Tuskin mitään uutta tässä sanon mutta eivätköhän Lhpk ja Sley ole kilpailuasemassa luonnollisista syistä: kumpikin tarjoaa kuluttajalle kirkonpenkkiä josta kuulisi luotettavan luterilaisen saarnan miehen suusta ja jolta nousta kävelemään ehtoollispöytään vailla pelkoa pappien sopimattomuudesta jakamaan pyhää ateriaa.
Sley on ollut vuosikymmeniä luterilaisen opin ja julistuksen terävä kärki kirkon herätysliikeväelle. Luther-säätiön synty liittyi siihen miten jyrkkä olisi tarpeeksi jyrkkä. Se jätti aika pysyvän oloisen asenteen vanhaan puljuun jääneille, erityisesti varmaan silloin vastuupaikoilla palvelleille. Tuntui ehkä siltä että omat koirat purivat tms. Sitten kirkoksi kehittyessään kilpailija on toki aiheuttanut napinaa levittäessään verkkojaan osin samoille vesille kuin Yhtiö.
Mutta aika siis muuttuu ja myös väki vaihtuu. Sekä evl että koko luterilaisuus on tänään toista kuin 10 tai 20 vuotta sitten. On myös suuria eroja siinä miten asioita miettii teologi tai maallikko joka ei ole kiinnostunut teologian vivahteista.
Itse ymmärrän kaikkien näkökulmia. Jotenkin katson ulkopuolelta tätä mutta samalla huomaan vanhan koiran oireita itsessäni. Siis se oppiminen jne.
Ulkopuolelle jäämistä vahvistaa se että kiinnostukseni ekumeniaa kohtaan vähentää koko ajan halua sitoutua 100 %-sti minkään luterilaisen ryhmän jäseneksi varsinkaan jos se johtaisi kilpailevan luterilaisen moittimiseen.
Ajattelen että pappien ja teologien tehtävä on opettaa omaa seurakuntaansa oman oppinsa ja uskonsa mukaisesti. Mutta seurakuntalaisena haluan kohdata kaikki kristityt Isän lapsina. Se ei puolestaan kadota minusta jo vauvana opittua armolaulun tuomaa iloa.