Löysin tällaisen blogipostauksen, jonka painotuksissa näkyy mun mielestä jännästi samoja asioita, joiden suhteen LHPK:ta on täällä kritisoitu - mutta tälle kirjoittajalle ne ovat positiivisia asioita. Hän yhdistää hyvin vahvasti toisiinsa uskossa pysymisen ja säännöllisen messussa käymisen. Tämä yhteys menee jopa näin pitkälle:
Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni olen tuntenut syvempää huolta iankaikkisesta sijoituspaikastani vasta alettuani käydä Lähetyshiippakunnan messuissa. Väärät pelot kapeuttavat elämää ja vievät voimia, mutta oikea, terve pelko suojelee elämää. Myös iankaikkista elämää.
Koskas taas onkaan sunnuntai?
Mun mielestä ei ole hyvä merkki hengellisen elämän tilasta tai minkäänlaista tervettä pelkoa, jos uskova ihminen jatkuvasti kantaa huolta “loppusijoituspaikastaan”. Varoitukset toki pitää ottaa vakavasti, mutta mun mielestä uskovan elämän perusvireenä pitäisi olla turvallinen luottamus siihen, että Jumala pitää huolta omistaan eikä jätä alkamaansa työtä kesken. Säännöllisen seurakuntayhteyden kaipuunkaan, vaikka kyseessä onkin sinänsä hyvä asia, ei pitäisi nousta pelosta, vaan positiivisesta kaipauksesta Jumalan läheisyyteen. Jos messuyhteisön opetus lisää omassa hengellisessä elämässä huolta ja epäilyksiä, pitäisi vakavasti miettiä, tuottaako opetus tällöin hyvää hedelmää.