on humalan analoginen käyttö, mutta tämä minusta osoittaa sen, että järjen käytöstä luopuminen ei tuhoa ihmisyyttä, päin vastoin. Kolmanneksi, jos järjen käytöstä luopuminen on synti, niin tällöin myöskin luonnolliseksikin väitetty uni on synti.

Neljänteen väitteeseen: vastustan päätelmää, että humala olisi järjen ja/tai ihmisyyden vastaista ja siten synti. Ensiksi, Kristus itse teki hääjuhlissa lisää viiniä. Kaksi päivää kestäneiden juhlien lopulla monet olivat varmasti kännissä ja kunnolla, ja silti Kristus teki lisää viiniä. Minusta tämä, ja monet muutkin kohdat pyhissä kirjoituksissa, joissa puhutaan juhlan ja arjen suhteesta, osoittavat, että juopumus saa ja voi olla osa juhlaa - arjessa sen sijaan kohtuus on hyve. Toiseksi, monissa kohdissa pyhissä kirjoituksissa puhutaan metaforisesti taivaasta ja Jumalan siunauksesta viinin muodossa; “maljasi on oleva ylitsevuotavainen” ja monet muut kohdat ovat kyllä metaforisia, mutta minusta niiden metaforinen käyttö perustuu viinin juhlakäyttöön, ja ylitsevuotavaisuus (contra: kohtuus) kuuluu juhlan luonteeseen. Kolmanneksi, itse pyhässä ehtoollisessa Kristus pyhitti viinin verensä merkiksi ja todellisuudeksi ja siten osoitti meille, että humaltuminen on sallittua myös jopa pyhässä toimituksessa; känniä hän ei pyhään toimitukseen liittänyt. Näin hän ohjasi meidät tavoittelemaan hyvien lahjojen yläpuolella olevaa itse Hyvää, siis alkoholista johtuvan itsetranssendenssin sijasta sitä itsetranssendenssia, joka tulee Jumalan tuntemisesta.

Viidenteen väitteeseen: Humala (ja alkoholi) on Jumalan antama lahja, joka on annettu tiettyä tarkoitusta varten, ja sen käyttö sen tarkoituksen mukaan on hyvää, pyhää ja oikein. Mikäli sitä käytetään sen tarkoituksen vastaisesti, tämä väärinkäyttö on syntiä - joko lievää tai vakavaa.

Tähän sanon, että viinin voimakkuus tai oma kestämättömyys voivat olla yllättäviä myös asian harrastajille. Sen verran paljon nimittäin vaikuttaa se, kuinka paljon on syönyt ja juonut aiemmin, kuinka paljon harrastanut liikuntaa, ja niin edelleen.

Meh, olennaista tuossa on se, että kun humalassa syyllistyy synteihin, eivät synnit ole seurausta jostakin hyvästä tai tietämättömyydestä vaan siitä, että omasta harkinnasta väärinkäyttää viinin lahjaa.

Mitä tulee siihen, että järki ei olisi ihmisen luontoa eli olemusta, sitä vastoin «Sana tuli lihaksi», ja sanat selviten erottavat havaittavasti inhimillisen ymmärryksen, lisäksi lisäksi isät opettavat näin yleisesti, kuten esimerkiksi Johannes Damaskolainen, sama on ollut tyypillinen kanta lännessä.

Kun apostoli kirjoittaa hajottavansa järjen päätelmät (2 kor 10:5) on selvää, että jakeen loppupuoli selittää alun, nimittäin, että kyseessä ovat lihallisten mielten päättely, sillã seuraavaksihan apostoli toteaa, että nämäkin ajatukset ovat vielä kuuliaisia Kristukselle, ts. hengellisen ymmärryksen jälkeen. Tämä kuitenkin on ihmiselle vuodatettua, nimittäin henki, ja on toki yhteydessä Luojaan, joka on ylipäänsä antanut ihmiselle ymmärtävän samoin kuin muutkin voimansa eivätkä nämä ole siis ristiriidassa sillä ykseydessa ei ole ristiriitaa.

Tässä olen samaa mieltä. Koska kielsin väitteen, että ihmisen järki olisi täysin pimentynyt humalan seurauksena - tästä erotettakoon tietenkin sammuminen - niin samanaikaisesti on hyväksyttävä se, että jos ihmisen järki on kerran vielä toimiva, se kykenee synnintekoon, niin lieviin kuin vakaviinkin synteihin. Sen sijaan alkoholin vaikutus on sen laatuinen, että ihminen ei voimakkaasti kännissä (toisin kuin lievästi humaltuneena) ole täysin vapaa ja tietoinen, minkä vuoksi - näin uskon - ihminen ei kännissä kykene toimimaan täysin vapaasti ja tietoisesti. Tämän vuoksi kännissä ei voi tehdä kuolemansyntiä.

Tästä erotetaan tietenkin sellainen kännääminen, jossa tietoisesti ja vapaasti yritetään aikaansaada känni, jotta kännissä tehty tunteenpurkaus johtaisi vakavan synnin tekemiseen. Mikäli känni on saatettu aikaan tällaista vakavaa syntiä ajatellen ikään kuin toivoen kännin vapauttavan kuolemansynnin syyllisyydestä, “ei Jumala ole pahan kiusattavissa”, vaan tällainen juridinen yritelmä hajoaa ja tuo mukanaan syyllisyyden.

En kiellä sitä, etteivätkö isät sanoisi ihmisen olevan järjellinen eläin, ja juuri järjen tekevän ihmisen eläimenä inhimilliseksi. Siten järki on ihmisen erityislaatuinen ja uniikki luonto - ei kuitenkaan ainut luonto, vaan hengellisen/järjellisen sielun lisäksi ihminen on myös ruumiillinen ja aistiva olento. Tästäkin on kirjoitettu, että ihmisessä Jumalan kuvaa on juuri ihmisen mieli. Näin myös repe kirjoitti Quenstedtiin vedoten Urforumilla::

Tähän voisi nyt tuoda hiukan terminologista nippelitietoa: Jumalan kuva ja kaltaisuus sijaitsee ihmisen kolmessa eri “piirteessä”:

  1. Mielessä/järjessä ja ymmärryksessä (mens/intellectus).
  2. Tahdossa (appetitus rationalis/voluntas. Edellinen on sanatarkemmin “järjellinen halu”).
  3. Tunteessa (appetitus sensitivus/affectus, joista ed. on “tunteva halu”)

Sekä tahto että tunne ovat molemmat siis jonkinlaisia haluja tai viettejä, appetitus. Englannista tuttu latinaan pohjautuva emotio(n) ei ollut käytössä tunteesta puhuttaessa. Toisaalta ykköskohta ei ollut se tavallinen ratio, vaikka sitäkin kyllä muuten käytettiin järkeä tarkoittamaan. Ruumista ei mainittu. Tunteitten piti olla ylempien piirteiden hallinnassa. Kaikki appetitus oli erilaista kuin eläinten generalis appetitus, joka suin päin vaan tavoitteli haluamaansa.

Tässä siis ymmärtääkseni jonkinlaiset luterilaiset normaaliraamit asiaan, pohjana Quenstedtin dogmatiikka.

Tämä ei minusta kuitenkaan ole riittävä selvitys siitä, miten jumalankaltaisuus ja -kuvaisuus ihmisessä rakentuu. Ihmisen mielen, tahdon ja tunteen tulee suuntautua Jumalaan (vita contemplativa). Niin idän kuin lännenkin opettajat kuitenkin selvästi opettavat - p. Dionysios ja IV Lateraanikonsiili (ks. alla) selkeiten - että Jumala ei ole mikään mielen tai järjen objekti, vaan ylittää “mielen maailman”. Kuitenkin ihminen ollen capax dei kaipaa yhteyttä Jumalaan, ja Jumala antaa tämän yhteyden lahjana antaen itsensä ylivalolliseen yhtymykseen näkevän mielen kanssa. Lisäksi myös p. Augustinus opettaa, ettei ihmisellä itsellään ole voimaa kääntyä Jumalan puoleen - itse tiedän Augustinuksen puhuvan vain synnin aiheuttamasta vaikeudesta tässä, mutta olettaisin hänen tajuavan myös sen, että jo itse luotuisuus on täysin kyvytön suhteessa Luojaansa. Kun Jumala siis tulee ihmiseen, tämä yhtymys tapahtuu paikassa, joka on samaan aikaan ihmisen keskellä, mutta kuitenkin ihmisen ulkopuolella; sen vuoksi se on mystinen yhtymys.

Se, että Jumala ylittää kaiken kielen, logiikan ja mielen maailman ylipäänsä, estää meitä myöskään väittämästä, että lihaksitullut Sana ja Poika olisi Sanana ihmiskielen kirjaimista koostuva sana, taikka jonkinlainen ajatus tai käsite jonka ihmismieli voi saavuttaa, taikka mitään mielen maailmaan eksklusiivisesti kuuluvaa. Niin kuin Isä, niin myös Isän Sana kuuluu kaiken luodun maailman yläpuolelle, eikä ihminen voi koskaan saavuttaa muuta kuin luodun maailman - niin Sana, jumaluutensa kautta, ei ole mitään koettavaa tai tunnettavaa - se, mikä tunnetaan, on hänen vaikutuksensa maailmassa ja meissä. Erotuksena tässä on kuitenkin se mystinen yhtymys, joka tapahtuu meissä ja meidän yllämme, sillä siinä meidän keskellemme ja meidän yllemme meihin luodaan ja vuodatetaan uusi yliolennollinen orgaani, joka on Pyhä Henki itse, ja joka välittää meille kokemuksen Sanasta ja mahdollistaa sen, että Pojan kanssa, Pojan kautta ja Pojassa me annamme itsemme Isälle ja näin osallistumme kaikkeinpyhimmän Kolminaisuuden sisäiseen elämään.

Toisin ja yksinkertaisemmin sanoen: Ihminen on luonnoltaan järkinen olento, mutta meidän yhteytemme Jumalaan ei ole järjellistä, vaan ylijärjellistä luonteeltaan.

Ihmiseen on myös luotu kaipuu lepoon myös järjestään (itsestään), ja tämä kaipuu on sukua sille kaipaukselle, joka syntyy meissä sen pohjalta, että olemme Jumalan kuvina capax dei. Jumalankaltaisuus meissä kutsuu meitä jatkuvasti sellaiseen itsetranssendenssiin, jossa hetkeksi jätämme itsemme. Tämä mahdollistaa paitsi synnin incurvatus in se -luonteen hetkellisen ylittämisen, mutta myös meissä jo luotuisuutemme perusteella olevan minuutemme ylittämiseen, mikä tapahtuu välttämättä mystisessä uniossa, sillä siinä “enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa”.


We, however, with the approval of this sacred and universal council, believe and confess with Peter Lombard that there exists a certain supreme reality, incomprehensible and ineffable, which truly is the Father and the Son and the holy Spirit, the three persons together and each one of them separately. Therefore in God there is only a Trinity, not a quaternity, since each of the three persons is that reality – that is to say substance, essence or divine nature-which alone is the principle of all things, besides which no other principle can be found. This reality neither begets nor is begotten nor proceeds; the Father begets, the Son is begotten and the holy Spirit proceeds. (…)

For between creator and creature there can be noted no similarity so great that a greater dissimilarity cannot be seen between them. If anyone therefore ventures to defend or approve the opinion or doctrine of the aforesaid Joachim on this matter, let him be refuted by all as a heretic.

IV Lateraanikonsiili, 2. konstituutio

Tito Colliander: Ortodoksinen usko ja elämännäkemys s. 43:

“Syntejä ei luokitella: ei synnin, vaan katumuksen suuruus on ratkaiseva. ja kaikki synnit poikkeuksetta annetaan anteeksi - synti Pyhää Henkeä vastaan on näet täydellinen paatumus, joka tekee mahdottomaksi anteeksisaamisen halun ja jota sen johdosta ei voi anteeksi antaa. Synninkatumuksen mysteerissä [sakramentissa] kaikki vanha pyyhitään pois; puhdistettuna ja uusin voimin voi sen saanut jatkaa matkaansa eteenpäin.”

1 tykkäys

Ihminen siis ostaa katumuksellaan syntien anteeksiantamuksen? Katumuksen suuruus on asia. Minusta ei kovin kristillinen ajatus.

1 tykkäys

Pyhän Hengen pilkka tosiaan on synti, jota ihminen ei saa anteeksi. Minä olen ymmärtänyt Pyhän Hengen pilkan olevan sitä, että ihminen ei ota vastaan Jeesuksen lunastustyötä. Jeesushan on tie taivaaseen.

Itse uskon asioiden olevan sitä mitä ne itse itsestään kertovat, ilman tulkintoja: “Pyhän Hengen pilkka” on sitä, että sanoillaan pilkkaa Pyhää Henkeä. Puhuu Hänestä pilkallisesti, alentaen Häntä.

Sain tuon kirjasen nimellä “Kreikkalais-ortodoksinen usko ja elämännäkemys” edellisen foorumin nimimerkki No nyt on vehkeet!:ltä. Se oli silloin yksi ensimmäisiä ortodoksisia kirjoja joita sain käsiini. Tiivis, hyvä paketti. Sopii hyvin esim. katekumeenikoulutuksen alussa oleville.

Luin Filonillan lainauksen useampaan kertaan enkä keksi, mistä ihmeestä revi tuollaisen käsityksen. Avaatko?

1 tykkäys

Minäkään en oppinut nöyryyttä luterilaisessa kirkossa. Siellä sanottiin, että meidän ei tarvitse nöyristellä. Ortodoksisessa kirkossa me opimme nöyryyttä Jumalan edessä.

Se on erinomainen kirja ortodoksisuuteen tutustuvalle. Olen lukenut sen joskus kauan sitten, mutta nyt luen sitä uudelleen.

Kyllä katumus liittyy asiaan:

CA XII: Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta.

3 tykkäystä