Lähipiiri yrittää tappaa

Tähän filosofiin en ota kantaa mutta oman kokemukseni voin kertoa.
40 vuotta on rakkautta riittänyt. Ja olet oikeassa siinä että kyllä sitä syvää tunnettakin on edelleen kun hyvä parisuhde on.
Rakastuminen on ihastumista ja toisen ihmisen aika sokeaakin ihannointia.
Siihen ei tietenkään voi jäädä kiinni. Elämä on enimmäkseen ristiriitoja ja niiden ratkomista. Yhteinen liitto on omaa kasvua ja oppimista siihen että on myös luovuttava jostain omista toiveista ja nähtävä vaivaa ja suhtauduttava myös itseensä huumorintajuisesti, puhumattakaan kumppanista.

Avioliitttoon vihittäessä kysytään tahtomista, ei tunteen syvyyttä. Sitoutuminen liittoon on iso päätös.

Tämän kokemuksen kerrottuani en silti kiistä sitä että on erilaisia liittoja koska on erilaisia ihmisiä. Järkiliitot voivat toimia myös. Mutta pelkään että usein taustalla on epäselvä käsitys rakkaudesta jos ihminen aloittaa uuden suhteen kun vanhasta on kipinä loppunut tai sitä ei ole ollut. Parempi olisi jos liitossa olisi sekä tunne että järki tasapainossa.

Kuvitteletko pystyväsi tunnistamaan rakkauden tunteesi totuudellisesti suhteessa kumppaniisi, tai vaikkapa omiin lapsiisi? Koska järki edellä meno vaatisi ainakin tuon, koska rakkaus on hulluutta. Ja osaa luonnollisesti myös kätkeytyä.

Mitähän tarkoitat?
Koetin edellä kuvata sitä että rakkaus on sekä tunnetta että tahtoa.

Mistä tuo hulluus tulee, sitä en ihan ymmärrä.

Jumala on rakkaus.
Syvimmältään meidän rakkaus on Jumalan rakkauden heijastumaa. Siinä on mukana omasta luopumisen viisautta.
Pelkkä itsekäs nautinnon halu ei kanna pitkälle. Eikä se että vain odottaa toiselta rakkautta tekemättä itse mitään.

No hulluus ilmentyy vaikkapa mustasukkaisuutena. Tulet yhtenä iltana kotiin, ja vaimo ilmoittaa, että onkin yhdessä naapurin miehen kanssa. Tuossa ihminen helposti kokee mustasukkaisuutta, joka helposti äityy ainakin ajatuksen tasolla muodostuvaan väkivaltaan asti.

Sama tapahtuu kaikkialla rakkauden ympärillä. Sen kokija ei voi olla objektiivinen vaikka miten yrittäisi, koska tunteet sotkevat analyyttista päätöksentekoa koko ajan huomaamatta ja väistämättä.

Ilman rakkautta taas ei ole ihmissuhdetta.

Uskottomuuden kuuluukin loukata ja aiheuttaa vihastumista. Ei se minusta ole mitään hulluutta.

2 tykkäystä

Tästä samaa mieltä. Tai paremminkin on niin että jokainen ihmissuhde edellyttäisi rakkautta.
Työntekijän esim on rakastettava esimiestään. Siten hän voi hyväksyä sen että toisella on valta määrätä asioita.
Kyse on toki erilaisesta rakkaudesta kuin perheessä.

Kyse on tuossa sanojen määrittämisestä. Hullu tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että rakkauden kokija ei pysty mitenkään, vaikka kuinka haluaisi, toimimaan rationaalisesti. Eli ulkopuolinen tarkkailija pystyisi koko ajan osoittamaan käytöksessä epärationaalisuutta. Toisin kuin vaikka suhteessa johonkin työtehtävään, jossa kokenut työntekijä pystyy vaivatta suorittamaan suoritteen erittäin rationaalisesti.

Siis mikä tarkalleen on epärationaalista? Puhut siis tilanteesta jossa puoliso paljastuu uskottomaksi.

En usko, että tässä on kyse ratkaisevasta laadullisesta erosta. Tunteemme liittyvät kaikkeen toimintaamme. Parisuhteeseen ne liittyvät varmasti keskimäärin enemmän tai ainakin voimakkaammin kuin työhön, mutta kumpaankin liittyvät joka tapauksessa.

Epärationaalista on vaikkapa kokea voimakkaita vihantunteita, jotka yhdistää entiseen puolisoonsa tai tämän uuteen kumppaniin.

Rationaalista olisi samantien hyväksyä, käsitellä mahdollisesti nousevat tunteensa kylmänviileästi ja miettiä järjellä perustellen miten loppuelämä jatkuu.

Nyt käsität minut väärin. Meillä ammattikorkeassa oli yksi kaveri, joka sanoi sen tosi hyvin, että sitä luulee itse olevansa niin tietävä, vaikka oikeasti kaikki muut on vaan ihan pihalla.

Hän sanoi sen vähän eri asiasta, eikä noin nätisti, mutta tuo on riittävän hyvä parafraasi.

Kyse on vain siitä, että ymmärrätkö sinä, mitä Barthes sanoo, vai etkö?

Barthesilta löytyy jotain harkittua settiä perversioiden ja epätoivon olemusta koskien. Samoja asioita, mitä Daniel Nylund käsittää halujen naamiaisilla tai mitä Jacques Lacanin ajatusten pohjalta joku on selittänyt en muista enää että missä.

Kenenkään ajatusten hienoutta tai oivaltavuutta ei määritä niihin käytetty aika. Paljon suurempi merkitys on sillä, että mitä traditiota tai tietoteoriaa ne edustavat. On olemassa filosofeja ja kirjailijoita, jotka ovat loistavia kuvailemaan jotain ongelmaa. Se ei millään tavalla tarkoita, että heillä välttämättä olisi siihen mitään ratkaisua.

En ole koskaan Ystävyyden majatalossa käynyt. Mutta joku, joka siellä käsittääkseni oli viettänyt aikaa, kertoi vajaa kymmenen vuotta sitten, että Nylundin setti on loistavaa kaivamaan ongelmat esiin, mutta ei sen jälkeen osaa tehdä niille mitään. Minulla ei ole varmaa mielipidettä asiasta. Mutta olin silloin myönteisesti utelias, ja tämä kerrottiin.

Siis on ihan selvää, että kyllä minulla on asioista parempi näkemys kuin Barthesilla. Jos se on sama kuin yli kaikkien, niin pistää vielä enemmän kysymään, että missä vaiheessa Barthesista tuli sinulle kaikki kaikessa?

Jos se oikeasti olisi niin mallikas, niin olettaisin sinun sen perusteella osaavan vastata esiin nostamiini pointteihin. Mutta myönnän, että en olettanut.

Postmoderni ajatus rakkaudesta on nimenomaan totaalisen paradoksaalinen, eli perverssi ja epätoivoinen. Samaan aikaan se on pelkkä passio. Voin toistaa puolet aikaisemmasta kysymyksestäni: Mistä tulee ajatus, että Barthesilla olisi jotain hyödyllistä sanottavaa kristitylle? Uskon, että hän lahjakkaasti edustaa valitsemiaan lähtökohtia niille, jotka ovat jostain syystä päätyneet samoihin lähtökohtiin.

Lisäys:

Barthesin tiedetään olleen homoseksuaali. Ei voi tietenkään väittää, että se automaattisesti tarkoittaisi jotain tai että siitä suoraan seuraisi jotain. Se kuitenkin sopii yhteen näiden hänen näkemystensä kanssa.

1 tykkäys

Ok mutta mikä tässä jaottelussa nyt liittyy rakkauteen, jota sanot hulluudeksi? Jos oikein ymmärsin.

Ihminen ei ole yksipuolisesti joko rationaalinen tai irrationaalinen. Ratio on tarpeen mutta jos tunteet, myös negatiiviset, torjutaan, niillä on tapana purskahtaa kohtalokkaasti pintaan. Ehkäväärässä kohdassa.

Esimerkkisi uskottomuudesta on sen verran simppeli että sen pohjalta ei taideta päästä eteenpäin. Suhteet kun eivät koskaan ole noin yksinkertaisia.
Mutta yleisesti ottaen rakkaus avioliitossa on kipua ja pettymyksiä kestävää, kun se on sitoutuvaa ja tahtovaa. Uskottomuudestakin jotkut parit selviävät eteenpäin.
Järki ja tunteet ovat tarpeen kun on kriisi. Eroaminen on varmaan joskus järkevää mutta ei suinkaan aina. Lapset ovat usein se eniten kärsivä osapuoli, erityisesti kun heistä tulee valtataistelun välikappaleita.

No väännetään rautalangasta. Rakkaudessa on aina mukana sen tunnekomponentti. Jos ei ole se ei enää ole rakkautta.

Rakkauden tunne, kuten esimerkiksi myös vihantunne sotkee aina niitä kokevien ajattelua niin, ettei henkilö pysty ajattelemaan rationaalisesti.

Se jos esimerkiksi ei koe kokevansa rakkautta kumppaniaan kohtaan tällä hetkellä pitäisi soittaa hälytyskelloja, mutta ei pitäisi olla mikään suora eroperuste. Tilanteet tuonkin asian suhteen vaihtelevat läpi elämän.

Tee jotain jossa joudut kohtaamaan se, ettet olekaan niin hyvä. Kirjoita vaikka kirja. Onnistuu kuukaudessa. Jos olet tarpeeksi erinomainen, niin saat kyllä jonkun arvovaltaisen lukemaan ja arvostelemaan tuotoksesi, ja sitä kautta saat joko massat, tai haluamasi asiantuntijaryhmän innokkaiksi seuraajiksesi.

Ok. Kiitos rautalangasta.

En itse käyttäisi tuota hulluus -sanaa. Ymmärrän silti ajatuksen että tunne estää joskus järkevää ajattelua.

Luulen että rakkaudesta puhuttaessa on parempi korostaa sen käytännöllistä puolta kuin suuria tunteita ja sokeutta.
Rakkaus on arkista palvelua. Tehdään toiselle hyviä asioita. Sanotaan hyviä sanoja ja jätetään jotain sanomatta. Joskus rakkaus ajaa armottoman rehellisyyden edelle.

Kristus rakastaa seurakuntaa kärsien sen heikkouksia. Paimen panee henkensäkin alttiiksi. Nämä ovat tosia esikuvia meillekin.