Tarkoitatko tätä?
Kestämättömiä väitteitä. Stroh, kuten Luther sanoisi.
Mikä yhdistää luterilaisen kirkon katolisiin kirkkoihin? - Kotimaa
Tämäkin on ihan stroh, mutta kommenteissa on mielenkiintoinen yksityiskohta. Kirjoittaja Sami Paajanen käyttää samanlaista avataria kuin minä täällä. Tiedoksi, en ole Sami Paajanen, mutta kommentit muistuttavat erästä pitkään poissaollutta kirjoittajaa. Tietäjät tietää.
D
Tällä ei. ole mitään tekemistä näiden asioiden kanssa, eikä Sami Paajasella. LOPETETAAn!
Noitahan sinä toistelet. Jos et löydä itse kirjoittamaasi niin on ihan turha vetää hernettä nenään. En minä voi tietää mitä olet kirjoittanut joskus johonkin. Eikä ole minun velvollisuuteni kaivella sitä.
D
Kirjoitan tässä miten Room. kirkon oppi eroaa luterilaisesta opista kasteesta ja sakramenteista yleensä. Myöhemmin kirjoitan siitä miten helluntailaisten oppi jonka mukaan kaste on vain syntein anteeksiantamuksen kuvaus eroaa luterilaisesta.
Väärin opettavat kasteen luonteesta armonvälineenä sekä roomalaiset että Rooman oppiin taipuvat luterilaiset että myös reformoidut sekä heidän latujansa kulkevat uudemmat teologit.
Roomalaisen käsityksen mukaan kaste tekee osalliseksi armosta ex opere operato, toisin sanoen ilman että kastetussa on käsillä usko, joka tarttuu kasteessa luvattuun syntien anteeksiantamukseen (vrt. Apol., M. 204, 18 ss.; suom. 187). Tridentinum onkin hylännyt kristillisen opin (nimittäin sen, »että sakramenttien oikeaan käyttöön kuuluu lisäksi usko niihin liittyviin lupauksiin; usko ottaa vastaan sen, mitä on luvattu ja mitä juuri sakramentissa tarjotaan»; Apologia) ja kironnut sen (vrt. Sess. VII, can. 8). Rooman kirkon erityisoppi kasteesta tähtää kastettujen vieroittamiseen kasteestaan. Tämän päämäärän Rooman kirkko saavuttaa pääasiassa kahdella tavalla. Toisaalta se pääsee siihen opettamalla, että kaste vaikuttaa ex opere operato, mikä tekee mahdottomaksi omakohtaisen kristillisyyden, joka on juuri usko syntien anteeksiantamukseen Kristuksen tähden. Samaan tähtää myös se oppi, että kaste ex opere operato poistaa perisynnin kokonaan ja ettei paha himo, joka ihmiseen vielä jää (concupiscentia vel fomes), enää ole syntiä (vrt. Trident., Sess. V, De pecc. orig., 5; Catech. Rom. II, 2, 32). Kun Tridentinumissa muuten kastetta sanotaan uskon sakramentiksi (vrt. Sess. VI, c. 7), tarkoitetaan sillä siinä uskoa, jota ei ole olemassakaan, nimittäin uskoa, johon täytyy tulla lisäksi rakkauden (siis pyhityksen ja hyvien tekojen), jos mieli sen liittää Kristukseen ja tehdä kristillisen kirkon jäseneksi. Toisaalta Rooman kirkko saavuttaa päämääränsä, kastettujen vieroittamisen kasteestaan, siten, ettei se salli armosta langenneiden palata kasteen armoon, vaan ohjaa heidät turvaamaan tuohon »toiseen lautaan», roomalaiseen rippiin (contritio cordis, confessio oris, satisfactio operis; Trident., Sess. VI, c. 14; Sess. XIV, can. 2). Kaiken tämän tarkoituksena on ylläpitää epävarmuutta armosta, monstrum incertitudinis gratiae, johon paavikunnan valta sieluihin perustuukin.
Rooman kirkon maaperällä liikkuvat myös ne uudemmat luterilaiset, jotka puhuvat yhteydestä Kristukseen, vieläpä uudestisyntymästä kasteen kautta ilman, että samalla usko syntien anteeksiantamukseen olisi käsillä. [Väisänen] Kasteen ajatellaan vaikuttavan luonnonvoiman tavoin tai olevan ikään kuin jonkin aineen vuodattamista ihmiseen ilman, että usko on tarpeen sen vastaanottamiseen. Tämän katsomuksen edustajat väittävät, että kastetut pysyvät Kristuksen jäseninä vielä siinäkin tapauksessa, että ovat tulleet epäuskoisiksi (vrt. Franz Delitzsch, Vier Bücher von d. Kirche, s. 43 ss.), tai että kastetuilla siinäkin tapauksessa, ettei heistä koskaan tule uskovia, kuitenkin on itsessään Kristuksen henki heihin heitä koko elämänsä seuraavaksi lahjaksi vuodatettuna (vrt Thomas., Dogm. IV, 9). Kattenbusch sanoo täydellä syyllä tätä teosofiseksi spekuloinniksi (RE3 XIX, 422). Raamatun mukaan uudestisyntymä ilman uskoa Kristuksen hankkimaan syntien anteeksiantamukseen on non-ens (jotakin täysin olematonta). Raamattu tuntee vain yhden uudestisyntymän, sen joka ihmisen puolelta tapahtuu uskon kautta Kristukseen, toisin sanoen uskon kautta Kristuksen ansaitsemaan syntien anteeksiantamukseen (Joh. 1:12 - 13; 3:5,14,15). Niin on kastekin uudestisyntymisen väline ainoastaan sen perusteella, että se tarjoaa syntien anteeksiantamuksen ja näin tarjoamalla sitä herättää uskoa tai vastaavasti vahvistaa sitä.
Rooman kirkon piiriin kuuluu edelleen se nykyään niin suosittu katsomus, että kaste ensinnä siirtää Kirkon yhteyteen eli uuteen ihmiskuntaan ja sitten Kirkon jäsenyyden kautta eli sen kautta, että ihminen on istutettu uuteen ihmiskuntaan, tekee osalliseksi syntien anteeksiantamuksesta. Tämä katsomus on roomalainen siksi, että siinä perustetaan syntien anteeksiantamus eli vanhurskautus kristillisen kirkon jäsenyyteen eli uuteen ihmiskuntaan liitettynä olemiseen eikä kasteessa luvattuun syntien anteeksiantamukseen. Tähän soveltuu se, mitä Dorner aikoinaan sanoi von Hofmannia vastaan: »Siis meillä on sovitus ainakin periaatteellisen pyhityksen ansiosta» (vrt. Glaubensl. II, 587). Ero, mikä vallitsee vanhaluterilaisen ja uudenaikaisen luterilaisen kasteopin välillä, voidaan määritellä seuraavasti: Lutherin ja luterilaisen tunnustuksen mukaan on kaikkein tärkein asia kasteessa syntien anteeksiantamus, ja sen vuoksi tällä taholla ei tahdota kuulla puhuttavankaan mistään kasteen pelastavasta vaikutuksesta ilman kastetun puolelta käsillä olevaa uskoa. Uudemmilla luterilaisilla sen sijaan kasteen välittämä syntien anteeksiantamus ja siitä johtuen myös sen vastaanottamisen väline, usko, on taka-alalla. Heidän mielestään kasteen kautta annetaan hengellisiä (tai henkis-ruumiillisia) voimia ja aarteita ilman, että kastetun puolelta usko on käsillä vastaanottamisen välineenä. Siinä juuri heidän oppinsa kallistuu Roomaan päin.
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 470-471.
Tässä vielä osuva jatko edelliseen viestiini Lutherilta:
Emmehän me vielä ole kokonaan päässeet perille asti, sinne, minne meidän pitää, vaan me vaellamme vielä matkallamme, jolla meidän alati on jatkettava taistelua kaikkia meitä kohtaavia vaaroja ja esteitä vastaan. Vapahdus tosin on alulla, mutta ei vielä meissä päättynyt. Sinä olet tullut Egyptistä ja käynyt halki Punaisen meren, toisin sanoen, kasteen kautta saatettu perkeleen vallasta Jumalan valtakuntaan, mutta sinä et vielä ole päässyt erämaan halki luvattuun maahan. Sinä voit vielä matkallasi eksyä, tulla lyödyksi, ja niin vapahduksesi jää saavuttamatta. Jumalan puolella kylläkään ei ole mitään vikaa: onhan hän jo sinulle antanut sanansa, sakramenttinsa, armonsa, Henkensä ja lahjansa, ja hän tahtoo meitä eteenkin päin auttaa, kunhan emme vain lankea ja epäuskossa, kiittämättömyydessä ja hänen sanansa halveksimisessa väistä itsestämme armoa.
Martti Luther, Hengellinen Virvoittaja, SLEY 1952, s. 401.