Kiinnostuin. Millä tavalla tarkalleen määrittelet kateuden? Olen itse aikaisemmin arponut, että onko se a) sitä, että tahtoo saman asian kuin toisella on ja on katkera siitä, että ei omista sitä – tahtomatta silti ottaa sitä pois toiselta? Vai b) sitä, että tahtoisi nimenomaan ottaa toiselta hyvän itselleen? Vai c) sitä, että tahtoisi hyvän pois toiselta – vaikka tuhoten sen – jotta molemmilla olisi yhtä kurjaa?
Koska se käsittääkseni ei ainakaan ole kateutta, että d) tahtoo imitoida toista niissä hyvissä ominaisuuksissa, minkä avulla hän on saanut ja kykenee pitämään sen hyvän asian. Kun taas jos varsin paljon ajattelee, että e) on hyvä kun muilla on ja itsellä ei tarvitse olla, niin onko se aitoa tyytyväisyyttä, vai f) jonkinlainen hirveä itsepetos, missä ei kykene tunnustamaan itselleen, että tahtoisi jonkin asian, koska ei kestä sitä, ettei kykene sitä saamaan? Tähän voi olla yhtenä motiivina se, että pelkää jonkinlaista “sisäistä kostoa” eli itsevihaa jos tunnustaa, että “kyllä tahtoisin, mutta en saa, koska olen niin surkea” – tai sitten g) samaa vihaa suuntautuneena ulospäin, tyyliin “kyllä tahtoisin, mutta en saa, koska te muut olette tuollaisia, pilanneet elämäni, enkä voi vaatia hyvitystä”?
Se juttu, mitä itse yritän tehdä vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden tunteiden kohdatessa, on tällä tavalla kysellä kaikki mahdollisuudet läpi, ja tunnustella, minkä kohdalta löytyy lisävaloa.
Melkein aina voi sanoa, että lisävalo löytyy sen pykälän kohdalta, minkä ajatteleminen herättää voimakkaimman kielteisen tunnereaktion. Jos mikään ei herätä, niin asia on yleensä hyvin.
Tiedoksi, että on olemassa myös tapa ajatella, jossa ihmisellä ei ole mitään pysyvää tai staattista ydinminää. Siis merkityksessä, että ihminen on, prosessifilosofian termein, dissipatiivinen rakenne. Tarkoittaa sitä, että ihminen on prosessi. Jos se prosessi pysähtyisi, niin ihminen lakkaisi olemasta. En tiedä, miten Whiteheadin jutut ja katolinen teologia ovat sovitettavissa yhteen. Mutta sekä The Beauty of the Infiniten että muutaman muun lähteen perusteella alitajunta, jos sen samaistaa tähän ydinminään, on syntiinlankeemuksen seurausta.
Kirjassa on parempikin kohta, mutta tähän hätään löysin vain tämän:
The resurrection, then, shows the way to no truth within us (existential, tragic, Dionysian, or what have you), but declares anew, with the newest inflection, the glory of God in the beauty of his creatures, and in such a way as to leave us no self-knowledge at all; our story has been interrupted, our tragic narrative of self-recovery overturned. Christ was raised, and so the cross (every cross) is shown to be meaningless in itself; God is not there, and goes there only as the one who violates its boundaries, who disrupts the “hypotaxis” of the totality with the aneconomic “parataxis” of the beautiful, the anarchy (but not the chaos) of the infinite.
– David Bentley Hart, The Beauty of the Infinite, sivu 391
(Löysin hakemani ja pari kertaa aikaisemmin turhaan etsimäni kohdan. Se on sivulla 201, alaluvun The Mirror of the Infinite alussa. Palaan sen kanssa johonkin myöhemmin.)
En tiedä, vastaako tämä ajatukseni tuohon käytännössä. Sen tiedän, että tämä vastaa siihen teoriassa. Mutta sisältää koko luodun ja langenneen ihmisyyden olemuksen olemattomasta täyteyteen. Ensimmäinen todettava asia on, että ylösnousseessa ihmisessä ei ole sitä, minkä nyt ajassa elävät tuntevat persoonan syvyytenä. Se, mikä on oikein käsitettynä persoona, ihmisyys tai Jumalan kuva, on pinta, joka rakentuu tämän syvyyden päälle. Kun pinta rakentuu, syvyys katoaa sen takaata tai tulee sen osaksi vähän kuin laskostuen.
Ihmisessä, joka on psyykkisesti kärsivä, on materiaalia syvyydessä. Tai sitten ne asiat, joiden osalta pinta ei ole muodostunut, käsitetään ja koetaan syvyytenä. Psykoosit ovat sitä, että pinta katoilee tai on vaikeasti tavoitettava, eli on hyvin heikosti muodostunut, koska pinta tarkoittaa niitä asioita, niitä taitoja ja niitä persoonan osia, joiden kautta ollaan tekemisissä persoonien todellisuuden eli sosiaalisen todellisuuden kanssa. Persoonan häiriöt taas ovat sitä, että jossain tietyssä asiassa tai tilanteessa pinnassa on aukko, ja henkilö on ympäristön kanssa tekemisissä syvyytensä kautta.
Onnettomissa avioliitoissa tai muuten vain hyväksikäyttöön tai manipulointiin perustuvissa ihmissuhteissa on usein kyse siitä, että kaksi ihmistä on tekemisissä syvyydestä syvyyteen. Eli ei ole persoonien rajoja tai persoonien välistä tilaa; ei tietoa siitä, mihin minä loppuu ja mistä toinen alkaa, vielä vähemmän persoonien välistä tilaa, mihin ilmaisuja, sanoja ja tekoja voi jättää toisen tulkittavaksi.
Tätä voi yrittää lähestyä monesta kulmasta. Yksi on sellainen hyvin korkealentoinen, että sosiaalisia suhteita voi ajatella lahjoina. Mutta mikä tahansa, mitä henkilö päättää olla tai antaa, ei ole lahja toiselle. Lahjan pitää jollain tavalla huomioida sen saaja erillisenä yksilönä. Siinä on antajan haaste. Kun taas vastaanottajan haaste on kyetä olemaan kiitollinen. Sitä taas kykenee olemaan vain jos 1) kokee lahjan olevan itselleen osoitettu, 2) ei koe olevansa oikeutettu siihen, vaan että se on toisen vapaaehtoinen teko ja 3) ei koe omatoimisesti ottaneensa sitä. Plus että 4) ei koe lahjaa liian suureksi, jolloin siitä tulee velka, joka taas koetaan valtana, jossa vapaaehtoisuutta haittaa se, että annettu asia saattaa kuitenkin olla saajalle tarpeellinen ja toivottu.
Toinen on sellainen kuin piilonarsismi. En tiedä mistään näistä, että soveltuvatko nämä tilanteeseesi. Mutta piilonarsismi toimii niin, että henkilö esittää olevansa hyvä, hauska, ihmeellinen, avulias ja tärkeä, sillä tavalla uskotellen toiselle, että saat jotain tosi hienoa kun olet seurassani. Mutta käytännössä tilanne on päinvastoin, tyyliin hankkiudun seuraasi, koska minun on helppo manipuloida sinua niin, että saan kokea itseni tärkeäksi, vaikka sinä et saisi siinä samalla mitään.
Piilonarsismin kanssa käänteinen temppu on vietteleminen. Tämä on se, mitä esimerkiksi hare krishnat tekevät ihmisille lentoasemilla. “Olet niin ihmeellinen, kaunis, älykäs, kykenevä, komea, mahtava, ylväs ja hengellinen. Nyt, annatko minulle mitä haluan?” Implikaatio on tietenkin, että jos et anna, niin olet kaiken sanotun vastakohta. Tai vähintään et ollutkaan yhtään mitään. Hare krishnat tyrkkäävät käteen vaikka kukkasen ja sitten puheen lopussa sinun pitää maksaa siitä (ja kehuista).
“Minä olen niin ihmeellinen, että voin ottaa sinulta mitä haluan” ja “sinä olet niin ihmeellinen, että nyt anna minulle mitä haluan.”
Kolmas on sellainen kuin itsensä käräyttäminen. Olen huomannut, että henkilö voi joutua vääryyden kohteeksi kykenemättä suojautumaan siltä, koska ei ymmärrä, että mikä se vääryys tarkalleen on. Tai että mikä on sen viesti tai sen sisältö. Tai mihin se hänen persoonassaan kohdistuu. Joskus tämän ymmärryksen saavuttaa sillä hetkellä kun ymmärtää, miten itse on toiminut jossain tilanteessa saman periaatteen mukaisesti. Tästä ymmärryksestä kasvaa se osa pintaa, mikä heikentää aikaisempaa vääryyttä tehneen mahdollisuutta ulottua siihen syvyyteen, jonka kautta vääryys toteutui.
Summaten siis, että suhteissa on kaksi osapuolta. On yhtä ihmeellistä se, jos jonkun kanssa tulee toimeen vääristä syistä, kuin se, jos jonkun kanssa ei tule toimeen oikeista syistä. Yleisin kämmi on kuitenkin ajatella itseä toisten ihmisten tekojen neutraalina kohteena tai omia tekoja toisia kohtaan täysin vapaaehtoisina ja harkittuina, motiiveiltaan täysin selkeinä. Vanhemman ja lapsen suhde on tästä ehkä poikkeus siksi, että huonon vanhemmuuden tapauksessa lapsi on lähtökohtaisesti vanhemman tekojen passiivinen kohde, ja lapsi määrittyy niiden kautta.
Viimeinen eväs on vielä älyllisten ja moraalisten hyveiden erottaminen. Ensin pitää selvittää, että mikä on totta. Vasta sitten selvittää, että onko se väärin tai oikein, tai mitä sille pitäisi tehdä. Jos lasta kiusataan koulussa, niin on totta, että hänen uhriksi valikoitumiseensa vaikuttavat tietyt piirteet hänessä. Tämä pitää paikkansa riippumatta siitä, onko kyseessä moraaliton teko tai huutava vääryys tai henkinen murha.
Asiaa ei ikinä ymmärrä, eikä sen kanssa kykene ikinä toimimaan tehokkaasti, jos lähtee siitä, että tietyt asiat eivät voi, siis eivät saa olla totta, koska ne vaikuttaisivat epäedullisesti tai hämärtävästi siihen, minkä joku ennen asian tutkimista on jo päättänyt olevan oikein tai väärin.
Kysymys hyvän tahtomisesta on niin kiehtova, että siihen pitää palata erikseen.
