Messussa, jossa voi olla kuulijana monen ikäisiä lapsiakin (pienimmistä lapsista ainakin suurin osa menee pyhäkouluun, jos sellainen on tarjolla saarnan aikana, mutta kuulijana on silti todennäköisesti myös lapsia), joutuu sanoitukset miettimään sellaisiksi, jotka sopisivat 7-vuotiaankin kuultavaksi, ja kukin ymmärtää sitten ikätasonsa mukaisesti. Lisäksi yhteisössä, joka opettaa seksin kuuluvan vain avioliittoon, sanan avioelämä käyttö voi olla perusteltua kasvatuksellistakin syistä tilanteessa, jossa esimerkiksi julkisen sektorin kouluissa opetetaan, että seksiin ei tarvita avioliittoa, eikä niissä siksi usein levitetä sellaisia sanojakaan, jotka ilmaisisivat aviollisen suhteen voivan olla millään tavoin erityisen. Käytetty kieli luo ja muovaa myös käsitystä todellisuudesta. Sana “avioelämä” ei tuo konteksti huomioiden välttämättä edes ole kiertoilmaisu, ainakaan pelkästään, vaan saattaa olla ollut myös tietoista arvokasvatusta.
Avio -sana on merkinnyt suomen kielessä avointa: avioliitto tarkoittaa avointa liittoa, eli sellaista liittoa joka on julkinen luonteeltaan. Vihkitoimitus on nykyään tapa, jolla sellainen liitto saa Suomessa alkunsa.
Jeesuksen ajan juutalaisuudessa avioliiton ensimmäinen vaihe oli kihlaus, joka oli sukujen välinen sopimus ja julkinen asia, johon liittyi kihlajaiset. Kihlaus oli lähtökohtaisesti sitova sopimus. Vihkiminen oli sopimuksen seuraava vaihe. Kihlauksen luonnetta ja sitovuutta kuvaa mm. se, että piti laatia erokirja, jos kihlaus haluttiin purkaa.
En nyt ollenkaan ymmärrä, mikä ongelma siinä on, jos sanoo, että kihlaparilla ei ollut avioelämää, jos puhe on 2000 vuoden takaisesta juutalaisuudesta, jossa kihlaus nimenomaan oli julkinen sitova sopimus tulevasta avioliitosta ja samalla avioliittoprosessin ensimmäinen vaihe. Kihlauksen jälkeen moni juutalainen ilmeisesti muutti yhteen ja aloitti muunkin avioelämän. Ehkä juuri sen takia Joosefin ja Marian osalta erikseen mainitaan, mitä he eivät tehneet. Juutalaisen kihlauksen luonne oli sitovuudeltaan sen tapainen, mitä kirkollisen avioliittoon vihkimisen sisältö on nykyisin Suomessa.
Suomalainen nykyinen kihlauskäytäntö on varsin erilainen asia kuin juutalainen kihlaus tuohon aikaan oli. Suomalainen kihlaus on oikeusvaikutusten osalta luonteeltaan lähinnä sormusten keskinäinen vaihtokauppa. Aikoinaan Suomessa oli säädökset kihlauksesta, kihlakumppaneista ja siitä, miten kihlaus on mahdollista purkaa. Nykyään kihlauksella ei ole enää Suomessa kirkollista merkitystä eikä minkäänlaisia maallisiakaan oikeusvaikutuksia (paitsi se, että sormukset vaihtavat tyypillisesti pysyvästi omistajaa niin, että vastaanotettua sormusta ei ole pakko palauttaa, jos kihlaus purkaantuu). Kihlauksen yksipuolista purkamista ei katsota Suomessa nykyään sopimusoikeudelliseksi sopimusrikkomukseksikaan, koska nykyään kihlaus ei Suomessa juridisesti velvoita mihinkään.