Lähipiiri yrittää tappaa

Ei fyysisesti, mutta muilla tavoin. Henkistä, hengellistä jne. väkivaltaa. Tuskinpa olen ainoa.

Minä olen aina ollut luonnostani sellainen, että olen kokenut esimerkiksi kateutta hyvin vähän. Minusta on ehdottoman hienoa, jos joku tuntemani ihminen menestyy, tai vaikkapa oppii uuden taidon. Yhtälailla olen usein innoissani, jos joku vauvasta vaariin on innoissaan jostain asiasta, taikka vaan elämästä ylipäätään.

Oma lähipiirini, perheeni erityisesti, niitähän emme valita voi on täysin toista maata. Veljeni sanoi minun esimerkiksi olevan ärsyttävä, ja kun kysyin missä mielessä muuttaakseni vuorovaikutustamme, johon luonnollisesti olen hyvin valmis oli vastaus se, että se mitä syvimmiltäni olen on ärsyttävää. No ydinminäänsä ei ihminen korjaa, ja olemme olleetkin hyvin vähän tekemisissä. Eikä siinä mitään minä hyväksyn senkin, etteivät kaikki halua olla vuorovaikutuksessa vaikka toki sitä voikin pitää kehittymättömänä ominaisuutena ettei tule toimeen jonkin verran positiivisissa merkeissä kaikkien kanssa, jotka positiivisiin kohtaamisiin kykenevät.

Sitä mitä tiedän syvemmällä olevani oma yksilöllinen itseni en tietenkään muuta, saati sitä että seuraan Jeesusta ja pidän häntä arvossa yli kaikkien ihmisten elämässäni.

Osaako joku antaa neuvoja miten toimia tilanteessa, tai oletteko itse kokeneet vastaavaa? Ja vaikka tällä hetkellä tilanteet tuntuvatkin lopullisilta, koska päivä päivältä kasvaessani omasta mielestäni positiiviseen suuntaan tunnun siirtyvän kauemmaksi ja kauemmaksi suurinta osaa perheestäni, niin onko oletettavaa jossain kohtaa tulevan hetki jossa asia muuttuu? Vai onko parempi vain hyväksyä tilanne luultavimmin lopullisena?

Vielä näissä sellainen, että en ole yrittänyt käännyttää lähipiiriäni enkä sitä ajatellutkaan tehdä. Olen ajatellut asian aina niin, että jos joku tykkää ja kysyy niin kerron, mutten halua mitään elämässäni muille olla tuputtamassa.

Tämän tilanteeni tekee itselle ikävämmäksi se, että johtuen perheeni vaikutuksesta voin helposti itse itselle psykoanalyysia tekemällä todeta, että samansuuntainen pätee myös niihin, jotka olen valinnut lähipiirikseni. Toki tietenkään ei yhtä jyrkkänä, koska entinen kaverihan se on, joka pitää toista vaan pohjimmiltaan ärsyvvänä.

Jonka jälkeen olen nyt pohdinnoissani siinä pisteessä, että mietin onko tuo pitkälti vaan sitä mitä ihmiset vaan nykymaailmassa ovat, vai olenko valinnut alitajuisesti juuri tuollaisia epätoimivia ihmisiä lähelleni? Varmaan kumpaakin mukana on, koska en ole itse törmännyt kuin äärimmäisen harvinaisesti ihmisiin, jotka haluaisivat minulle vilpittömästi hyvää. Johtuen tietenkin siitäkin, että se hyvänhaluaminen on aina jonkinasteinen teko, ja ihmisillä on tietenkin omat lähipiirinsä, joiden hyvinvoinneista heidän kannattaakin välittää.

Yleisen elämänkokemuksen perusteella sanoisin, että aiemmin läheisilläkin ihmisillä on taipumus vuosien mittaan etääntyä toisistaan vaikkei mitään välirikkoakaan olisi ollut. Ja ainakin minun suvussani vanhatkin ihmiset jaksavat olla toisilleen katkeria vuodesta toiseen.
En siis paljoakaan odottaisi välien korjaantumista.

En ihan samanlaista kokenut, mutta tietenkin pitkään elämään mahtuu paljon ristiriitoja ja pohdintoja ihmissuhteiden kiemuroista.

Saanko antaa ohjeita?

  1. Rukoile heidän puolestaan. Rukoile silloin, kun tiedät että tapaat pian heitä. Tämän sanotaan vaikuttavan. Voi olla että et huomaa mitään heti, ei se mikään temppu ole. Mutta hyvä on aina rukoilla, parempi kuin puhua jotain josta ei ole varma, mihin se johtaa.

  2. Elämässä muutumme me itse, ja ne toiset. Sitäkään ei aina huomaa kuin jälkeenpäin vasta. Aivan kaikki oikeastaan voi muuttua, vaikka toki luonteenpiirteet ovat aika pysyviä. Mutta asenteet ja suhtautuminen sekä itseen että toisiin muuttuu. Samoin usko Jumalaan tai se miten me hahmotamme uskon, sen ilmaisemisen, mitä pyydämme Jumalalta jne.

  3. Jätä heidät Herran haltuun, ja pyri tekemään kaikille ihmisille niinkuin sinulle toivot tehtävän. Ystäviä on ehkä vaikea hankkia, mutta myös ns. tavalliset ihmissuhteet, työyhteisöissä tai kaveripiirissä ovat tärkeitä. Joka päivä voi valita, tekeekö positiivisen vai negatiivisen liikkeen suhteessa johonkin ihmiseen. Hyvin pienet asiat ovat tärkeitä. Tuo on kaikkien kliseiden äiti, mutta jos jotain on oppinut, niin sen. Tervehtiminen, hymyileminen, pieni hyvä sana. Tärkeitä ovat.

6 tykkäystä

Toki toki minulle neuvoja saa antaa, jos ovat mielestäni kaukana totuudesta niin tietysti sanon vastaan.

Ylläolevat olivat oikein järkeviä. Minulla on vahvan akateeminen tausta, ihmisviisautta, jolloin uskovanakin oli pitkään asia niin, että rukoilin hyvin vähän ajatellen, että kun minä ymmärrän niitä opetuksia niin sitten pärjään älylläni. No pidemmälle pärjää, jos sen niin haluaa ajatella, kunnes huomaa ettei pärjää.

Rukoileminen ennen kuin on vuorovaikutuksissa ihmisten kanssa, jotka ovat vaikeita on kyllä niin hyvä neuvo, että pitäisi jotenkin saada pysyvästi mieleen jäämään.

Rukoilussa Jumala on viime aikoina opettanut ja näpäyttänyt. Karkeasti niin, että olen omavoimaisesti rukoillut sataa dalmatialaista, ja seuraavana päivänä lähetti soittaa ovikelloa ilmoittaen,että tähän osoitteeseen tälläiset on osoitettu. Jonka jälkeen tuleekin paniikki siitä, kun eipäs olekkaan valmis tai kyvykäs mitenkään vastaamaan tilanteeseen, ja nythän oli kesken Raamatun mietiskelyt ja Leena Krohnin teosten pohdiskelut. Ja ennen kaikkea minähän olen oikeastaan pohdiskelija, enkä mikään koirankasvattaja. No viikon verran paniikkia ja selviytymistaistoa mielessä, kunnes lähetti tuleekin ja ilmoittaa että koirathan olivatkin tarkoitettu naapuriin, syvä huokaus helpotuksesta ja tilanne ohi. Toki todellisuudessa koirien tilalla ihmissuhteet, ja mielen sisäiset asiat, mutta oppia on tullut siitä, että “kun sä saat mitä tilaat niin pidä varasi, kumpi Jeesus vaiko piru muutti veden viiniksi”, kuten Alangon Ismo laulaa.

Kutakuinkin ainoat, mitä tällä hetkellä uskallan rukoilla ovat, että tapatukoon Jumalan tahto maanpäällä, niin kuin taivaissa. Ja rukoilla ihmisiä lähentymään Jeesusta, sekä erityyppisten tilanteiden hyvin sujumista.

Noiden lisäksi sitten monimutkaisempi vuoropuhelu, jota ehkä voi jonkinlaiseksi taiteen tekemisen prosessin kaltaiseksi kutsua. Joka taas ei ole sellaista selkeää rukoilua alkaen nyt ja loppuen kohta.

Lue Herran siunaus toisten ja itsesi puolesta. Se on hyvin voimallinen rukous. Nimimerkki kokemusta on.

Rukous ja sen muoto sekä aika on toki varsin henkilökohtainen asia.

Mutta sellaisia kokemuksia kai on aika monilla, että rukous on ikäänkuin kanavan auki pitämistä Jumalan suuntaan. Sanat ja asiat vaihtelevat. Moni on huomannut että ainakin oma mieli lähimmäistä kohtaan on avoimempi ja toiveikkaampi jos huokaa noissa tilanteissa Jumalan puoleen. Ehkä toinen sitten aistii sen …? Ei se helppoa aina ole tietenkään kun ärsyttää tms. Me toimimme aika ehdollistuneesti…, Samat tilanteet esim sukulaisten kesken laukaisevat samat repliikit, ilmeet, muistot jne.

Rukous joka toivoo hyvää toisille ja vaikeiden suhteiden parantumista vähentää omaa taipumustamme katsoa itseämme ja murehtia sitä mitä olemme kärsineet tai mitä huonoa itse saaneet aikaan. Ne ovat esteitä, jotka sumentavat toivon näköalan. Rukous on aina sitä että tulevaisuus on avoin olemaan parempi. Tapahtukoon sinun tahtosi - kyllä niin! - mutta kannattaa muistaa ”joita kohtaan Hänellä on hyvä tahto”!

Voimia ja siunausta tiellesi!

Jumala tekee työtään ja käyttää meitä monin tavoin… Jäin tuossa miettimään sitä, että jos aidosti uskova ihminen on jostakusta ärsyttävä, niin kukapa se tosiasiassa ärsyttävä onkaan? :wink:

Vuosia sitten, agnostikkona olin Valamossa taidenäyttelyssä, ja yhtä aikaa paikalla oli eräs Lintulan nunna. Kyseinen nunna ärsytti minua tavattomasti, vaikka en tätä tuntenut enkä edes keskustellut tämän kanssa. Jurppimista kesti ehkä viikon, sen jälkeen Herra armahti ja on sitten joutunut uskomaan, kun uskomatta oleminen ei enää onnistu… Ihan ilman sen suurempaa dramatiikkaa.

Ei minusta laisinkan huono kombinaatio.

Joh. 16:21

Kun vaimo synnyttää, on hänellä murhe, koska hänen hetkensä on tullut.
Tällä vertauksella Herra tahtoo osoittaa meidän omat tekemisemme
mitättömiksi. Tiedämmehän, että vaikka kaikki vaimot auttaisivat
synnyttävää vaimoa, he eivät kuitenkaan saisi mitään toimeksi. Vapaa
tahto on voimaton, ei tässä voida mitään tehdä eikä auttaa. Vaimon
vallassa ei ole lapsen synnyttäminen. Hän päinvastoin tuntee asian
olevan Jumalan kädessä ja vallassa. Jos hän auttaa ja vaikuttaa, on apu
ja vaikutus käsillä, mutta ellei hän auta, on kaikki hukassa, vaikka
koko maailma olisi saapuvilla. Jumala opettaa vaimoa oikein arvioimaan
omat voimansa, kykynsä ja vahvuutensa.

Samoin on käyvä teidänkin, Kristus tässä sanoo omilleen. Samoin kuin
vaimo pelkää suurta onnettomuutta, mutta kuitenkin tietää kaiken olevan
Jumalan kädessä ja siksi turvaa häneen, niin on teidänkin käyvä
joutuessanne vastoinkäymisten tuskaan ja muuttuessanne uusiksi
ihmisiksi. Pysykää vain alallanne ja antakaa Jumalan toimia. Hän tekee
kaiken hyvin ilman vähintäkään teidän apuanne. Me emme voi mitään tässä
asiassa. Me tunnemme vain kuolemaa ja helvettiä, kuten ei vaimokaan
tässä voi muuta kuin tuntea kipua, ahdistusta ja hätää voimatta siitä
itseään auttaa.

  • Luther
1 tykkäys

Kiinnostuin. Millä tavalla tarkalleen määrittelet kateuden? Olen itse aikaisemmin arponut, että onko se a) sitä, että tahtoo saman asian kuin toisella on ja on katkera siitä, että ei omista sitä – tahtomatta silti ottaa sitä pois toiselta? Vai b) sitä, että tahtoisi nimenomaan ottaa toiselta hyvän itselleen? Vai c) sitä, että tahtoisi hyvän pois toiselta – vaikka tuhoten sen – jotta molemmilla olisi yhtä kurjaa?

Koska se käsittääkseni ei ainakaan ole kateutta, että d) tahtoo imitoida toista niissä hyvissä ominaisuuksissa, minkä avulla hän on saanut ja kykenee pitämään sen hyvän asian. Kun taas jos varsin paljon ajattelee, että e) on hyvä kun muilla on ja itsellä ei tarvitse olla, niin onko se aitoa tyytyväisyyttä, vai f) jonkinlainen hirveä itsepetos, missä ei kykene tunnustamaan itselleen, että tahtoisi jonkin asian, koska ei kestä sitä, ettei kykene sitä saamaan? Tähän voi olla yhtenä motiivina se, että pelkää jonkinlaista “sisäistä kostoa” eli itsevihaa jos tunnustaa, että “kyllä tahtoisin, mutta en saa, koska olen niin surkea” – tai sitten g) samaa vihaa suuntautuneena ulospäin, tyyliin “kyllä tahtoisin, mutta en saa, koska te muut olette tuollaisia, pilanneet elämäni, enkä voi vaatia hyvitystä”?

Se juttu, mitä itse yritän tehdä vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden tunteiden kohdatessa, on tällä tavalla kysellä kaikki mahdollisuudet läpi, ja tunnustella, minkä kohdalta löytyy lisävaloa.

Melkein aina voi sanoa, että lisävalo löytyy sen pykälän kohdalta, minkä ajatteleminen herättää voimakkaimman kielteisen tunnereaktion. Jos mikään ei herätä, niin asia on yleensä hyvin.

Tiedoksi, että on olemassa myös tapa ajatella, jossa ihmisellä ei ole mitään pysyvää tai staattista ydinminää. Siis merkityksessä, että ihminen on, prosessifilosofian termein, dissipatiivinen rakenne. Tarkoittaa sitä, että ihminen on prosessi. Jos se prosessi pysähtyisi, niin ihminen lakkaisi olemasta. En tiedä, miten Whiteheadin jutut ja katolinen teologia ovat sovitettavissa yhteen. Mutta sekä The Beauty of the Infiniten että muutaman muun lähteen perusteella alitajunta, jos sen samaistaa tähän ydinminään, on syntiinlankeemuksen seurausta.

Kirjassa on parempikin kohta, mutta tähän hätään löysin vain tämän:

The resurrection, then, shows the way to no truth within us (existential, tragic, Dionysian, or what have you), but declares anew, with the newest inflection, the glory of God in the beauty of his creatures, and in such a way as to leave us no self-knowledge at all; our story has been interrupted, our tragic narrative of self-recovery overturned. Christ was raised, and so the cross (every cross) is shown to be meaningless in itself; God is not there, and goes there only as the one who violates its boundaries, who disrupts the “hypotaxis” of the totality with the aneconomic “parataxis” of the beautiful, the anarchy (but not the chaos) of the infinite.

– David Bentley Hart, The Beauty of the Infinite, sivu 391

(Löysin hakemani ja pari kertaa aikaisemmin turhaan etsimäni kohdan. Se on sivulla 201, alaluvun The Mirror of the Infinite alussa. Palaan sen kanssa johonkin myöhemmin.)

En tiedä, vastaako tämä ajatukseni tuohon käytännössä. Sen tiedän, että tämä vastaa siihen teoriassa. Mutta sisältää koko luodun ja langenneen ihmisyyden olemuksen olemattomasta täyteyteen. Ensimmäinen todettava asia on, että ylösnousseessa ihmisessä ei ole sitä, minkä nyt ajassa elävät tuntevat persoonan syvyytenä. Se, mikä on oikein käsitettynä persoona, ihmisyys tai Jumalan kuva, on pinta, joka rakentuu tämän syvyyden päälle. Kun pinta rakentuu, syvyys katoaa sen takaata tai tulee sen osaksi vähän kuin laskostuen.

Ihmisessä, joka on psyykkisesti kärsivä, on materiaalia syvyydessä. Tai sitten ne asiat, joiden osalta pinta ei ole muodostunut, käsitetään ja koetaan syvyytenä. Psykoosit ovat sitä, että pinta katoilee tai on vaikeasti tavoitettava, eli on hyvin heikosti muodostunut, koska pinta tarkoittaa niitä asioita, niitä taitoja ja niitä persoonan osia, joiden kautta ollaan tekemisissä persoonien todellisuuden eli sosiaalisen todellisuuden kanssa. Persoonan häiriöt taas ovat sitä, että jossain tietyssä asiassa tai tilanteessa pinnassa on aukko, ja henkilö on ympäristön kanssa tekemisissä syvyytensä kautta.

Onnettomissa avioliitoissa tai muuten vain hyväksikäyttöön tai manipulointiin perustuvissa ihmissuhteissa on usein kyse siitä, että kaksi ihmistä on tekemisissä syvyydestä syvyyteen. Eli ei ole persoonien rajoja tai persoonien välistä tilaa; ei tietoa siitä, mihin minä loppuu ja mistä toinen alkaa, vielä vähemmän persoonien välistä tilaa, mihin ilmaisuja, sanoja ja tekoja voi jättää toisen tulkittavaksi.

Tätä voi yrittää lähestyä monesta kulmasta. Yksi on sellainen hyvin korkealentoinen, että sosiaalisia suhteita voi ajatella lahjoina. Mutta mikä tahansa, mitä henkilö päättää olla tai antaa, ei ole lahja toiselle. Lahjan pitää jollain tavalla huomioida sen saaja erillisenä yksilönä. Siinä on antajan haaste. Kun taas vastaanottajan haaste on kyetä olemaan kiitollinen. Sitä taas kykenee olemaan vain jos 1) kokee lahjan olevan itselleen osoitettu, 2) ei koe olevansa oikeutettu siihen, vaan että se on toisen vapaaehtoinen teko ja 3) ei koe omatoimisesti ottaneensa sitä. Plus että 4) ei koe lahjaa liian suureksi, jolloin siitä tulee velka, joka taas koetaan valtana, jossa vapaaehtoisuutta haittaa se, että annettu asia saattaa kuitenkin olla saajalle tarpeellinen ja toivottu.

Toinen on sellainen kuin piilonarsismi. En tiedä mistään näistä, että soveltuvatko nämä tilanteeseesi. Mutta piilonarsismi toimii niin, että henkilö esittää olevansa hyvä, hauska, ihmeellinen, avulias ja tärkeä, sillä tavalla uskotellen toiselle, että saat jotain tosi hienoa kun olet seurassani. Mutta käytännössä tilanne on päinvastoin, tyyliin hankkiudun seuraasi, koska minun on helppo manipuloida sinua niin, että saan kokea itseni tärkeäksi, vaikka sinä et saisi siinä samalla mitään.

Piilonarsismin kanssa käänteinen temppu on vietteleminen. Tämä on se, mitä esimerkiksi hare krishnat tekevät ihmisille lentoasemilla. “Olet niin ihmeellinen, kaunis, älykäs, kykenevä, komea, mahtava, ylväs ja hengellinen. Nyt, annatko minulle mitä haluan?” Implikaatio on tietenkin, että jos et anna, niin olet kaiken sanotun vastakohta. Tai vähintään et ollutkaan yhtään mitään. Hare krishnat tyrkkäävät käteen vaikka kukkasen ja sitten puheen lopussa sinun pitää maksaa siitä (ja kehuista).

“Minä olen niin ihmeellinen, että voin ottaa sinulta mitä haluan” ja “sinä olet niin ihmeellinen, että nyt anna minulle mitä haluan.”

Kolmas on sellainen kuin itsensä käräyttäminen. Olen huomannut, että henkilö voi joutua vääryyden kohteeksi kykenemättä suojautumaan siltä, koska ei ymmärrä, että mikä se vääryys tarkalleen on. Tai että mikä on sen viesti tai sen sisältö. Tai mihin se hänen persoonassaan kohdistuu. Joskus tämän ymmärryksen saavuttaa sillä hetkellä kun ymmärtää, miten itse on toiminut jossain tilanteessa saman periaatteen mukaisesti. Tästä ymmärryksestä kasvaa se osa pintaa, mikä heikentää aikaisempaa vääryyttä tehneen mahdollisuutta ulottua siihen syvyyteen, jonka kautta vääryys toteutui.

Summaten siis, että suhteissa on kaksi osapuolta. On yhtä ihmeellistä se, jos jonkun kanssa tulee toimeen vääristä syistä, kuin se, jos jonkun kanssa ei tule toimeen oikeista syistä. Yleisin kämmi on kuitenkin ajatella itseä toisten ihmisten tekojen neutraalina kohteena tai omia tekoja toisia kohtaan täysin vapaaehtoisina ja harkittuina, motiiveiltaan täysin selkeinä. Vanhemman ja lapsen suhde on tästä ehkä poikkeus siksi, että huonon vanhemmuuden tapauksessa lapsi on lähtökohtaisesti vanhemman tekojen passiivinen kohde, ja lapsi määrittyy niiden kautta.

Viimeinen eväs on vielä älyllisten ja moraalisten hyveiden erottaminen. Ensin pitää selvittää, että mikä on totta. Vasta sitten selvittää, että onko se väärin tai oikein, tai mitä sille pitäisi tehdä. Jos lasta kiusataan koulussa, niin on totta, että hänen uhriksi valikoitumiseensa vaikuttavat tietyt piirteet hänessä. Tämä pitää paikkansa riippumatta siitä, onko kyseessä moraaliton teko tai huutava vääryys tai henkinen murha.

Asiaa ei ikinä ymmärrä, eikä sen kanssa kykene ikinä toimimaan tehokkaasti, jos lähtee siitä, että tietyt asiat eivät voi, siis eivät saa olla totta, koska ne vaikuttaisivat epäedullisesti tai hämärtävästi siihen, minkä joku ennen asian tutkimista on jo päättänyt olevan oikein tai väärin.

Kysymys hyvän tahtomisesta on niin kiehtova, että siihen pitää palata erikseen.

2 tykkäystä

Viestissäsi oli monia kiinnostavia seikkoja, mm. kateuden eri laatujen erittelyä, mutta etenkin tämä kohta tuntui huomionarvoiselta. Koska kaikki voi tapahtua joko harmonisesti, hyvin ja oikein tai sitten vääristyneesti, niin on tietysti niin, että myös kahden ihmisen yhdeksi lihaksi tuleminen voi tapahtua joko hyvin tai vääristyneesti.

Jos ihmisen sieluntila on hajaantunut, silloin yhdeksi lihaksi tuleminenkaan ei saa aikaan mitään hyvää, vaan se johtaa vain manipulointiin ja hyväksikäyttöön. Jos se taas sujuisi hyvin, silloin pari toimii hurskaasti yhtenä kokonaisuutena jolla on yksi ja sama Jumalan mielen mukainen tahto.

Kuulostaa hyvältä ajatukselta. Olen pienen häivähdyksen saanut tuollaisesta Raamatun voimasta. Yksi on, että kävin virsikirjan miettien läpi virsi virreltä. Kovan tason tekstejä niistäkin monet, ja eihän se yllättävää olekkaan, kun katsoo tekijöitä.

Taidan olla elämänvaiheessa, jossa kaikki ympäriltä kuolee. En ole edes surullinen, oikeastaan vain hämilläni tulevasta.

1 tykkäys

Ongelma tuossa on vaan se, että läheisimmät parisuhteet ovat parhaimmllaan nimenomaan heittäytymistä. Ilman mitään kokonaisvaltaista itsensä peliin laittamista ei minun silmissäni ole ihmisten välistä yhteyttä.

Parisuhteessa pannaan kyllä koko ihminen peliin, se on totta.
Mutta ei se ole ristiriidassa sen kanssa että pystyäkseen elämään toisen kanssa pitkään sovinnossa on myös kasvettava ihmisenä. Oppimista siinä riittää. Kaksi aikuista tarvitsevat omaa tilaa ja samalla sitoutumisen yhteiseen projektiin. On sekä luovuttava omasta tahdosta että pidettävä siitä kiinni. Timo on oikeassa, kun hän sanoo että “hajaantunut sieluntila”’ estää yhdessä kasvamista.

1 tykkäys

Tämä johtaa siihen, että alkaa kuumeisesti etsiä sellaista henkilöä, jonka varaan voisi heittäytyä “sellaisena kuin on”. Siitä aukeaa kaksi vaihtoehtoa. Joko sen toisen osapuolen pitäisi täysillä sopeutua tähän heittäytyjään. Meinasin sanoa, että vähän samoin kuin äiti sopeutuu lapseen. Sitten hoksasin, että lapsen kasvulle on tärkeää se, että äiti säätelee sopeutumisensa määrää ja sillä tavalla motivoi lasta muuttumaan. Tai antaa lapsella jo olevan motivaation löytää uusia suuntia ja muotoja.

Jos taas äiti on henkisesti täysin kasvamaton, jää sopeutuminen kokonaan lapsen tehtäväksi. Se on lapsen kasvulle melko tuhoisaa, koska se ei anna lapselle mahdollisuutta muuttua kypsemmäksi olemiseltaan, vaan laittaa lapsen tekemään työtä, että näyttäytyisi, olemistaan myöten, siis tunteiltaan, tarpeiltaan ja toiveiltaan, äidin mielen mukaisena.

Täydellisen heittäytymisen haaveessa on ytimessä se, että toinen osapuoli olisi kuin nominalistisen ideaalinen äiti. Katolisessa tai realistisessa ajattelussa Pyhä Neitsyt Maria on ihanteellinen äiti. Nimenomaan sitä kautta, että on täysin avoin vastapuoli lapsen kasvua varten. Mutta jos ajatellaan idealistisesti tai nominalistisesti, niin ajatellaan, että lapsen (tai myöhemmin aikuisen) tulisi saada olla sellaisenaan valmis ja tutkimaton. Silloin täydellinen vastinpari tai tämä ideaali nominalistinen äiti eräällä tavalla tekee tästä toisen “sisimmästä” jonkilaisen todellisuutta määrittelevän asian ja jumittaa sen jonkinlaiseen muuttumattomuuteen. Konfirmoi sen muuttumattomuudessaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että nominalismissa on ytimessä ihmisen nostaminen Jumalan paikalle. Jos ihminen on sisäisesti staattinen ja tutkimaton, niin siinä juuri annetaan ihmiselle tai sisimmälle ominaisuuksia, jotka oikeasti kuuluvat vain Jumalalle. Ihminen on aina ehdollisesti olemassa. Ihminen ei ilmennä luotua luontoaan niin kuin aktuaalisesti voisi toteuttaa sitä tai peräti toteuttaisi sitä pelkällä olemisellaan, vaan ihminen osallistuu luontoonsa ajassa ja paikassa. Tai sitten ei. Joka taas on lankeemuksen, synnin ja pimeyden vaikutus ihmiseen.

Todennäköisempi vaihtoehto on kuitenkin se, että tällaisesta heittäytymiseen perustuvasta parisuhteesta tulee jumalten taisto. Eli kaksi ihmistä, joista kumpikin pitää sisintään koko todellisuuden määrittelevänä tekijänä, haluaa juonia toisen ihailemaan ja palvomaan omaansa. Josta tulee se vielä todennäköisempi vaihtoehto, että tällaiset yritykset epäonnistuvat ennemmin tai myöhemmin. Mutta sitä ennen on kaikenlaista hyväksikäyttöä ja piilonarsismia.

Lisäksi siinä on yksi paradoksi. Huomatkaa kaikki, että synti, lankeemus ja pahuus aiheuttavat paradokseja. Usko, pelastus ja rakkaus oikaisevat paradokseja. Tämä on luonteeltaan sellainen, että täydellisestä yhteydestä haaveileva henkilö haluaa tuoda jonkun “katsomaan sisintään” tai ottamaan sen vastaan, heittäytymisen kautta, kahdesta vastakkaisesta syystä. Toinen on, että sille saisi täydellisen hyväksynnän. Toinen on, että se täydellinen sisin tai ydinminuus, joka oikeasti on varsin tyhjä, saisi alkaa täyttyä ja tulla joksikin jonkinlaisen toteutumisen kautta.

Siinä vähän kuin joku, jolla on tarve olla pelkästään saamapuolella, haluaa esittää tai uskotella, että hän siinä samalla on oikeastaan antamassa jotain täydellisen ihmeellistä.

Läheisyys sinänsä ei ole mikään ideaali, eikä hyvän parisuhteen merkki. Kun sanon näin, niin tämän voi käsittää kahdella eri tavalla. Tämä ei tarkoita sitä, että hyvässä parisuhteessa ei puhuta eikä olla fyysisesti lähekkäin. Vaan tämä tarkoittaa sitä, että kun mennään liian lähelle, niin henkilöiden väliset rajat katoavat.

Tämä vaara ei tarkoita sitä, jos on kaksi täysin ehjää ihmistä, että he jotenkin pahalla tavalla sulautuisivat toisiinsa jos eivät pidä varaansa. He, päinvastoin, osaavat olla yhteydessä ja erillään tietoisesti. Mutta jos kaksi kasvamatonta ihmistä tulee yhteen, niin he yrittävät elää toistensa kautta. Silloin toinen nimenomaan ei saa olla suhteessa oma itsensä, kun sitä vastaan kilpailee toisen tarve, että hän olisi toisen osa ja toinen saisi toteutua eli myös olla oma itsensä hänen kauttaan. “There can be only one.”

Helppo esimerkki on, että joku on arka tai epävarma. Jos hän etsii parisuhdetta, jonka kautta saisi tuntea itsensä rohkeaksi tai varmaksi, niin minkälainen vastapuoli hänen pitäisi löytää? Tapaus yksi, että joku vieläkin epävarmempi? Se olisi kivutonta ja tavoite olisi heti saavutettu, mutta sen keskinäisen kuplan ulkopuolella mikään ei muuttuisi. Vai tapaus kaksi, eli joku itseään varmempi? Se olisi ahdistavaa, koska siinä se oma riittämättömyys ja arkuus nimenomaan korostuisi. Ja entä jos se toinen sitten pitäisi omasta roolistaan suhteen varmempana osapuolena? Ynnä epävarma osapuoli saattaa haluta elää toisen kautta niin tiiviisti, että lainaa toisen varmuutta ikään kuin oman persoonansa osaksi, jolloin oma epävarmuus katoaa toki näkyvistä, mutta ei sinänsä katoa mihinkään.

Edellistä pohtimalla voi ymmärtää sen, että jos haluaa parisuhteen kautta tulla hyväksytyksi, niin siinä pitää joko a) harrastaa kaksoislaskutusta (eli piilonarsismia—esimerkiksi että “tarvitsen sinulta hirveästi tukea, mutta esitän sen niin päin, että olen oikeastaan antamassa tukea”) tai b) avoimesti tunnustaa, että itsellä ei jotain ole, ja toinen antaa sen vapaasta tahdostaan.

Jotta saadaan teologia sotkettua tähän vielä toistamiseen, niin Jumalan ja ihmisen suhteeseen pätee tämä sama, että nominalismi mahdollistaa ihmisen taholta eräänlaisen kaksoislaskutuksen: Toisessa kirjanpidossa Jumala antaa ihmiselle pelastuksen, mutta toisessa ihminen ei oikeastaan ole ottanut sitä vastaan millään substantiaalisella tavalla. Eli koska ihminen jo salaa ja sisimmässään on ottanut itselleen Jumalan ominaisuuksia, ei hänen tarvitse varsinaisesti saada tai ottaa vastaan pelastusta, vaan riittää, että Jumala ainoastaan lakkaa uhkaamasta pelastusta, joka ihmisellä jo on itsessään.

Tämä on vähän kuin Rousseaun kasvatusfilosofia. Ihminen on sisimmässään hyvä, mutta ympäristö turmelee hänet. Jos Jumala 1) antaa anteeksi tämän turmeluksen ja 2) ottaa ihmisen taivaaseen, niin 3) taivaan ympäristö antaa ihmisen hyvän sisimmän tulla esiin ja syntiä ei ole. Kun taas vastakkainen ajattelutapa on, että ihmisellä ei ole mitään pysyvää sisintä, eli ihminen ei ole formaalisti mitään, vaan kaikki asiat saadaan materiaalisesti eli ajassa ja paikassa, konkreettisissa suhteissa tapahtuvan vastaanottamisen kautta, joka konkreettisesti muuttaa saajaa.

Toisten muuttaminen ei ole parisuhteen funktio. Siinä on tarkoitus rakastaa, olla huomaamatta puutteita, antaa anteeksi, tukea ja hyväksyä. Kyllä maailma osaa kouluttaa ilman että rakastettu siihen osallistuu.

Rakkaus on määritelmällisesti hulluutta, eli menee ohi sen, mitä pystyy analyyttisesti ajattelemaan.

1 tykkäys

En usko, että missään kohdassa väitin mitään tällaista.

En sanonut edes päinvastaista edellisessä viestissäni. Mutta sanon nyt. Ihmisen elämän tarkoitus on pyhittyä. Sen voi, katolisen teologian mukaan, tehdä sekä sinkkuna, avioliitossa että sakraalina (sekulaarin vastakohtana) eli pappina tai sääntökuntalaisena.

Parisuhteen funktio on siis (se, että henkilö voi siinä) itse muuttua, kypsyä ja kasvaa.

Mitä teet tilanteessa, jossa olet ihmisen kanssa, ei vain parisuhteessa, vaan ihan ystävänä, joka tekee itselleen vahingollisia asioita? Pitääkö olla huomaamatta ja hyväksyä? Tai tukea sillä tavalla, että henkilö saa itse päättää, käyttääkö sen tuen itselleen hyödyllisellä vai itselleen vahingollisella tavalla?

Kenen mukaan? Romantiikalla ei ole juuria kristinuskossa, vaan se on ytimeltään eräänlainen kristillisen maailmankuvan ja ihmiskuvan hajoamistuote.

Siis tuolla, mitä sanot, ei ole mitään tekemistä minkään oikean teologisen, filosofisen tai moraalisen näkökulman kanssa. Ei edes minkään asiaa koskevan psykologisen näkökulman kanssa. En yhtään tykkää naistenlehtien tavasta käsitellä näitä asioita, mutta niissäkin on sentään (hyvin) vähän (joskin kyseenalaista) substanssia.

1 tykkäys

Rakastuminen on hulluutta esimerkiksi Roland Barthesin mukaan. Mitäpä muuta se voisi olla, kun annat voimakkaiden tunnemyskyjen muodostaa ja muokata käytöstäsi.

Tappamalla tunteen rakkaudesta tappaa itse rakkauden.

Mistä tulee ajatus, että Barthesilla olisi jotain hyödyllistä sanottavaa a) kristitylle tai b) kenellekään?

Vertailun vuoksi olen joitain omia ajatuksiani velkaa Owen Barfieldille. Tämän käsittää helposti väärin jos huomioi sen, että Barfield oli Rudolf Steinerin seuraaja. Ajatus on kuitenkin siinä, että kertoessaan Steinerin käsityksen tiedon ja todellisuuden olemuksesta Barfield joutui esittämään kaikki sitä edeltävät käsitykset vähän kuin “ongelmana”, johon Steinerin ajattelua tarjottiin “ratkaisuksi”. Olen eri mieltä siitä, että ne olisivat ongelma. Ja että Steinerillä olisi siihen mitään “ratkaisua”. Pidän keskiaikaista synteesiä edelleen validina ja sitä vastaan 1200-luvulta 1500-luvulle esitettyjä ajatuksia varsinaisina ongelmina.

On yksi ongelma jos ei jonkin asian olemusta tai valinnan seurausta ymmärrä. Toinen, eri ongelma on jos ei halua ymmärtää. Vasta kolmas ongelma on se, jos ymmärtää, mutta ei halua toimia ymmärryksensä mukaan. Neljäs ongelma on jos ei millään kykene.

Narkomania ja alkoholismi tai seksin ympärillä pyörivät alakulttuurit sopivat tähän myös. Ihmiset eivät käsitä, mistä niissä on kyse. Mutta he eivät myöskään halua käsittää, koska eivät haluaisi toimia millään toisella tavalla. Tai pelkäävät, että joutuisivat kärsimään kyvyttömyydestään, vaikka haluaisivatkin.

Totesin toisaalla, että olen pohtinut dialektisen ja retorisen ajattelun eroja. Tiivistetysti sen voi sanoa niin, että retorisesti asetetaan käsiteltävät asiat. Sitten dialektisesti vertaillaan niitä asetettuja asioita. Minkä tahansa asian voi “loogisesti todistaa” sillä tavalla, että sen asettelee dialektisesti vastakkain jonkin ilmeisen epätoden vaihtoehdon kanssa. Samaan aikaan siitä pitää maalailla erilaisilla luonnehdinnoilla houkutteleva tai myönteinen.

Jossain suuressa suomalaisessa sanomalehdessa esitettiin esimerkiksi, että joko ihminen, artikkelin tapauksessa nainen, negatiivisesti häpeää sitä, että haluaa ja harrastaa irtoseksiä ja maksullista seksiä, tai hän positiivesti, rohkeasti ja vapautuneesti haluaa ja harrastaa niitä. Ja kertoo asiasta, ajatuksena rohkaista muitakin samoin ajattelevia toimintaan ja puheisiin.

Tuo on samanlainen dialektinen ansa, että pitää mennä tunne edellä tai ei mitään.

Aivan rinnasteinen ansa on se, että sinun pitää kannattaa kaikkia oikeuksia LGBCDEFJNE-väelle tai “vastustat ihmisoikeuksia”. Kyse on pelkästä villistä ja sumeasta vastapoolien keksimisestä ja sitten niiden heittämisestä johonkin “areenalle”.

Todellisuuden voi käsittää parhaiten niin, että on ylimpänä teologiset hyveet, jotka ohjaavat älyllisiä hyveitä, jotka toteutuvat moraalisten hyveiden kautta. Ne taas ohjaavat haluja (appetites) ja tunteita (passions). Tämä on se, mihin ihminen on alkujaan luotu.

Jos taas tunteet ovat ohjaavalla paikalla, niin kaikki hyveet tulevat mahdottomiksi. Syntyy ehkä jopa sellainen luulo, että kohtuus, lujuus, oikeudenmukaisuus, harkinta, tieto, ymmärrys, viisaus, usko, toivo ja rakkaus joko ovat tunteita tai että ne tunnistaa niihin liittyvien tunteiden kautta. Tämä on oikeastaan se tuho, mitä romantiikka kulttuurin ilmiönä tekee kaikelle muulle.

Josta tullaan siihen, että vaikutat puhuvan sekaisin rakkaudesta ja rakastumisesta. Mutta ei hätää. Ehdin jo olla molemmista eri mieltä.

Mikäs ylin auktoriteetti sinä kuvittelet olevasi? Jos vaikkapa Barthesin meriitteineen käytti vuosikausia uransa loppupuolta asiaa miettien, niin sitten nettifoorumin osallistuja kertoo, kuinka hänellä onkin tieto tässäkin asiassa yli kaikkien.

Itse pidän Barthesin ajattelutapa varsin mallikkaina samoin kuin tietysti monien taiteilijoiden, ja ihan vaan maallikkojenkin.