Itse olen näissä tätä teemaa kommentoivissa, viimeisimmissä viesteissäni puhunut häveliäisyydestä. Joskus lapsuudessani vanhemmat ihmiset saattoivat tokaista että “eikö sulla ole yhtään häpyä!” Se ei tarkoita häpeää, siinä ei kysytä etkös häpeä. Tosin suomalaisessa ajattelussa ja kielen käytössä raja on joskus häilyvä.
Muualla opin, että on tosiaan ihan häpeästä erillinen häveliäisyys. Se liittyy vilpittömyyteen, viattomuuteen ja puhtauteen, mutta ei ole lakihenkistä puhtaus-kulttuuria (purity culture).
Se on kauneutta ja kauneuden suojelemista. Joskus se ilmenee jopa ujoudessa, oikea, vanhahtava sana olisi ehkä kainous. Kaikenlaiset ihmiset ovat kauniita ja puhtaita ja sitä on oikeus suojella kainoudella. Se on häveliäisyyttä jota itse kutsun nykyään sanalla pudor (esp.) ja modesty (eng.).
Mieheni on jopa kärsinyt ujoudestaan, mutta sanoo aina että ujous on hänen viisausfiltterinsä. Se antaa kärsivällisyyttä olla tekemättä asioita joihin ei ole valmis, joihin johtava prosessi on vielä keskeneräinen.
Tässä on paljon samaa kuin siinä miten ymmärrän häveliäisyyden ja kainouden. Kaikkeen ei tarvitse koskaan olla valmis, vaikka olisi sosiaalista painetta.
Itse en koskaan ollut valmis 80-luvulla vallitsevaan irtosuhdekulttuuriin, mutta koska minun piireissäni se oletettiin ainoaksi tavaksi elää, enkä osannut irrottautua itse taustoistani, jouduin opettelemaan vastoin tuntemuksiani miten siinä maailmassa eletään. Siinä tulin tuhonneeksi tärkeän kainouden, siveyden ja häveliäisyyden, vaistomaisen olemukseni suojelumekanismin. Se onneksi kasvaa uudelleen Pyhän Hengen ohjauksessa ja kristityt tekevät oikein kun opettavat näitä asioita mitä ei nykyään kuule oikein missään muualla kuin kristittyjen keskuudessa. Kysymys ei ole asioiden häpeällisiksi tekemisestä tai tabuista tai lakihenkisyydestä vaan nimenomaan olemuksen vapaudesta ilmaista itseään teoissa jotka ovat olemusta suojelevia.
Lapsille ei ole tarkoitus luoda kuvaa että seksuaalisuus on häpeällistä tai pahaa, mutta lapset eivät ole vielä valmiita ymmärtämään seksuaalisuutta, joten ei ole tarpeen sunnuntaisaarnassa käyttää sanoja seksi tai seksuaalisuus.
He valitettavasti kuulevat noita sanoja monissa muissakin yhteyksissä, joissa ne saattavat antaa aivan toisenlaisen ymmärryksen koko asiasta kuin mitä kristillisissä piireissä asiasta ajatellaan. Tämä voi aiheuttaa suurtakin hämmennystä nuorissa ja lapsissa jotka käyvät seurakunnassa.
Kainous on oikein hyvä sana ja asia, josta todella pitäisi puhua paljon. En pidä siitä tavasta, jolla jonkinlainen rehvasteleva tyyli on tuotu ehkä vääränlaisen vaikenemisen sijaan. Kaikelle on ensinnäkin paikkansa. En kyllä ajattele puhtauttakaan minään lakihenkisyytenä, vaan ihan oikeana, Raamatusta nousevana ajattelutapana.
Kainous ja hienotunteisuus ovat erittäin tärkeitä asioita ja sitä kaikilla elämänalueilla.
En minäkään tietenkään ajattele oikeaa puhtautta lakihenkisyytenä. Puhtaus-kulttuuri, purity culture, on Yhdysvalloissa 90-luvulta vaikuttanut kristillinen liike, jossa on myös negatiivisia piirteitä. Oikea puhtaus ei tarvitse mitään liikettä, se on ihmisessä itsessään, eikä mikään toimintamuoto.
Jumala muistuttaa, kohdistaa varoituksensa maailmallis-psykologiselle hoitomuodolle, mikä ymmärtää reipasta julkeutta, jopa röyhkeyttä.
Kainostelua ei ole syytä korostaa, koska hengellisyys, hengellinen tutkistelu vie aina raamatullisuuteen. Kainostelu on maneereita, eleitä, jotka eivät kerro sisällisestä tilasta. En tarkoita arkaa ihmistä.
Olosuhteitten vuoksi olen saanut käsityksen itämaisesta “kainoudesta”. Ilman hengellisyyttä se on miellyttävää käytöstä. Uskovat naiset seurakuntaelämässä, kaukoidän maissa, ovat ikäänkuin “menettäneet” treenatun kainostelun.
Tämä ketju on kohdistettu kykyyn tuntea häpeää synnin vuoksi. Tämä on kohdistus Ef. 5-luku, joka on kirjoitettu uskoville, Seurakunnalle Efesossa. Tässä Paavali hoitaa niitä, joiden pitäisi tuntea häpeää tekojensa, vaelluksensa hedelmien vuoksi. Kärjistäen, Kettunen hoitaa samoja kohteita ja heidän asioitaan että “kyllä se siitä, olemmehan kaikki syntisiä” -asenteella ja viitoittaa Freudin oivalluksilla häpeämättömyyteen. Toistan, että kärjistän, mutta näin saan ytimen esille.
Kainostelu on maneereita, mutta kainous on sisäinen asenne, joka pitää arvokkaan arvossa, suojlee sitä eikä nosta esille sellaista mitä arvokkuutensa vuoksi ei ole tarkoitus revitellä.
Aloitit ketjun tähän tarkoitukseen, mutta ketjuun liitettiin keskustelun pätkä joka sivuaa aihettasi, ja siinä keskustelussa puhuttiin häveliäisyyden ja häpeän erosta. Kun pidetään arvokkaat asiat julkisuudelta piilossa ei hävetä sitä mitä pidetään piilossa vaan korostetaan asian arvoa. Vähän samaan tapaan kuin nykyään on alettu pitää huonona että pienten lasten kuvia julkaistaan somessa.
Juoruilukin on syntiä, jossa nostetaan julkisuuteen asioita jotka tulisi hoitaa hienotunteisesti. Tosin ero on siinä että juoruilemalla nostetaan julkisuuteen yleensä oikeasti huonoja asioita, mutta kainoudella suojellaan hyviä ja arvokkaita asioita.
Nykyään pidetään myös ihmisten kehoja julkisena omaisuutena. Se on kauniin ja arvokkaan asian kanssa revittelyä. Kehoja ei tule hävetä, se on toinen ääripää, ja usein seurausta siitä että kehoista pitäisi kaikkien nähdä kaikki. Ei ole rauhaa pitää kehoaan arvossa.
Loukkauksiin voi reagoidan, kun sellaisen kohteeksi kokee joutuvansa. Oikea mieli, asenne on ratkaiseva, ei muoto. Ilmaisumuodot vaihtelee terävästä pyöreään, mutta edelleenkin, tarkoitusperä uskovalla tulee Jumalalta, vaikka liha sitä maustaakin, ikävä kyllä!
Häpeämättömyys on alhaalta, mutta häveliäisyys ei ole sen vastakohta. Häpeäminen, kyky “punastella” on raamatullinen muoto, eli myöntää virheensä Jumalan edessä, mikä saa aikaan niin kuvaannollisesti kuin todellisesti posket punastumaan.
Häpeä ja häveliäisyys on aika monisyinen aihe. @Plautilla kirjoitti edellä sinänsä hyvin, miten kauniita yksityisiä asioita suojataan. On kuitenkin olemassa ihan merkittäviä määriä sellaisia ihmisiä, jotka ovat saaneet sellaisen käsityksen, että seksuaalisuudessa ylipäätään olisi jotain negatiivisella tavalla häpeällistä. Häpeän ja häveliäisyyden eron tekeminen ei siis ole aina ihan yksinkertaista eikä sen välittäminen lasten kasvatuksessa tunnu aina onnistuvan. Nykyään on alettu kiinnittää tähän enemmän huomiota ja vanhemmille on oppaita siihen, miten lapselle voi opettaa hienoista ja tärkeistä yksityisistä ruumiinosista.
Toinen asia jossa on tarpeen erottaa asiat toisistaan, on avoimuus seksistä puhumisessa ja avoimuus kumppanien valinnassa. Nämä eivät läheskään aina korreloi toisiinsa. Mutkaton ja arkipäiväinen suhde seksiin asiana ei tarkoita, että silloin sitä harrastetaan kenen kanssa tahansa, ja toisaalta ihmisellä voi olla runsaasti irtosuhteita ilman että pystyy puhumaan seksiasioista edes niiden kumppanien kanssa.
Mulla häpeä liittyy vahvasti sosiaalisiin normeihin, muista poikkeavuuteen ja erilaisiin osaamattomuuksiin verrattuna muihin. Eli häpeällistä on se, jos vaikka en osaa jotain sellaista, joka (ainakin mun oletusten mukaan) ei aiheuta keskimääräiselle suomalaiselle aikuiselle minkäänlaisia vaikeuksia. Nolo, huono, tyhmä, omituinen! Mitään syntiä näihin ei yleensä liity. Synnintunto on sitten eri juttu, koska syntisyydessä ei ainakaan ole mitään tavallisesta poikkeavaa, vaan kaikki ovat syntisiä. Siitä ei tule sellaista tunnetta, että on jotenkin huonompi kuin muut ihmiset.
Mitä olen @oka n alkuperäisestä ideasta tälle ketjulle ymmärtänyt, tämä onkin se, missä kristitty jonkin verran vaelluksensa aikana kasvaa. Että häpeä on periaatteessa hyvä, ihmiselle hänen omasta toiminnastaan palautetta antava reaktio, vähän niin kuin kipukin. Ongelma on siinä että ihmiset rikkinäisyydessään kokevat häpeää asioista mistä ei tarvitsisi, ja eivät koe häpeää asioista joista olisi syytä ainakin sopivassa määrin sitä tuntea. Kipua tunnetaan mm. siksi osattaisiin varoa vaaroja. Häpeän tulisi olla parannuksen teon ja sovinnon palveluksessa, mutta usein se valitettavasti johtaa eri tavalla lukkiutuneisiin tilanteisiin.
Itse en ole taipuvainen epäterveen häpeän tuntemiseen, joten se on minulle melko vieras mekanismi. Olen enemmänkin kostonhimoinen ja väkivaltainen. Niiden allehan on helppo piilottaa mahdolliset häpeän tunteet.
Oma persoonallisuuteni on luultavasti osittain muotoutunut perhedynamiikassa, jossa minua ei koskaan ojennettu häpäisemällä, eikä mikään aihe ollut koskaan kielletty. Itse koin myöhemmin että asiat olivat olleet liian avoimia, eikä minulla oltu opetettu suojaamaan yksityisiä puolia elämässäni. Hyvä puoli tässä kasvatusmenetelmässä on se että minulle muodostui vahva, tasapainoinen itsetunto eikä turhaa häpeää muodostu helposti, mutta olen huomannut että tarvitsen ymmärrystä siitä missä yhteydessä mistäkin asiasta kannattaa puhua, ja että minulla on oikeus valita mitä muut ihmiset tietävät minusta. Siksi kainouden, siveyden ja häveliäisyyden löytäminen oli minulle iso juttu.
Tervettä häpeääkin olen oppinut tuntemaan syntien tunnustamisen avulla.
“Olemuksellinen” häpeä ja väkivalta toisiinsa liittyviä?
Kainin olemusko oli sitä, mistä Jumala mainitsi “synti väijyy, mutta vastusta sitä”. Seurasiko siitä häpeä? Ei, vaan hän jatkoi häpeämättömyydessä, eli ei osannut hävetä ja sai paljon aikaan, jopa niin, että jopa maa saastui taivaisiin asti, ihmisitä puhumattakaan.
Häpeämättömyydessä eläminen sisältää useimmiten kieltäytymistä tunnustamasta että häpeää jotain asiaa. Tässä ei ole kyse nyt synnin vanhurskaalle aiheuttamasta terveestä häpeästä vaan epäterveestä häpeästä, jota tunnetaan muista syistä vaan ei synnistä.
Langenneessa tilassaan ihmisethän yleensä häpeävät vaikka mitä, epäolennaistakin, mutta eivät omaa syntiään, mitä nimenomaan olisi ihan tervettä hävetä.
Jotainhan se kertoo ihmisestä, että hän tuntee häpeää milloin mistäkin omaa Itseä koskevasta asiasta mutta ei siitä että tekee syntiä.