Lapsikastetta korostetaan sen kiistanalaisuuden tähden.
Ei ole enää luterilaista ajattelua. Uskovaisten perheiden lapset tulee kastaa, vaikka eivät vielä pysty uskoansa tunnustamaan. Emme tiedä mitä kastamattomille kuolleille tapahtuu, mutta oppi varoittaa sellaisesta ajattelusta perisynnin takia.
2 tykkäystä
Kastan huomenna kaksi teiniä. Teologisesti merkitsevää on yksi kaste. Ei se minkä ikäisenä se suoritetaan. Ja kyllä lapsikin on pelastusta vailla ja kyllä, kaste on välttämätön, mutta ei riittävä pelastukseen.
Lemppariteologini (reformoitu) Karl B. kääntyi lapsikastetta vastaan vanhoilla päivillään, mutta ei pitänyt kastettuja lapsia väärinkastettuina. Aikuiskasteenkin voima on Kristuksessa ja Hänen sanassaan, ei kastettavan uskossa tai sen tunnustamisessa. Barth myös vastusti jyrkästi uudelleenkastamista. Lapsikastekin on pätevä, mutta niistä puuttui aikuisen ja kirkon (kastavan kirkon) vastuu kasteesta/kastettavasta.
Ymmärrän Barthia hyvin, vaikka kastankin yleensä lapsia.
Omassa evl:ssämme on sellainen ikävä implisiittinen epäkristillinen oletus että kun ihminen kastetaan lapsena, niin saadaan potentiaalinen veronmaksaja. Vanhempana liittymisen kynnys on kuitenkin hieman korkeampi kuin mukana notkuminen jos on lapsesta saakka ollut kirkon jäsen.
Kun kirkon verotus loppuu ostopalveluna valtiolta, niin jotain radikaalia tapahtuu. Toisaalta lasten kastaminen saattaa yleistyä, lapsi kun ei maksa mitään ennen kuin alkaa ansaitsemaan. Toisaalta lasta ei voi kastaa ellei jompi kumpi vanhemmista kuulu kirkkoon.
D
3 tykkäystä
Vanha luterilaisena en ajattele noin. Uskovienkin perheiden pikkulapsia kuolee ja silloin voi olla turvallisella mielellä lapsen / vauvan pelastuksesta, silloin kaste riittää ilman uskonsa tunnustamista.
En pidä siitä, että lut. papit saavat vaikutteita muiden protestanttien ajattelusta. Vaikka Jeesus rukoili yhteyden puolesta ei se voi olla hinnalla millä hyvänsä. Kaikki eivät voi olla oikeassa yhtä aikaa vaikka väärässä voivatkin olla.
Huolestuttavaa tämäkin kehitys kansankirkossamme. Tästä annan pisteet ääriluterilaisuudelle ja voisin heihin liittyä, vaikka paljon voin narista heitäkin vastaan. Ihminen on totisesti parantumaton syntinen yms. loppuun saakka.
Lapsikasteessa on ongelmansa, mutta ei niin suuret kuin aikuiskasteessa, jota tietenkin tarvitaan niille, jotka eivät ole kastetta aikaisemmin saaneet.
(Jos Sley lakkaa puolustamasta kasteenarmoa, niin olen pettynyt suuresti heihin… Kasteemme on sakramentti jne. Viidesläiset ovat liikaa vapaasuuntaisia näissä asioissa. Lopun ajan merkkinä pidän tätä kehitystä.)
1 tykkäys
Luterilaisen pappina siteeraan tunnustuskirjojamme: Kaste on välttämätön pelastukseen. Mutta kirkkomme ei opeta että se yksin riittää. Lisäksi tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi. Siinä on se mitä itse aiheesta opetan ja kukaan ääriluterilainenkaan pappi ei opeta toisin. Lapsikaste ei edelleenkään eikä mikään muukaan kaste ole pelastusautomaatti. Tämä on luterilainen opetus, olipa opettajana kaltaiseni konservatiivi tai vielä konservatiivisempi pappi. Jos joku reformoitu tai muun kirkkokunnan pappi opettaa samalla tavalla, niin se on hyvä juttu.
Minä en pidä siitä, että ajatellaan että missään muussa kirkkokunnassa ei osattaisi ajatella asioista kristillisesti perusteltavissa olevilla tavoilla. Lisäksi Leuenbergin konkordian kautta Euroopan reformoidut ja luterilaiset jakavat sanan ja sakramenttien yhteyden. Oma kirkkomme jäi pois syistä jotka ovat vielä huonommin perusteltavissa kuin piispojen pähkäily avioliittokysymyksen tiimoilla.
T:luterilainen pappi ja diakoni D
1 tykkäys
Vain usko on välttämätön pelastukseen. Kastamaton lapsi on hengellisesti kuollut, siis perisynnin syyllisyyttä kantava, samoin myös kastamaton aikuinen kantaa perisynnin syyllisyyttä. Kumpikaan ei kykene millään tavoin, eikä miltään osin vaikuttamaan pelastukseensa. Kun lapsi kastetaan, herättää Jumala hänet kasteessaan uskon kautta, kuten Raamattu sanoo, siis yksin Jumalan toiminnan kautta, ei minkään lapsessa olevan ominaisuuden kautta, sillä uskohan on kaikkea ihmisessä luonnollisessa syntymässä saatua vastaan. Samassa tilassa on kastamaton aikuinen, eli hänkään ei voi osallistua pelastukseensa, koska on hengellisesti kuollut, mutta Jumala voi hänetkin herättää evankeliumin sanan kautta ja ohjata seurakuntaan. Raamattu pitää heltymättömästi kiinni siitä, että joka uskoo se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen. Näin kysymys pitääkin asettaa miten käy niiden, jotka eivät koskaan kuule evankeliumia? Tähän kysymykseen ei luterilainen dogmatiikka vastaa, vaan jättää asian Jumalan haltuun.
1 tykkäys
Haittaako se? Ekumeeninen foorumi.
2 tykkäystä
OK, en tietenkään pysty väittelemään opista ja teologiasta. Oikeastaan olen jo ollut parikymmentä vuotta lukematon ja oppimaton. Tunteilla ja ‘kokemuksella’ täällä mennään ja sukuni molemmin puolin ovat luopuneet ja kirkostakin eronneet. Maallistuneet ovat siippani ja lapseni perheineen sekä ystäväni, mitkä jäljellä vielä ovat.
Uskomattomat ystäväni ovat palanneet ystäväksi, kommunistitkin ja uskomattomat pappien lapset. Hurskaat ovat suuttuneet enkä heitä huolikaan, samoin new age ent. työtoverit ja ‘noidat’, hyvä niin. Täydellinen välinpitämättömyys ja maallistuminen on siis piirini, mutta oma uskomiseni on saanut elää, vaikka harvoin enää kirkossa käyn, Korona vieroitti ja taudit tarttuu edelleen.
Seuraan ekumenian ja yhteiskristillisyyden kehitystä kuitenkin ja positiivisesti on saanut yllättyä usein (Radio Dei).
(Miespapeista harvoin on sielunhoitajaksi, ‘minun’ Jeesukseni K. hyväksyy naispappeuden ainakin naisille, mutta ymmärrän Raamatun takia miksi tästä taistellaan yhä. Sielunhoito on hyvin tärkeää, mutta aina ollut haastavaa. )
Koen olevani tosi huono itseni ilmaisussa kirjallisesti, pahoittelen. Silti kirjoittelen täällä, jos voin.
1 tykkäys
Kyse ei ole väittelystä, vaan teologian rajoista. Ei meillä ole kovinkaan suuria eroja muihin kirkkoihin mitä kasteeseen tulee. Meille kelpaa reformoitujen, katolisten, ortodoksien, helluntailaisten, metodistien jne. kaste. Pointti on että emme kasta uudelleen. En ole esittänyt mitään uutuuksia luterilaisesta vinkkelistä. Puhuin yhdestä reformoidusta teologista ja hänen (ei siis reformoidun kirkon, joka ei ole mikään monoliitti)mielipiteestään, joka on hyvin perusteltu eikä ole meille luterilaisille mitenkään hereettinen. ajatus. Tunnustuskirjojemme lasten kastamisargumentit on suunnattu ennen kaikkea uudelleenkastamista vastaan.
D
3 tykkäystä
On se hereettistä, jos joku sanoo, ettei kristittyjen lapsia pidä kastaa.
1 tykkäys
Näin ja monet muut asiat, joita kasteeseen sisällytetään.
Keskipisteessä tulisi olla sen mikä sisältö kasteelle annetaan, ei niinkään kastetoimituksen kunhan se vain toimitetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Luther käsittelee mestarillisesti erilaisia sisältöjä, joita kasteelle annettiin ja annetaan vieläkin, sanokoot uudestikastajat, romanisoivat luterilaiset jne., mitä tahansa. Tässä alla on niin ikään mestarillisesti käsitelty niitä erilaisia sisältöjä joita kasteelle on annettu erilaisissa konteksteissa, joita Luther kritikoi. Kasteen sisältöä arvoitaessa on erotettava usko ja teot. Esitys ei mielestäni ole parannettavissa.
Yhteenveto
Lutherin kannan täsmentämiseksi on syytä palauttaa vielä mieliin De captivitate -teoksen teologinen tähtäyspiste. Sen kritiikki skolastiikkaa vastaan kohdistui ensi sijassa sakramenttien käyttöön eli niiden merkitykseen ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Luther ei siis arvostellut sitä, että sakramenttia toimitettaessa ihminen tulee osalliseksi Jumalan armosta. Reformaattori ilmaisee arvostelunsa osoitteen tarkasti, kun hän erottaa käsitteellisesti toisistaan “sakramentaalisen kasteen” ja “uskolla kastamisen”. "Sinut on siis kerran kastettu sakramentaalisesti (sacramentaliter), mutta sinun on aina tultava kastetuksi uskolla (fide), aina kuoltava ja aina tultava eläväksi.
Kuten tästä distinktiosta käy osuvasti ilmi, kohdistuvat Lutherin lukijalleen osoittamat imperatiivit - ja niiden implikoima skolastiikan kritiikki - juuri “uskolla kastamiseen” eli jokapäiväiseen parannukseen. Itse asiassa Lutherin arvostelu sisältää ajatuksen, että “sakramentaalinen kaste” oli saanut skolastisessa teologiassa liian vähän painoa, koska sen vaikutus “laimentuneena” ja “heikentyneenä” ei enää ulottunut alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti ihmisen jokapäiväiseen elämään.
Myös Lutherin myöhemmästä tuotannosta käy ilmi, että Lutherin kritiikki katolista opus operatum -oppia vastaan ei kohdistu varsinaisesti itse sakramentin jakamiseen eikä sen vaikutukseen sakramentin antamishetkellä, vaan arvostelun kärki suuntautuu sakramentin myöhempään käyttöön. Toisilla käsitteillä ilmaistuna kritiikki ei siis kohdistu ensimmäisen vanhurskauden lahjaan, vaan siihen, miten toinen vanhurskaus toteutuu ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Luther lausuu Von der Widertauffe -kirjeessään: "Heidän [ uudestikastajien] keskuudessa on tekojen perkele (ein werck teuffel), joka puhuu uskosta, mutta tarkoittaa kuitenkin tekoja. Uskon nimellä ja varjolla hän johtaa ihmisraukkoja luottamaan tekoihin, aivan kuten meille paavin vallan alla tapahtui. Meitä vaadittiin käymään ehtoollisen sakramentilla ja näin tekemään kuuliaisuuden tekoja. Kukaan ei mennyt sakramentille ravitakseen uskoa. Kun me olimme vastaanottaneet sakramentin, silloin oli kaikki tapahtunut) ja teko oli täytetty (so war es alles geschehen und das werck volnbracht)." (WA 26, 161, 35-162, 3).
Opus operatum -opin vääristymä oli siis siinä, että sen avulla oli syrjäytetty sakramentin jatkuva käyttö eli uskolla kastaminen. Kasteen vaikutus oli “lyhentynyt” hetkelliseksi ja siitä oli tullut pelkäksi momentaaniseksi toimitukseksi redusoitunut opus operatum. Näin sakramentti oli muuttunut käskyksi ja uskosta oli tullut teko. Tätä Lutherin kritiikkiä arvioitaessa on kuitenkin koko ajan tärkeää muistaa, ettei hänen arvostelunsa kohdistu “sakramentaaliseen kasteeseen” sinänsä eli itse toimituksessa realisoituvaan sakramentin vaikutukseen.
“Sakramentaalinen kaste” on siis se Jumalan vanhurskauttavan toiminnan paikka, jossa armo lahjoitetaan ihmiselle täysin riippumatta hänen omasta valmistautumisestaan. Juuri lapsikaste ja siinä lapseen vuodatettava usko ovat selvin esimerkki sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Lapsikasteen yhteydessä tulee myös selvästi esiin Lutherin oma opus operatum -korostus, jota tosin De captivitate -teoksessa ei ole vielä formuloitu eksplisiittisesti ja joka jää usein Lutherin harjoittaman massiivisen polemiikin varjoon, mutta joka silti on Lutherin oman teologisen kokonaiskonseption olennainen osa.
“Sakramentaalisen kasteen” ja “uskolla kastamisen” erottaminen tekee myös loogisesti ymmärrettäväksi, että Luther voi yhtä aikaa toisaalta arvostella skolastiikkaa uskon syrjäyttämisestä ja silti toisaalta pitää kiinni sakramentin objektiivisesta vaikutuksesta. Yhdistävänä tekijänä näiden usein vastakkaisina pidettyjen trendien välillä on vanhurskauttamisoppi. Vaatiessaan nimittäin uskoa tekojen sijaan Luther ei ymmärrä uskoa ihmisen oman aktiviteetin tuotteeksi, vaan Jumalan vaikutukseksi ihmisessä. Ihmisen tekojen tilalle hän haluaa tuoda uskon eli Jumalan teon. Sakramentin ulkonainen toimittaminenkaan eli opus operatum ei saa muuttua ihmisen ansiolliseksi teoksi, vaan sen tulee säilyä Jumalan vaikuttamana tekona, jossa ihmiselle lahjoitetaan sakramentaalisesti vanhurskaus ilman hänen omaa disponoitumistaan.
Kun usko näin tulkitaan Jumalan ihmisessä vaikuttamaksi teoksi, silloin on myös loogisesti ymmärrettävää, että Luther saattaa puhua Jumalan lupauksen ja ihmisen uskon välisestä “vuorovaikutuksesta”. Siinä ei ole kysymys Jumalan ja ihmisen yhteistyöstä hereettisen synergismin merkityksessä, vaan siitä, että kasteessa ihmiseen yhdistynyt Kristus vaikuttaa ihmisessä sen uskon, joka toimii “kooperaatiossa” Jumalan lupauksen kanssa. Tämä lupauksen ja uskon välinen “vuorovaikutus” on se konteksti, jossa myös sakramenttien efektiivisyys on Lutherin mielestä “oikea ja mitä varmin”.
“Tiedämmehän, että kaikkialla missä on jumalallinen lupaus, siellä vaaditaan uskoa ja että molemmat ovat tarpeellisia niin, ettei kumpikaan voi olla vaikuttava ilman toista. Toisaalta ei -nimittäin ole mahdollista uskoa, ellei lupaus ole läsnä, ja toisaalta lupausta ei vahvisteta (stabilitur), ellei siihen uskota. Mutta kun molemmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään (mutuae sint), niin ne saavat aikaan sakramenttien oikean ja mitä varmimman vaikutuksen (faciunt veram et certissimam efficatiam sacramentis).
Sen tähden on turhaa vaivaa ja kadotukseen kulkemista etsiä sakramentin vaikutusta muualta kuin lupauksesta ja uskosta.” (WA 6, 533, 29-534,2.)
Eero Huovinen, Fides Infantium, s. 90-93, korostukset minun.
1 tykkäys
Kuka niin on sanonut? En minä ole kuullut tuollaista.
Jos joku sanoo hänen mielestään kasteen tulisi tapahtua kun ihminen kykenee itse päättämään kasteestaan ja samalla tunnustaen että kyseessä on Jumalan teko, ei ihmisen, niin mikä siinä tarkalleen ottaen on hereettistä?
Me emme pidä vapaakirkollisia tai helluntailaisia harhaoppisina siksi että he eivät kasta lapsiaan, vaan siksi että he kastavat uudelleen, mikäli kaste on annettu kun lapsi ei vielä ymmärrä mistä on kysymys.
Lisäksi Tunnustuskirjoja autoritaarisempi Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus sanoo että yhden kasteen, ei yhden lapsikasteen.
Ja minusta tuntuu pahalle jos kristityt vanhemmat eivät kasta lapsiaan, mutta harhaoppista se ei ole.
D
1 tykkäys
Augsburgin tunnustus siis sanoo: “[kristittyjen] lapset tulee kastaa”, ja sikäli kun CA on tässä asiassa oikeaoppinen, niin toisin opettavat ovat vääräoppisia. En haluasi ruveta tässä kaivelemaan tämän kannan yksityiskohtaisia perusteluita, kun luulisi kaikkien teologien tuntevan ne muutenkin.
Kun taas CA:n mukainen luterilaisuus pitää molempia oppeja harhoina: sitä, ettei kristittyjen lapsia pidä kastaa, ja sitä, että lapsikastetta pidetään pätemättömänä.
1 tykkäys
Se on vakavaa, että helluntailaiset mm. eivät hyväksy lut. kastetta ja pilkkaavatkin yleisesti.
En tiedä kuinka moni käsitti Lutherin loistavan lauseen tuossa Huovisen sitaatissa häneltä?
"Heidän [ uudestikastajien] keskuudessa on tekojen perkele (ein werck teuffel), joka puhuu uskosta, mutta tarkoittaa kuitenkin tekoja. Uskon nimellä ja varjolla hän johtaa ihmisraukkoja luottamaan tekoihin, aivan kuten meille paavin vallan alla tapahtui.
Martti Luther
Helluntailaiset käsittävät uskon juurikin tekona, eivät Jumalan lahjana. Ja kun he käsittävät sen ihmistekona, ihmisen suorituksena onhan heidän silloin pakko sulkea se pois lapsikasteesta kun he eivät katso lapsen voivan tehdä tätä tekoa, uskon tekoa. Hehän opettavat siten, että ihminen voi uskoa vasta tultuaan ymmärtävään ikään, mutta eivät tule tällä tavoin järkeensä nojautuen saamaan päätään sisälle ahtaasta portista. Tästä johtuen kastekin on heillä tunnustustoimi, teko! Myös Lutherin mainitsemat skolastikot samoin kuin romanisoivat luterilaiset käsittävät kasteen tekona, hetkellisenä toimituksena, suorituksena ja siitä johtuen uskokin tulee heillä teoksi. Puhutaan esim. hyvin voimakkaasti kuolemansynneistä ja luokitellaan niitä, vaikka ainut kuolemansynti on epäusko. Myös ahdistetaan ehtoollisen sakramentille, kuten Luther tuossa sanoo: "Meitä vaadittiin käymään ehtoollisen sakramentilla ja näin tekemään kuuliaisuuden tekoja. Kukaan ei mennyt sakramentille ravitakseen uskoa. Kun me olimme vastaanottaneet sakramentin, silloin oli kaikki tapahtunut) ja teko oli täytetty (so war es alles geschehen und das werck volnbracht)." (WA 26, 161, 35-162, 3).
Minua ärsyttää kun nämä tahot ovat niin herkkiä luokittelemaan ihmisiä tekojen perusteella, ilmapiiri on tuomiohenkinen.
1 tykkäys
Ensinnäkin, kuka on sanonut että kristittyjen lapsia ei kastaa? Tämän olkiukon yli olisi päästävä.
CA sotii koko ajan kasteasiassa uudelleenkastajia vastaan. Ei niitä käytäntöjä vastaan jotka olivat olleet käytössä toista tuhatta vuotta ja joiden mukaan kastettiin kaiken ikäisiä ihmisiä. Jos joku kristitty tai ei-kristitty ei kasta lastaan, vaan jättää sen myöhemmäksi, niin uskontunnustuksen ja Raamatun pohjalta, niiden toimiessa ylimpänä normina, voidaan sanoa että kasteen ottaminen tai saaminen aikuisena tai teininä, on legitiimi teologinen positio, ei harhaoppi. Jos kastetta lykätään (kuten ennen vanhaan monesti tehtiin kun ei ollut pappia saatavilla) Se on väärin, jos joku sanoo että kristittyjen lapsia ei saa kastaa, mutta en ole kuullut kenenkään koskaan sanovan niin. Ei edes Barth sanonut niin.
Ja edelleenkin, minusta tuntuu pahalle jos vanhemmat eivät kasta lapsiaan. Ja samalla Apologiaa mukaillen, jos vanhemmat eivät tuo lastaan sanan ja sakramenttien äärelle muuten kuin kastehetkessä, niin jotakin on pielessä.
D
Niin on. Ja itse en pidä helluntailaisten kastetta harhaoppisena, eikä sitä pidä kirkkommekaan, ellei kyseessä ole uudelleen kastaminen.
D
1 tykkäys
Alkujaan ja vielä muutama vuosikymmen sitten se oli lähes pelkästään uudelleenkastamista. Nyt on jo toisen ja kolmannen polven helluntailaisia ja muuten kastamattomia runsaasti, mutta eivät kaikki edelleenkään. Proselytismi on oikein tekemistä helluntailaiselle erityisesti, vaikka kaikkihan pitävät omaa uskontoaan oikeana tietty. Suomalaisuus ja luterilaisuus on vaikuttanut helluntailaisiin myös eivätkä ole ollenkaan homogeeninen uskonto ja ilman ovat edelleen kirkasta oppia.
1 tykkäys
Salliiko laki nykyään 12-14-vuotiaitten lasten kastamisen ilman, että vanhemmat ( tai toinen heistä) samalla liittyvät kirkkoon? .Ennen ikäraja oli 15 vuotta. .
Minusta on epäreilua kalastella murrosikäisiä lapsia. Uskonnonvapauslain henkihän on se, että vanhemmat määräävät..Siihenhän esim koulujen käytännöt perustuvat. Uskonnollisen herätys–ja valistustyön pitää kohdistua aikuisväestöön eikä lapsiin.
Aikoinaan helluntailaisten toiminta herätti Suomen luterilaisissa syvää paheksuntaa, kun he houkuttelivat kasteelleen muiden kirkkojen nuorisoa. Helluntailaisten kaste ei tosin ole mikään seurakuntaan liittymisriitti.Sen voi ottaa muutenkin.Tiedän luterilaisia, jotka 1970 luvulla menivät “uskovien kasteelle”, mutta jäivät omaan seurakuntaansa. Uskovien kaste oli hieno elämys.
Olisiko kyse lapsista, joiden vanhemmat (tai toinen heistä) ovat ev.-lut. kirkon jäseniä, mutta lapsi on jätetty kastamatta.
Laki on kai, että yli 12-vuotiaalta pitää saada suostumus usk. yhdyskuntaan liittymisestä ja yli 15-vuotias saa vanhempien suostumuksella liittyä.