Viime sunnuntaina kirkosta tarttui mukaan Vinkki-lehti (Sleyn lastenlehti), jota mielenkiinnolla lueskelin, onhan se mullekin tullut ihan pienestä asti aikanaan. Olin kuitenkin hieman järkyttynyt sisällöstä. Yhden numeron painopisteistä ei saisi tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta tämä marraskuun numero ainakin näytti hengelliseltä sisällöltään hyvin vahvasti painottuvan moraalisiin opetustarinoihin ja sääntöjen noudattamiseen. Oon havainnut samantyyppistä painotusta lasten opetuksessa muuallakin, ja mun mielestä tässä on ongelma. Lapsille toki pitää opettaa moraalia riippumatta perheen uskonnosta, joten sen aiheen käsittelylle on varmasti tilausta, eikä lapsi välttämättä edes ymmärrä tai kaipaa armon julistusta samalla tavalla kuin aikuinen. Jotenkin silti tuntuu, että tässä pyörii vaara siihen, että lapsen kuva kristinuskosta muodostuu kovin sääntö- ja suorituskeskeiseksi. Mulla on valitettavasti siitä itsellänikin kokemusta omasta lapsuudesta, ja siksi tämä aihe on aina tuntunut mulle läheiseltä. Mutta miten käytännössä voisi avata lapsille armoa ja Jumalan rakkautta?
Lapsen maailma on konkreettinen. Luulen että parasta “armo-opetusta” on arkisissa tilanteissa tapahtuva anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen opettaminen. Lapsi oppii mallista, ei niinkään selityksien ja neuvojen perusteella. Jos aikuiset pyrkivät anteeksiantavaiseen elämään, se heijastuu lapsiin.
Jokaisen ihmisen elämä on täynnä ristiriitoja ja niiden ratkaisuja, jo pienestä alkaen. Esimerkkejä on helppo löytää läheltä, jos haluaa opettaa Jumalan armosta. Jumala rakastaa ihmisiä kuin isä lapsiaan, jotka tekevät väärin. Jumala opettaa oikein tekemistä - kuten vanhemmat lapsiaan - mutta antaa anteeksi, aivan ilmaiseksi.
Raamatun kertomukset ovat yhtä tärkeitä lasten uskontokasvatuksessa. Ei niitä hirveästi aina tarvitse selittää. Lapsi oppii tuntemaan Raamatun henkilöitä ja käsittää kertomukset omalla konkreettisella tavallaan joka tapauksessa. Rukoileminen kaikissa asioissa on turvallisuutta luova asia ja sitä opetellaan käytännössä.
Olen hiukan epäileväinen näiden lasten lehtien ja kirjojenkin suhteen. Tärkeää on perhe-elämä ja pyhäkouluhan on myös oiva tapa oppia kristinuskoa, kuten jumalanpalveluksetkin pienestä pitäen.
Vielä tuli mieleen, että Jeesuksesta puhumista ei esim. lauluissa ja kerho- tai kirkkohetkissä kannata vältellä. Jeesushan on nimenomaan meille tärkein Jumalan rakkauden kuva. Jeesuksen antama pelastus on sitä armoa, jota ei ehkä lapsi pienenä käsitä, mutta oikea kohde hän on uskolle ja rukoukselle.
Tähän liittyy se minua taannoin hiukan yllättänyt kommentti, jossa joku kirkon työntekijä sanoi siihen tapaan että “emme enää välttämättä ajattele että Jeesus ja Jumala pitää aina mainita - tärkeintä on ne asiat, mitä kristinusko edustaa”. Ihan noin se ei mennyt, mutta suurinpiirtein…
Mielestäni tuo ei kyllä vastaa sitä mitä kirkon lapsityö yleisesti on. Toivottavasti ei katoa Jeesuksesta kertominen ja Raamatun suora käyttö.
“Armo” on helposti abstrakti käsite. Hyvän tekeminen, auttaminen ja kiusaamatta oleminen ovat lapsille tuttuja konkreettisia asioita. Eivät ne kuitenkaan sinällään ole kristinuskoa ellei kasvatukseen liity Jumala, Jeesus ja Raamatun kertomukset.
Mietin just tätä asiaa jouluna, kun mietin omaa vastuutani.
Olen ajatellut jonkun lehden tilaamista ja kirkon tekemistä tutuksi.
Olen itse ajatellut lähteä Jeesuksen rakkauden ja anteeksiantamisen kohdasta liikkeelle.
Onko elämän ohjeista puhuminen paha, jos kumminkin tuodaan esille sen ja anteeksisaamisen ja rakkauden lahja kun kumminkin epäonnistumme?
Moraalisääntöjen vaatimusten paino, epäonnistuminen ja taas paremmaksi pyrkiminen ja uusi epäonnistuminen tekee ihmisistä pahimmassa tapauksessa mielisairaita.
Oma kokemukseni lapsuuden uskontokasvatuksesta on tietysti helluntailaisuudesta, mikä on melko sääntö-orientoitunutta, mutta tästä huolimatta en kokenut uskoa lapsuudessa mitenkään ahdistavaksi. Se tuli vasta myöhemmin. Tämän pohjalta sanoisin, että näennäinen sääntökeskeisyys ei välttämättä johda lakihenkisyyteen. Varhaislapsuudessa olennaisempaa lienee lähiyhteisö so. pääsääntöisesti perhe.
@SanGennaro ja @tortoise ovat nostaneet esiin perheen merkitystä armon avautumisessa. Mutta ei se aina ole siitä perheestä kiinni. Ei mun lapsuudenperheessä ollut eikä ole mitään sellaista vikaa, joka selittäisi, miksi mulle muodostui niin suorituskeskeinen kuva kristinuskosta. Puutteita oli luullakseni ensisijaisesti nimenomaan siinä, millaisia asioita kohtaamani kristillisiä asioita käsittelevä materiaali painotti. Toki vanhemmat olisivat periaatteessa voineet paikata niitä aukkoja ja opettaa kotona systemaattisemmin, mutta on täysin ymmärrettävää ettei sellainen tule arkielämässä mieleen, kun lapsella on kuitenkin koulun uskonnonopetus, pyhäkoulu, tyttökerho ja paljon asiaa käsitteleviä kirjoja ja lehtiä. Mun mielestä vanhempia ei pitäisi jättää yksin sen kanssa, miten opettaa lapsille armosta ja moraalisääntöjen asemasta kristinuskon kokonaisuudessa. Ja lisäksi pitää huomioida se, että kristilliset lastenlehdet eivät välttämättä päädy pelkästään uskoviin perheisiin. Meillä ainakin harrastettiin Vinkin lahjatilauksia, vanhempien suostumuksella, jopa kirkkoon kuulumattomaan perheeseen.
Eräs puolalainen teologituttavani pitää säännöllisesti esillä huoltaan siitä, että lapset saavat liian harvoin kuulla evankeliumia. Enemmänkin korostetaan tottelevaisuutta vanhempia ja Jumalaa kohtaan, jopa niin että Jumalan armollisuus unohtuu. Tämän tyyppinen opetus luterilaisessa kodissa johti isäni aikanaan raivoisaan ateismiin.
Joo, tämä on kyllä mielenkiintoinen asia. Ehkä se syy osittain on juuri siinä, että lapsen maailma on niin konkreettinen, kuten kirjoitin. Aikuiset voivat liikaakin siksi keskittyä julkaisuissaan niihin arkisiin tilanteisiin, joissa painottuu tuo pelin (ja leikkien?) sääntöjen noudattaminen.
Onko loppujen lopuksi kysymys kuitenkin samoista ilmiöistä, puhutaan sitten lasten tai aikuisten saamasta opetuksesta?
Taannoin paikallisen lehden toimittaja teki jutun kiertämällä kaupungin eri seurakuntia ja kirkkokuntia. Hän halusi ulkopuolisena tarkastella, minkälainen oli tunnelma, mitä niissä painotettiin ja mitä saarnasta jäi mieleen jne.
Kiinnitin huomiota siihen, että sielläkin missä itse kokemukseni mukaan luulisi jääneen päivän aiheesta mieleen armon ja evankeliumin, toimittaja puhui teoista. Hän tarkasteli kaikkia kohteitaan siltä pohjalta, mitä niissä jäseniltä edellytetään.
Tällaisia me ihmiset lienemme! Armosta puhutaan, mutta kuulija kysyy kuin kuuro: “mitä minun pitäisi tehdä?” Tässä lapset ja aikuiset saattavat olla yllättävän samanlaisia.
Joka tapauksessa uskon esimerkin voimaan. Siellä missä on Jumalan armoa ja rakkautta, välitetään sitä eteenpäin, myös sanoitta.
Mietin silloin tällöin kommenttejasi lukiessani, kun olet kertonut tuosta helluntailaistaustaisuudestasi, että ajoittain tunnen samankaltaisuutta kanssasi. Nytkin. Näinhän se oli minullakin. Lapsuus lestadiolaisuudessa oli turvallinen. Ei se sen hengellisyyden takia ahdistava ollut silloin vielä. Mutta tässä tuleekin sitten varmaan se selvin ero helluntailaisuuden ja lestadiolaisuuden välillä; lestadiolaisliike alkoi muuttumaan aika nopealla aikavälillä hyvinkin toisenlaiseksi. Esimerkiksi kerron, että meillä ei ollut koskaan televisiota. Mutta monilla muilla lestadiolaisilla oli. Mutta “puimatantereen puhdistusvuosien” aikana telkkarista kaikki kunnon uskovaiset luopuivat. Sehän ei ollut uskovaisen kodin huonekalu.
Jumala otetaan usein kasvatuksessa väärällä tavalla vanhempien kasvatuksen tueksi pelotteena. Jos ei enää varmaan pelotella niin paljon sillä, että Jumala heittää kuuman kiven taivaasta tuhmien lasten niskaan, niin silti vähän sinnepäin voi olla. Toinen juttu on tehdä Jumalasta joulupukin kaltainen pelotehahmo.
Toisaalta ei tietysti pidä moraalista kasvatusta jättää poiskaan. Vaikeitahan nämä asiat ovat.
Luulen että pienissä ja sisäänpäinlämpiävissä yhteisöissä mentaliteetti voi olla hyvinkin samanlainen, vaikka oppi olisikin erilainen. 
Aika paljon törmää kristillisissä yhteisöissä siihen, että lapsityö on vapaaehtoisten ja vähemmän teologista koulutusta saaneiden lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden harteilla. Teologit eivät yleensä vedä pyhäkouluja, ja seurakunnan paimen ei lähellekään aina pidä kunnolla käsissään pyhäkouluopetusta. Siksi lapsityö on alttiimpi sille, että kukin vapaaehtoinen opettaa omien väärinymmärrystensä mukaan eikä kirkkonsa opetuksen. Kuitenkin lapsityö on paras evankeliointikenttä, ja jokaisessa yhteisössä se aito mahdollisuus tavoittaa uusia ihmisiä. Tuskin missään yhteisössä hyväksyttäisiin sunnuntain jumalanpalvelukseen opettajia samoilla kriteereillä kuin pyhäkouluun. Ja tuskin pyhäkoulu vähemmän tärkeä kuitenkaan on.
Pyhäkoulun nykytilannetta en oikein tunne, paitsi että nyt suosituissa järjestömessuissahan saarnan aikana pyhäkoulun pitäminen on tärkeä osa kokonaisuutta. Voi olla että pyhäkoulun opettajiksi pääsevät halukkaat vapaaehtoiset, joten onhan siinä jonkinlainen riski aina.
Mutta kirkkomme varhaiskasvatus on muuten kyllä aika lailla hyvin organisoitua, mitä minä olen huomannut. Teologit vastaavat tietääkseni ainakin monissa seurakunnissa yhdessä enemmän koulutettujen kanssa niiden vähemmän koulutettujen ohjaajien työstä. Työaloillahan on aina esimiehet ja vastaavat teologit. Tietenkin mahdollista on “huono” teologia, joka heijastuu kasvatukseen, mutta se on yleinen kysymys, eikä pelkästää kasvatukseen liittyvä.
Omat kokemukset viime vuosilta ovat sellaisia, että minusta on tullut jonkinlainen varhaiskasvattajien “fani”, vaikka asiantuntija en sinänsä olekaan. Eräs syy on siinä oivalluksessa, että ei kristinuskon sanoman tarvitse perille mennäkseen olla monimutkaisesti ja hienoin termein lastattua. Päinvastoin: jonkun kirkkohetken tai kerhohartauden pitää olla pelkistetty, havainnollinen jne. - ja silloinhan se juuri keskittyy olennaiseen sanomaan! Aikuisenakin saan joskus paremmat eväät niistä hetkistä kuin hienosti ja oppineesti sommitelluista saarnoista. Kun krumeluurit ja liiat vaihtoehdot karsitaan, jäljelle jää usein helmi.
Lapsille ja nuorille suunnattu havainnollinen ja pelkistetty sanoma tarvinnee kyllä taustakseen hyvän teologian. Ei se mikään helppo nakki ole. Mutta ne kokemukset ja työkalut mitä on kasvattajilla olemassa, voi ottaa haltuun ilman syvää teologikoulutustakin. Lastenohjaajat ja rippikoulujen vetäjät ovat usein verrattomia “julistajia”. He tuntevat noiden ikäryhmien “aallonpituudet” eivätkä siis saarnaa seinille ja yli hilseen.
Jeesuskin puhui vertauksin ja otti esimerkit tutusta arkiympäristöstä. Havainnollisuus ja pelkistäminen toimivat yhä.
@ooperi on kyllä ihan oikeassa siinä, että pyhäkoulun opettajalta ei teologista asiantuntemusta vaadita. Kun itse vedin junnuraamista yhdessä vaiheessa (kouluikäisten pyhäkouluryhmä), ei siihen mun tietääkseni vaadittu pastorin hyväksyntää uudelle opettajalle tai muutenkaan syynätty näkemyksiä. Meillä oli keskenään yksi koulutuspäivä, jossa ei ollut pappia paikalla, ja sitten vaan opettamaan. Aikuisille ei todellakaan pääsisi saarnaamaan niillä kriteereillä. Ja kuitenkin, jos aikuinen kuulee huonon saarnan, hän todennäköisesti osaa antaa sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Lapselle taas yhdelläkin opetuksella voi olla iso merkitys ja kun ei osaa vielä arvioida opetusta, voi vaikkapa pyhäkoulussa kuultu ohjata uskonnäkemyksiä pitkäaikaisesti huonompaan suuntaan. Kun pyhäkoulussa ei ole vanhempiakaan paikalla, he eivät voi selittää asioita jälkikäteen.
Olen ollut pyhäkoulun opettajana ja muutamaan koulutuspäivään olen osallistunut. Koulutuksesta jäi mieleen ainakin se, että Raamatun kertomuksia ei saa “selittää puhki” lapsille. Samoin pidettiin tärkeänä sitä, että pyhäkoulunopettaja huomioi erikseen jokaisen pyhäkoululaisen. Jokainen lapsi haluaa tulla nähdyksi.
Neuvomattakin tajusin, että lapsia ei saa pelotella helvetillä eikä pidä myöskään opettaa, että jos teet hyviä töitä niin pääset taivaaseen.
Pyhäkoulun opettajat tekevät hienoa työtä. Kaikenlainen vapaaehtoistyö on minusta arvokasta. Käsittääkseni on olemassa ihan vakvampaakin koulutusta pyhäkoulunopettajille, kuin joku parin päivän pikakurssi. En tietysti väitä, ettei voisi olla hyvä tehtävässään ilman tällaisia.
Seurakunnissa on nykyään tosi vähän poikatyötä. Se on surku. Minusta meillä luterilaisillakin voisi olla kuoripoikia. Sellainen työ olisi oivallista kasvattamaan poikien kutsumusta
Onhan sitä vakavampaakin koulutusta pyhäkoulunopettajille, jos vain löytyy vapaaehtoisia, jotka ehtivät semmoisiin osallistumaan. Itselläni oli siihen aikaan tekemistä, että pääsin osallistumaan noihinkin parin päivän juttuihin.
Nykyään tietenkin kaikenlainen kristinuskon osaaminen on yleisesti paljon ohuempaa kuin ennen. Tottakai on tärkeää, että pyhäkoulunopettajalla on Raamatusta enemmän tietoa kuin keskivertokansalaisella. Mielestäni kuitenkin lapsille ei tarvitse olla välttämättä teologin koulutusta saanutta henkilöä. Ei heitä riittäisikään vapaaehtoisiksi.
Lapsille voi opettaa armoa niin, että kun on tehnyt väärin, niin voi saada anteeksi Jeesuksen sovitustyön ansiosta. Vanhempana sitten voi syventää opetusta ja rippikoulussahan onkin jo ihan teologit opettamassa.
Itse olen ollut vaikka kuinka monta vuotta ja useammassa yhteisössä pyhäkoulussa opettamassa ilman mitään koulutuksia. Kukaan ei ole myöskään valvonut asiaa mitenkään, eikä mitään ‘linjakokouksia’ ole koskaan pidetty. Joten voin ihan omasta puolestani puhua muita haukkumatta. Ja tunnen myös ihmisiä muista yhteyksistä, jotka ovat asiaa surreet.
Pyhäkoulun opettaminen on erittäin arvokasta, ja siksi se, että haalitaan niitä usein itsekin pienten lasten vanhempia, jotka vain sattuvat hommaan suostumaan, on aika erikoista. Miksi niin harvan papin aikatauluihin mahtuu pyhäkoulu?
Ja on varmasti hyviä lapsi- ja nuorisotyöntekijöitä, mutta tuosta lakihenkisyydestä kyllä tuli mieleen yksi hyvin tuttu sellainen, jonka opetuksia on omien lasten kanssa tullut kuunneltua, ja aika vanhatestamentillinen maailmankuva häneltä välittyy. Voihan toki sellaisia pappejakin olla, mutta tosiaan pappeja kuuntelevat myös aikuiset, joilla on myös paremmat keinot suojella itseään.