Oletteko törmänneet omalla kohdallanne rajoihin lähimmäisenrakkaudessanne? Enkä nyt tarkoita ihmistä, joka ärsyttää, ja josta oikeasti tiedätte, että häneen pitäisi suhtautua rakkaudella, vaan tilanteeseen, missä ei oikeasti tiedä, mikä olisi oikea tapa toimia.
Minulla on eräs tuttu, ei mikään läheinen, mutta ihminen, johon törmään lähes päivittäin, joka on tuomittu seksuaalirikollinen. Hän on ollut vanhempi mies, joka on saalistanut alaikäisiä tyttöjä netissä ja siitä sitten ainakin vahvasti käytännössäkin pyrkinyt etenemään. Tuomio on vuosien takaa ja se on istuttu pois, nyt ihminen on yksinäinen vanha mies.
Minusta on ihan selvä, että minulla on oikeus varoittaa nuoria juttelemasta tämän ihmisen kanssa, ja siinä mielessä suojella toisia, vaikka hän ei luultavasti olekaan tyyppi, joka suoraan kadulla kävisi käsiksi.
Mutta mietin, mikä on minun roolini. En ole hänen uhriensa tyyppinen, joten en missään vaarassa. Tuomio on kärsitty, ja siitä on pitkä aika. Pitäisikö tämä ihminen kohdata rakkaudella kuten kuka tahansa yksinäinen vanhempi ihminen, kuten minusta oikeasti pitäisi? Ja mikä on vaikeaa. Jutustelen ja tervehdin, mutta tietynlainen kohtaamattomuus varmasti näkyy päälle.
En halua sotkea itseäni tähän keskusteluun enempää, mutta totean vain, että on jo hyvä merkki että ylipäätään pohdit tällaista. Se että osaa nähdä tässä ongelman ja haluaa ratkaista sen on minusta jo lähimmäisenrakkauden tiellä kulkemista.
Mun mielestä aika paljon asiaan vaikuttaa se, katuuko tämä henkilö tekojaan ja vieläkö hänellä olisi kiinnostusta jahdata teinejä, jos siihen olisi mahdollisuus? Ja ymmärtääkö hän, miksi hänen tekonsa oli väärin ja millä tavalla se on vahingollista? Varoittaminen on varmaan ihan paikallaan joka tapauksessa, ettei altista ketään kiusaukselle/vaaralle.
Mitäpä jos suhtautuisi aivan kuten kehen tahansa ihmiseen? On pakko uskoa siihen, että ihmiset voivat muuttua. Jos jollain on heikkouksia, niin on tietysti järkevää huomioida se, eikä esim. saattaa häntä kiusaukseen - tai lapsia vaaraan - jättämällä hänet kahden kesken tilanteeseen, jossa haitallinen taipumus saattaa aktivoitua. Toisia voi varoittaa, mutta senkin voi tehdä asiallisesti ja sen enempiä mustamaalaamatta.
En oikein tiedä noista seksuaalirikollisten taipumuksista, joten kuvittelen asian hieman samanlaiseksi kuin esim. päihdeongelmat ja muut addiktiot: eli että ongelma on välillä ihmisen elämää täysin hallitseva, välillä taas piilevä, joskus voi olla pitkiäkin hyviä kausia, jolloin kaikki pysyy hallinnassa, sitten voi taas tulla repsahduksia jne. Toisaalta rikos on voinut liittyä johonkin tiettyyn elämänvaiheeseen, ja jos siitä on selvinnyt vaikkapa terapian avulla ja oppinut tuntemaan itseään ja sitä, mikä on sopivaa ja mikä ei, niin ei henkilö välttämättä uusi tekojaan. Ei se ole niin mekaanista, että rikollinen olisi aina tuomittu uusimaan tekojaan.
Varovaisuus on järkevää, mutta useimmiten parasta on kohdella toista ihan tavallisena ihmisenä. Jos on vaivaantuneisuutta, niin itse ainakin sanoisin kahden kesken, että tiedän sinun olevan tuomittu rikollinen, enkä siksi osaa suhtautua täysin luontevasti. Se sysää pallon hänelle. Sitten hänen on joko pyrittävä voittamaan luottamuksesi tai hän yrittää kiistää tapahtuneen.
Jos rakkautta ei ole, voin esittää sitä, mutta en voi valita sitä.
Olen pitkät ajat elämästäni ollut vihainen mielenterveysongelmaiselle äidilleni. Hän on minusta pilannut elämäni. En ole oikein koskaan selvinnyt perusturvattomuudesta, joka on vainonnut minua lapsuudestani saakka. Siihen eivät ole auttaneet ammattiauttajat eivätkä lääkkeet.
Tunnistan velvollisuuteni rakastaa äitiäni, mutta en voi valita rakastaa häntä. Voin yrittää jaksaa käyttäytyä kohteliaasti äitiäni kohtaan silloin kun en pelkää liikaa tai ole paniikissa, mutta en voi valita tunteitani.
Jos ihminen väittää, ettei hänen rakkautensa ole välineellistä tai että hänen ihmiskuvansa ei ole välineellinen, tulkitsen hänet valehtelijaksi. Minusta rakkauden perimmäinen voima on hyötyminen. Jos rakastamalla saa itselleen tavalla tai toisella tyydytystä ja mielihyvää tai jos sillä voi parantaa asemaansa tai todennäköisyyksiään hyötyä, niin silloin rakkaus syttyy. Jos rakkaus ei tuota minkäänlaista henkistä tyydytystä ja tuntuu pelkältä taakalta, silloin se sammuu.
Minä tulkitsen tilanteesi niin, että jos kohtaat ihmisen rakkaudellisesti, et saa hänestä mitään itsellesi. Siksi rakkaudellinen kohtaaminen on vaikeaa. Vaihtoehdoiksesi jää yrittää etsiä ihmisestä jotain, josta hyödyt, tai sitten tunnustaa, ettei ihmisellä ole sinulle todellista arvoa.
Kuvaat tuossa varsin hyvin perisynnin ongelmaa, vaikka et varmaan siihen uskokaan. Ihmisen rakkaudessa on aina, jos ei perimmäisenä voimana niin ainakin merkittävänä elementtinä, hyödyn saaminen itselle. Jumalan rakkaus onkin sitten jotain ihan muuta.