Lähipiiri yrittää tappaa


#1

Ei fyysisesti, mutta muilla tavoin. Henkistä, hengellistä jne. väkivaltaa. Tuskinpa olen ainoa.

Minä olen aina ollut luonnostani sellainen, että olen kokenut esimerkiksi kateutta hyvin vähän. Minusta on ehdottoman hienoa, jos joku tuntemani ihminen menestyy, tai vaikkapa oppii uuden taidon. Yhtälailla olen usein innoissani, jos joku vauvasta vaariin on innoissaan jostain asiasta, taikka vaan elämästä ylipäätään.

Oma lähipiirini, perheeni erityisesti, niitähän emme valita voi on täysin toista maata. Veljeni sanoi minun esimerkiksi olevan ärsyttävä, ja kun kysyin missä mielessä muuttaakseni vuorovaikutustamme, johon luonnollisesti olen hyvin valmis oli vastaus se, että se mitä syvimmiltäni olen on ärsyttävää. No ydinminäänsä ei ihminen korjaa, ja olemme olleetkin hyvin vähän tekemisissä. Eikä siinä mitään minä hyväksyn senkin, etteivät kaikki halua olla vuorovaikutuksessa vaikka toki sitä voikin pitää kehittymättömänä ominaisuutena ettei tule toimeen jonkin verran positiivisissa merkeissä kaikkien kanssa, jotka positiivisiin kohtaamisiin kykenevät.

Sitä mitä tiedän syvemmällä olevani oma yksilöllinen itseni en tietenkään muuta, saati sitä että seuraan Jeesusta ja pidän häntä arvossa yli kaikkien ihmisten elämässäni.

Osaako joku antaa neuvoja miten toimia tilanteessa, tai oletteko itse kokeneet vastaavaa? Ja vaikka tällä hetkellä tilanteet tuntuvatkin lopullisilta, koska päivä päivältä kasvaessani omasta mielestäni positiiviseen suuntaan tunnun siirtyvän kauemmaksi ja kauemmaksi suurinta osaa perheestäni, niin onko oletettavaa jossain kohtaa tulevan hetki jossa asia muuttuu? Vai onko parempi vain hyväksyä tilanne luultavimmin lopullisena?

Vielä näissä sellainen, että en ole yrittänyt käännyttää lähipiiriäni enkä sitä ajatellutkaan tehdä. Olen ajatellut asian aina niin, että jos joku tykkää ja kysyy niin kerron, mutten halua mitään elämässäni muille olla tuputtamassa.


#2

Tämän tilanteeni tekee itselle ikävämmäksi se, että johtuen perheeni vaikutuksesta voin helposti itse itselle psykoanalyysia tekemällä todeta, että samansuuntainen pätee myös niihin, jotka olen valinnut lähipiirikseni. Toki tietenkään ei yhtä jyrkkänä, koska entinen kaverihan se on, joka pitää toista vaan pohjimmiltaan ärsyvvänä.

Jonka jälkeen olen nyt pohdinnoissani siinä pisteessä, että mietin onko tuo pitkälti vaan sitä mitä ihmiset vaan nykymaailmassa ovat, vai olenko valinnut alitajuisesti juuri tuollaisia epätoimivia ihmisiä lähelleni? Varmaan kumpaakin mukana on, koska en ole itse törmännyt kuin äärimmäisen harvinaisesti ihmisiin, jotka haluaisivat minulle vilpittömästi hyvää. Johtuen tietenkin siitäkin, että se hyvänhaluaminen on aina jonkinasteinen teko, ja ihmisillä on tietenkin omat lähipiirinsä, joiden hyvinvoinneista heidän kannattaakin välittää.


#3

Yleisen elämänkokemuksen perusteella sanoisin, että aiemmin läheisilläkin ihmisillä on taipumus vuosien mittaan etääntyä toisistaan vaikkei mitään välirikkoakaan olisi ollut. Ja ainakin minun suvussani vanhatkin ihmiset jaksavat olla toisilleen katkeria vuodesta toiseen.
En siis paljoakaan odottaisi välien korjaantumista.


#4

En ihan samanlaista kokenut, mutta tietenkin pitkään elämään mahtuu paljon ristiriitoja ja pohdintoja ihmissuhteiden kiemuroista.

Saanko antaa ohjeita?

  1. Rukoile heidän puolestaan. Rukoile silloin, kun tiedät että tapaat pian heitä. Tämän sanotaan vaikuttavan. Voi olla että et huomaa mitään heti, ei se mikään temppu ole. Mutta hyvä on aina rukoilla, parempi kuin puhua jotain josta ei ole varma, mihin se johtaa.

  2. Elämässä muutumme me itse, ja ne toiset. Sitäkään ei aina huomaa kuin jälkeenpäin vasta. Aivan kaikki oikeastaan voi muuttua, vaikka toki luonteenpiirteet ovat aika pysyviä. Mutta asenteet ja suhtautuminen sekä itseen että toisiin muuttuu. Samoin usko Jumalaan tai se miten me hahmotamme uskon, sen ilmaisemisen, mitä pyydämme Jumalalta jne.

  3. Jätä heidät Herran haltuun, ja pyri tekemään kaikille ihmisille niinkuin sinulle toivot tehtävän. Ystäviä on ehkä vaikea hankkia, mutta myös ns. tavalliset ihmissuhteet, työyhteisöissä tai kaveripiirissä ovat tärkeitä. Joka päivä voi valita, tekeekö positiivisen vai negatiivisen liikkeen suhteessa johonkin ihmiseen. Hyvin pienet asiat ovat tärkeitä. Tuo on kaikkien kliseiden äiti, mutta jos jotain on oppinut, niin sen. Tervehtiminen, hymyileminen, pieni hyvä sana. Tärkeitä ovat.


#5

Toki toki minulle neuvoja saa antaa, jos ovat mielestäni kaukana totuudesta niin tietysti sanon vastaan.

Ylläolevat olivat oikein järkeviä. Minulla on vahvan akateeminen tausta, ihmisviisautta, jolloin uskovanakin oli pitkään asia niin, että rukoilin hyvin vähän ajatellen, että kun minä ymmärrän niitä opetuksia niin sitten pärjään älylläni. No pidemmälle pärjää, jos sen niin haluaa ajatella, kunnes huomaa ettei pärjää.

Rukoileminen ennen kuin on vuorovaikutuksissa ihmisten kanssa, jotka ovat vaikeita on kyllä niin hyvä neuvo, että pitäisi jotenkin saada pysyvästi mieleen jäämään.

Rukoilussa Jumala on viime aikoina opettanut ja näpäyttänyt. Karkeasti niin, että olen omavoimaisesti rukoillut sataa dalmatialaista, ja seuraavana päivänä lähetti soittaa ovikelloa ilmoittaen,että tähän osoitteeseen tälläiset on osoitettu. Jonka jälkeen tuleekin paniikki siitä, kun eipäs olekkaan valmis tai kyvykäs mitenkään vastaamaan tilanteeseen, ja nythän oli kesken Raamatun mietiskelyt ja Leena Krohnin teosten pohdiskelut. Ja ennen kaikkea minähän olen oikeastaan pohdiskelija, enkä mikään koirankasvattaja. No viikon verran paniikkia ja selviytymistaistoa mielessä, kunnes lähetti tuleekin ja ilmoittaa että koirathan olivatkin tarkoitettu naapuriin, syvä huokaus helpotuksesta ja tilanne ohi. Toki todellisuudessa koirien tilalla ihmissuhteet, ja mielen sisäiset asiat, mutta oppia on tullut siitä, että “kun sä saat mitä tilaat niin pidä varasi, kumpi Jeesus vaiko piru muutti veden viiniksi”, kuten Alangon Ismo laulaa.


#6

Kutakuinkin ainoat, mitä tällä hetkellä uskallan rukoilla ovat, että tapatukoon Jumalan tahto maanpäällä, niin kuin taivaissa. Ja rukoilla ihmisiä lähentymään Jeesusta, sekä erityyppisten tilanteiden hyvin sujumista.

Noiden lisäksi sitten monimutkaisempi vuoropuhelu, jota ehkä voi jonkinlaiseksi taiteen tekemisen prosessin kaltaiseksi kutsua. Joka taas ei ole sellaista selkeää rukoilua alkaen nyt ja loppuen kohta.


#7

Lue Herran siunaus toisten ja itsesi puolesta. Se on hyvin voimallinen rukous. Nimimerkki kokemusta on.


#8

Rukous ja sen muoto sekä aika on toki varsin henkilökohtainen asia.

Mutta sellaisia kokemuksia kai on aika monilla, että rukous on ikäänkuin kanavan auki pitämistä Jumalan suuntaan. Sanat ja asiat vaihtelevat. Moni on huomannut että ainakin oma mieli lähimmäistä kohtaan on avoimempi ja toiveikkaampi jos huokaa noissa tilanteissa Jumalan puoleen. Ehkä toinen sitten aistii sen …? Ei se helppoa aina ole tietenkään kun ärsyttää tms. Me toimimme aika ehdollistuneesti…, Samat tilanteet esim sukulaisten kesken laukaisevat samat repliikit, ilmeet, muistot jne.

Rukous joka toivoo hyvää toisille ja vaikeiden suhteiden parantumista vähentää omaa taipumustamme katsoa itseämme ja murehtia sitä mitä olemme kärsineet tai mitä huonoa itse saaneet aikaan. Ne ovat esteitä, jotka sumentavat toivon näköalan. Rukous on aina sitä että tulevaisuus on avoin olemaan parempi. Tapahtukoon sinun tahtosi - kyllä niin! - mutta kannattaa muistaa ”joita kohtaan Hänellä on hyvä tahto”!

Voimia ja siunausta tiellesi!


#9

Jumala tekee työtään ja käyttää meitä monin tavoin… Jäin tuossa miettimään sitä, että jos aidosti uskova ihminen on jostakusta ärsyttävä, niin kukapa se tosiasiassa ärsyttävä onkaan? :wink:

Vuosia sitten, agnostikkona olin Valamossa taidenäyttelyssä, ja yhtä aikaa paikalla oli eräs Lintulan nunna. Kyseinen nunna ärsytti minua tavattomasti, vaikka en tätä tuntenut enkä edes keskustellut tämän kanssa. Jurppimista kesti ehkä viikon, sen jälkeen Herra armahti ja on sitten joutunut uskomaan, kun uskomatta oleminen ei enää onnistu… Ihan ilman sen suurempaa dramatiikkaa.

Ei minusta laisinkan huono kombinaatio.

Joh. 16:21

Kun vaimo synnyttää, on hänellä murhe, koska hänen hetkensä on tullut.
Tällä vertauksella Herra tahtoo osoittaa meidän omat tekemisemme
mitättömiksi. Tiedämmehän, että vaikka kaikki vaimot auttaisivat
synnyttävää vaimoa, he eivät kuitenkaan saisi mitään toimeksi. Vapaa
tahto on voimaton, ei tässä voida mitään tehdä eikä auttaa. Vaimon
vallassa ei ole lapsen synnyttäminen. Hän päinvastoin tuntee asian
olevan Jumalan kädessä ja vallassa. Jos hän auttaa ja vaikuttaa, on apu
ja vaikutus käsillä, mutta ellei hän auta, on kaikki hukassa, vaikka
koko maailma olisi saapuvilla. Jumala opettaa vaimoa oikein arvioimaan
omat voimansa, kykynsä ja vahvuutensa.

Samoin on käyvä teidänkin, Kristus tässä sanoo omilleen. Samoin kuin
vaimo pelkää suurta onnettomuutta, mutta kuitenkin tietää kaiken olevan
Jumalan kädessä ja siksi turvaa häneen, niin on teidänkin käyvä
joutuessanne vastoinkäymisten tuskaan ja muuttuessanne uusiksi
ihmisiksi. Pysykää vain alallanne ja antakaa Jumalan toimia. Hän tekee
kaiken hyvin ilman vähintäkään teidän apuanne. Me emme voi mitään tässä
asiassa. Me tunnemme vain kuolemaa ja helvettiä, kuten ei vaimokaan
tässä voi muuta kuin tuntea kipua, ahdistusta ja hätää voimatta siitä
itseään auttaa.

  • Luther

#10

Kiinnostuin. Millä tavalla tarkalleen määrittelet kateuden? Olen itse aikaisemmin arponut, että onko se a) sitä, että tahtoo saman asian kuin toisella on ja on katkera siitä, että ei omista sitä – tahtomatta silti ottaa sitä pois toiselta? Vai b) sitä, että tahtoisi nimenomaan ottaa toiselta hyvän itselleen? Vai c) sitä, että tahtoisi hyvän pois toiselta – vaikka tuhoten sen – jotta molemmilla olisi yhtä kurjaa?

Koska se käsittääkseni ei ainakaan ole kateutta, että d) tahtoo imitoida toista niissä hyvissä ominaisuuksissa, minkä avulla hän on saanut ja kykenee pitämään sen hyvän asian. Kun taas jos varsin paljon ajattelee, että e) on hyvä kun muilla on ja itsellä ei tarvitse olla, niin onko se aitoa tyytyväisyyttä, vai f) jonkinlainen hirveä itsepetos, missä ei kykene tunnustamaan itselleen, että tahtoisi jonkin asian, koska ei kestä sitä, ettei kykene sitä saamaan? Tähän voi olla yhtenä motiivina se, että pelkää jonkinlaista “sisäistä kostoa” eli itsevihaa jos tunnustaa, että “kyllä tahtoisin, mutta en saa, koska olen niin surkea” – tai sitten g) samaa vihaa suuntautuneena ulospäin, tyyliin “kyllä tahtoisin, mutta en saa, koska te muut olette tuollaisia, pilanneet elämäni, enkä voi vaatia hyvitystä”?

Se juttu, mitä itse yritän tehdä vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden tunteiden kohdatessa, on tällä tavalla kysellä kaikki mahdollisuudet läpi, ja tunnustella, minkä kohdalta löytyy lisävaloa.

Melkein aina voi sanoa, että lisävalo löytyy sen pykälän kohdalta, minkä ajatteleminen herättää voimakkaimman kielteisen tunnereaktion. Jos mikään ei herätä, niin asia on yleensä hyvin.

Tiedoksi, että on olemassa myös tapa ajatella, jossa ihmisellä ei ole mitään pysyvää tai staattista ydinminää. Siis merkityksessä, että ihminen on, prosessifilosofian termein, dissipatiivinen rakenne. Tarkoittaa sitä, että ihminen on prosessi. Jos se prosessi pysähtyisi, niin ihminen lakkaisi olemasta. En tiedä, miten Whiteheadin jutut ja katolinen teologia ovat sovitettavissa yhteen. Mutta sekä The Beauty of the Infiniten että muutaman muun lähteen perusteella alitajunta, jos sen samaistaa tähän ydinminään, on syntiinlankeemuksen seurausta.

Kirjassa on parempikin kohta, mutta tähän hätään löysin vain tämän:

The resurrection, then, shows the way to no truth within us (existential, tragic, Dionysian, or what have you), but declares anew, with the newest inflection, the glory of God in the beauty of his creatures, and in such a way as to leave us no self-knowledge at all; our story has been interrupted, our tragic narrative of self-recovery overturned. Christ was raised, and so the cross (every cross) is shown to be meaningless in itself; God is not there, and goes there only as the one who violates its boundaries, who disrupts the “hypotaxis” of the totality with the aneconomic “parataxis” of the beautiful, the anarchy (but not the chaos) of the infinite.

– David Bentley Hart, The Beauty of the Infinite, sivu 391

(Löysin hakemani ja pari kertaa aikaisemmin turhaan etsimäni kohdan. Se on sivulla 201, alaluvun The Mirror of the Infinite alussa. Palaan sen kanssa johonkin myöhemmin.)

En tiedä, vastaako tämä ajatukseni tuohon käytännössä. Sen tiedän, että tämä vastaa siihen teoriassa. Mutta sisältää koko luodun ja langenneen ihmisyyden olemuksen olemattomasta täyteyteen. Ensimmäinen todettava asia on, että ylösnousseessa ihmisessä ei ole sitä, minkä nyt ajassa elävät tuntevat persoonan syvyytenä. Se, mikä on oikein käsitettynä persoona, ihmisyys tai Jumalan kuva, on pinta, joka rakentuu tämän syvyyden päälle. Kun pinta rakentuu, syvyys katoaa sen takaata tai tulee sen osaksi vähän kuin laskostuen.

Ihmisessä, joka on psyykkisesti kärsivä, on materiaalia syvyydessä. Tai sitten ne asiat, joiden osalta pinta ei ole muodostunut, käsitetään ja koetaan syvyytenä. Psykoosit ovat sitä, että pinta katoilee tai on vaikeasti tavoitettava, eli on hyvin heikosti muodostunut, koska pinta tarkoittaa niitä asioita, niitä taitoja ja niitä persoonan osia, joiden kautta ollaan tekemisissä persoonien todellisuuden eli sosiaalisen todellisuuden kanssa. Persoonan häiriöt taas ovat sitä, että jossain tietyssä asiassa tai tilanteessa pinnassa on aukko, ja henkilö on ympäristön kanssa tekemisissä syvyytensä kautta.

Onnettomissa avioliitoissa tai muuten vain hyväksikäyttöön tai manipulointiin perustuvissa ihmissuhteissa on usein kyse siitä, että kaksi ihmistä on tekemisissä syvyydestä syvyyteen. Eli ei ole persoonien rajoja tai persoonien välistä tilaa; ei tietoa siitä, mihin minä loppuu ja mistä toinen alkaa, vielä vähemmän persoonien välistä tilaa, mihin ilmaisuja, sanoja ja tekoja voi jättää toisen tulkittavaksi.

Tätä voi yrittää lähestyä monesta kulmasta. Yksi on sellainen hyvin korkealentoinen, että sosiaalisia suhteita voi ajatella lahjoina. Mutta mikä tahansa, mitä henkilö päättää olla tai antaa, ei ole lahja toiselle. Lahjan pitää jollain tavalla huomioida sen saaja erillisenä yksilönä. Siinä on antajan haaste. Kun taas vastaanottajan haaste on kyetä olemaan kiitollinen. Sitä taas kykenee olemaan vain jos 1) kokee lahjan olevan itselleen osoitettu, 2) ei koe olevansa oikeutettu siihen, vaan että se on toisen vapaaehtoinen teko ja 3) ei koe omatoimisesti ottaneensa sitä. Plus että 4) ei koe lahjaa liian suureksi, jolloin siitä tulee velka, joka taas koetaan valtana, jossa vapaaehtoisuutta haittaa se, että annettu asia saattaa kuitenkin olla saajalle tarpeellinen ja toivottu.

Toinen on sellainen kuin piilonarsismi. En tiedä mistään näistä, että soveltuvatko nämä tilanteeseesi. Mutta piilonarsismi toimii niin, että henkilö esittää olevansa hyvä, hauska, ihmeellinen, avulias ja tärkeä, sillä tavalla uskotellen toiselle, että saat jotain tosi hienoa kun olet seurassani. Mutta käytännössä tilanne on päinvastoin, tyyliin hankkiudun seuraasi, koska minun on helppo manipuloida sinua niin, että saan kokea itseni tärkeäksi, vaikka sinä et saisi siinä samalla mitään.

Piilonarsismin kanssa käänteinen temppu on vietteleminen. Tämä on se, mitä esimerkiksi hare krishnat tekevät ihmisille lentoasemilla. “Olet niin ihmeellinen, kaunis, älykäs, kykenevä, komea, mahtava, ylväs ja hengellinen. Nyt, annatko minulle mitä haluan?” Implikaatio on tietenkin, että jos et anna, niin olet kaiken sanotun vastakohta. Tai vähintään et ollutkaan yhtään mitään. Hare krishnat tyrkkäävät käteen vaikka kukkasen ja sitten puheen lopussa sinun pitää maksaa siitä (ja kehuista).

“Minä olen niin ihmeellinen, että voin ottaa sinulta mitä haluan” ja “sinä olet niin ihmeellinen, että nyt anna minulle mitä haluan.”

Kolmas on sellainen kuin itsensä käräyttäminen. Olen huomannut, että henkilö voi joutua vääryyden kohteeksi kykenemättä suojautumaan siltä, koska ei ymmärrä, että mikä se vääryys tarkalleen on. Tai että mikä on sen viesti tai sen sisältö. Tai mihin se hänen persoonassaan kohdistuu. Joskus tämän ymmärryksen saavuttaa sillä hetkellä kun ymmärtää, miten itse on toiminut jossain tilanteessa saman periaatteen mukaisesti. Tästä ymmärryksestä kasvaa se osa pintaa, mikä heikentää aikaisempaa vääryyttä tehneen mahdollisuutta ulottua siihen syvyyteen, jonka kautta vääryys toteutui.

Summaten siis, että suhteissa on kaksi osapuolta. On yhtä ihmeellistä se, jos jonkun kanssa tulee toimeen vääristä syistä, kuin se, jos jonkun kanssa ei tule toimeen oikeista syistä. Yleisin kämmi on kuitenkin ajatella itseä toisten ihmisten tekojen neutraalina kohteena tai omia tekoja toisia kohtaan täysin vapaaehtoisina ja harkittuina, motiiveiltaan täysin selkeinä. Vanhemman ja lapsen suhde on tästä ehkä poikkeus siksi, että huonon vanhemmuuden tapauksessa lapsi on lähtökohtaisesti vanhemman tekojen passiivinen kohde, ja lapsi määrittyy niiden kautta.

Viimeinen eväs on vielä älyllisten ja moraalisten hyveiden erottaminen. Ensin pitää selvittää, että mikä on totta. Vasta sitten selvittää, että onko se väärin tai oikein, tai mitä sille pitäisi tehdä. Jos lasta kiusataan koulussa, niin on totta, että hänen uhriksi valikoitumiseensa vaikuttavat tietyt piirteet hänessä. Tämä pitää paikkansa riippumatta siitä, onko kyseessä moraaliton teko tai huutava vääryys tai henkinen murha.

Asiaa ei ikinä ymmärrä, eikä sen kanssa kykene ikinä toimimaan tehokkaasti, jos lähtee siitä, että tietyt asiat eivät voi, siis eivät saa olla totta, koska ne vaikuttaisivat epäedullisesti tai hämärtävästi siihen, minkä joku ennen asian tutkimista on jo päättänyt olevan oikein tai väärin.

Kysymys hyvän tahtomisesta on niin kiehtova, että siihen pitää palata erikseen.


#11

Viestissäsi oli monia kiinnostavia seikkoja, mm. kateuden eri laatujen erittelyä, mutta etenkin tämä kohta tuntui huomionarvoiselta. Koska kaikki voi tapahtua joko harmonisesti, hyvin ja oikein tai sitten vääristyneesti, niin on tietysti niin, että myös kahden ihmisen yhdeksi lihaksi tuleminen voi tapahtua joko hyvin tai vääristyneesti.

Jos ihmisen sieluntila on hajaantunut, silloin yhdeksi lihaksi tuleminenkaan ei saa aikaan mitään hyvää, vaan se johtaa vain manipulointiin ja hyväksikäyttöön. Jos se taas sujuisi hyvin, silloin pari toimii hurskaasti yhtenä kokonaisuutena jolla on yksi ja sama Jumalan mielen mukainen tahto.


#12

Kuulostaa hyvältä ajatukselta. Olen pienen häivähdyksen saanut tuollaisesta Raamatun voimasta. Yksi on, että kävin virsikirjan miettien läpi virsi virreltä. Kovan tason tekstejä niistäkin monet, ja eihän se yllättävää olekkaan, kun katsoo tekijöitä.

Taidan olla elämänvaiheessa, jossa kaikki ympäriltä kuolee. En ole edes surullinen, oikeastaan vain hämilläni tulevasta.


#13

Ongelma tuossa on vaan se, että läheisimmät parisuhteet ovat parhaimmllaan nimenomaan heittäytymistä. Ilman mitään kokonaisvaltaista itsensä peliin laittamista ei minun silmissäni ole ihmisten välistä yhteyttä.


#14

Parisuhteessa pannaan kyllä koko ihminen peliin, se on totta.
Mutta ei se ole ristiriidassa sen kanssa että pystyäkseen elämään toisen kanssa pitkään sovinnossa on myös kasvettava ihmisenä. Oppimista siinä riittää. Kaksi aikuista tarvitsevat omaa tilaa ja samalla sitoutumisen yhteiseen projektiin. On sekä luovuttava omasta tahdosta että pidettävä siitä kiinni. Timo on oikeassa, kun hän sanoo että “hajaantunut sieluntila”’ estää yhdessä kasvamista.