Joku irvileuka saattaisi sanoa, että opillisen keskustelun käyminen muodossa “oletko samaa mieltä MEIDÄN kanssamme” ei kyllä suoranaisesti heti ensimmäisenä herätä palavaa halua kääntyä riemumielin luterilaiseksi.
Luterilaista monergistista oppia kääntymyksestä voisi selventää vertaamalla uudestisyntymätöntä ihmistä fyysisesti kuolleeseen Lasarukseen, jonka Jeesus herätti kuolleista (Joh. 11. luku). Yhtä vähän kuin fyysisesti kuollut Lasarus pystyi tekemään mitään yhteistyötä (synergiaa) Jumalan kanssa, mitä tuli Lasaruksen kuolleista herättämiseen, yhtä vähän synteihinsä kuollut (Ef. 2:1) ja uudestisyntymätön ihminen voi tehdä mitään omalta puoleltaan, mitä tulee hengelliseen eläväksi tekemiseensä tai uudestisyntymiseensä.
Paavali sanoo Roomalaiskirjeessä, että Jumala “kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikään kuin ne olisivat” (Room. 4:17). Jumala loi maailman tyhjästä, samoin Jumala luo olemattomia omikseen. Kreikaksi “mee onta hoos onta”.
4 tykkäystä
Tekihän Lasarus yhteistyötä. Jeesus käski hänen tulla haudasta ulos ja Lasarus tuli! 
3 tykkäystä
Enpä tiedä, että kannattaako Lasaruksen kuolleista herättämis -tapausta laajentaa esikuvaksi kovin moneen asiaan. Ort. kirkko opettaa, että siinä oli kyse Kristuksen kuolleistaheräämisen ennakoimisesta t. profetoimisesta ja että kyseisen tapauksen oli tarkoitus vahvistaa yleistä uskoa kuolleistaherättämiseen. Lasaruksen lauantain troparissa sanotaan:
Vahvistaaksesi uskoa yleiseen ylösnousemukseen sinä, oi Kristus Jumala, kärsimyksiesi edellä herätit kuolleista Lasaruksen. Sen tähden mekin lapsukaisten tavoin kantaen voitonmerkkejä huudamme sinulle, kuoleman voittajalle: Hoosianna korkeuksissa, siunattu olet sinä, joka tulet Herran nimessä.
Tietenkin Jumala on luonut kaiken tyhjästä tarvitsematta mitään rakennusaineita itsensä ulkopuolelta. Mutta ihminen, joka tulee uskoon, ei tule sitä tyhjästä, vaan uskoon tulee aina ihminen, joka on jo alunperinkin luotu hyväksi ja Jumalan kuvaksi.
Enpä tiedä, tuntuu siltä, että uskoontulemisesta on hyödytöntä ryhtyä vääntämään, kun kaikki ovat lukeneet ne kohdat, joissa sanotaan, ettei Isän luo pääse kuin Pojan kautta eikä kukaan, jota Isä ei ole sinne vetänyt jne. Jumalan seuraaminen, ristin kantaminen, Jumalan tahdon tekeminen ym. eivät kuitenkaan tyhjene esim. uskoontulokokemukseen, vaan siinä on kyse elämänmittaisesta prosessista. Ihminen voi nähdä vaikkapa Jeesuksen tai Jumalansynnyttäjän silmästä silmään, mutta ei se takaa sitä, että ihminen pysyisi Kristuksessa ja pelastuisi. Monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut jne.
1 tykkäys
Kaikki muut kirkkokunnat kieltävät vanhurskauttamisen forenssisen luonteen opettaen synergistisesti, että usko joka tarttuu vanhurskauttamiseen ei ole yksistään Jumalan toiminto, hänen aikaansaannoksensa, vaan ratkaisu, eettinen akti, oikea käyttäytyminen, kilvoitus, jne., lyhyesti sanoen ihmisen saavutus. Näin vanhurskauttaminen siirretään liian juridisena, liian oikeudellisena, pois Jumalan käsistä ja tehdään ihmisen muuttuminen osaksi sovitusta, joka on sama kuin room. kat. fides caritate formata (rakkauden muovaama usko) oppi.
Eivätkös muutkin reformoidut kirkot myös opeta samaan tapaan vanhurskautuksesta? Eiväthän luterilaiset yksin ole monergisteja.
1 tykkäys
En minäkään, vaikka itsekin uskon, että ihmisen tahto ei ole vapaa valitsemaan Juimalaa, vaan vastustaa häntä aina, ellei Jumala itse puutu asiaan. Sanoin luomakunnan tilasta ja lankeemuksen välisestä suhteesta keskusteltaessa jopa niin rajusti, että Aadamilla ei langetessaan ollut vapaata tahtoa ja että lankeemus oli välttämätön. En kuitenkaan pidä oikeana kuvata tätä asiaa Waltherin tapaan näin: [quote=“anon31067578, post:79, topic:147”]
ei ole kolmea tekijää kääntymyksessä Pyhä Henki, Jumalan sana ja ihmisen tahto, vaan ainoastaan kaksi Pyhä Henki ja Jumalan sana.
[/quote]
Kun luterilaisten sisäisisiin oppikiistoihin 1500-luvun loppupuolella haettiin ratkaisua, syntyi luterilaisten viimeinen tunnustuskirja Yksimielisyyden ohje (Formula Concordiae), jossa tämä kysymys on kaikkein tärkein ratkaistava asia. FC toteaa näin:
Kääntymisen saa aikaan yksin Pyhän Hengen armo ja voima, ihmisen käännyttäminen on yksin hänen työtään. Ilman hänen armoaan jäävät meidän tahtomisemme (Room. 9:16) ja juoksemisemme turhiksi, ilman hänen antamaansa kasvua eivät meidän istuttamisemme, kylvömme ja kastelumme (1 Kor. 3:7) tuota tulosta.
Vähän myöhemmin FC jatkaa näin:
Luther tosin kirjoittaa, että ihmisen tahto käyttäytyy kääntymyksessä pure passive, ei tee yhtään mitään. Se on ymmärrettävä respectu divinae gratiae in accendendis novis motibus: se koskee sitä, että Jumalan Henki kuullun sanan tai pyhien sakramenttien käytön avulla tarttuu ihmisen tahtoon ja saa siinä aikaan uudestisyntymän ja kääntymyksen. Niin pian kuin Pyhä Henki on sen saanut aikaan eli siis yksinomaan jumalallisella voimallaan ja vaikutuksellaan muuttanut ja uudistanut ihmisen tahdon, silloin ihmisen uusi tahto on Jumalan, Pyhän Hengen instrumentti ja työväline: se ei ainoastaan ota vastaan armoa vaan se on myös mukana osallistumassa Pyhän Hengen seuraaviin töihin.
Oven takana kolkuttava Kristus ei todellakaan murra ovea eikä kaappaa ihmistä väkisin, mutta rakkaudessaan hän kyllä tulee sisään usein ihmisen sulkemien lukkojenkin läpi. FC:n kirjoittajat tajusivat vallan mainiosti, että ihmisen tahto on jollakin tavalla kääntymisen prosessissa mukana; ei missään tapauksessa subjektina, joka saa aikaan kääntymisen, mutta ei myöskään pelkkänä objektina, jota taivaasta käännetään kuin vipuhanaa. He esittivät asian siis niin, että Pyhä Henki ensin armonvälineitä käyttäen muuttaa ihmisen tahdon. Sen jälkeen tahdosta tulee yksi Jumalan työvälineistä. Tahto ei ole subjekti eikä objekti, vaan instrumentti, joka oikein viritettynä “on mukana osallistumassa Pyhän Hengen seuraaviin töihin”. Ja sitähän synergia on: osallistumista töihin.
Itse asiassa FC:n tapa esittää asia tulee aika lähelle monien synergistien kantoja. Esitetystä aikajanasta, jossa Pyhä Henki ensin muuttaa ihmisen tahdon ja sitten tekee siitä työvälineen, ei ehkä pitäisi synnnyttää kovin kärjistettyjä oppiriitoja, koska Jumala kuitenkin on se, joka kutsuu ja ohjaa sisään. Omaan tahdonpäätökseen tai omaan hengelliseen kehitykseen luottaminen pelastuksen ehtoina on eri asia, mutta luulenpa, että se ei tässä ketjussa kaikkien ei-luterilaistenkaan mielestä ole oikeaa hengellisyyttä.
Oletko koskaan ajatellut siten, että syntiinlankeemus on tumellut myös ihmisen tahdon niin, ettei hän kykene tahtomaan Jumalan tahdon mukaisesti. Esim. kun hänelle tarjotaan evankeliumia, niin hän synnynnäisen hänessä olevan opinio legiksen (lainomaisen käsityksensä) mukaisesti hylkää evankeliumin, eli hänellä ei luonnostaan ole minkäänlaista kykyä soveltautua armoon. Tämän tähden Jumalan on tehtävä haluttomista haluavia eli muovattava ihmisen sydän sellaiseksi, että ihminen kääntää pois katseensa omasta tahdostaan, omasta tekemisestään ja kilvoittelustaan evankeliumin lupaukseen ilmaisesta syntien anteeksiantamuksesta Kristuksen tähden, joka tulee ihmisen osaksi yksin uskon kautta ilman hänen omia tahtomisiaan tai tekemisisään so. ilman lakia, kuten apostoli Paavali asian hyvin monin kohdin esittää.
[quote]
Mutta Pyhän Hengen työn kohteeksi ei ole luotu kiviä eikä pölkkyjä vaan ainoastaan ihminen. Langenneet pahat henget Jumala on vanhurskaalla ankaralla tuomiolla lopullisesti, iankaikkisesti hylännyt. Mutta yksinomaan ihmeellisestä laupeudestaan hän on tahtonut, että kurja langennut ihmisluonto taas tulisi kykeneväksi ottamaan vastaan kääntymyksen, Jumalan armon ja iankaikkisen elämän ja pääsemään tästä kaikesta osalliseksi. Tämä ei perustu ihmisen omaan, luontaiseen ja aktiiviseen sopivuuteen, kelvollisuuteen eikä kyvykkyyteen, sillä ihminen kykenee vain uppiniskaisen vihamielisesti vastustamaan Jumalaa. Kääntymys tapahtuu yksin armosta, Pyhän Hengen armollisesti ja väkevästi vaikuttamana. Tästä tohtori Luther käyttää sanaa capacitas, jota hän selittää näin: Quando patres liberum arbitrium defendunt, capacitatem libertatis eius praedicant, quod scilicet verti potest ad bonum per gartiam Dei et fieri revera liberum, ad quod creatum est. "Puolustaessaan vapaata tahtoa isät sanovat sitä siinä mielessä vapauteen ’kykeneväksi‘, että Jumalan armo voi sen kääntää kohti hyvää ja päästää siihen tosi vapauteen, jota varten se on alussa luotu. "Tomus 1, s. 236. Samoin on kirjoittanut Augustinus, Contra Iulianum, 2. kirja.
Tunnustuskirjat, s.478, Korostus minun.[/quote]
2 tykkäystä
Eivät opeta,vaan synergismiä, ihmisen omaan tahtoon perustuvaa ratkaisua. Joskin kalvinismi total depravity (totaalinen turmelus) opetuksensa pohjalta käsittää, ettei ihminen ole ainoastaan synnin orja vaan totaalisesti turmeltunut ja siitä johtuen tarvitsee kokonaan tahdon uudestiluomisen ei ainostaan sen vapauttamista synnin orjuudesta. Mutta kalvinismi kaksinkertaisine ennaltamääräämisoppeineen (toiset on ennalta määrätty kadotukseen toiset pelastukseen) onkin ihan oma lukunsa.
Veikkaanpa, että tässä tapahtuu taas sitä ohipuhumista. Uskon, että AlliGatorin tarkoituksena oli korostaa sitä, että Jumala nimenomaan tekee haluttomasta halullisen. Pääasia on siinä, että kääntymys säilyy monergistisena.
Ehdottomasti olen. Allekirjoitan tuon. Sen takia minusta onkin merkillepantava se FC:n ajatus, että Pyhä Henki ensin sanan ja sakramenttien välityksellä muuttaa tämän tahdon. Samaahan Lutherkin tuossa lainauksessasi sanoo. Kååntymys tapahtuu ehdottomasti yksin armosta, ja muutoksen jälkeen tahdosta tulee (edelleen armosta) aidosti vapaa.
Minusta se, että Lutherin ja muiden luterilaisten täytyy nostaa esiin nimenomaan kääntymisprosessin kronologia ja määrittää, mikä tapahtuu ensin ja mikä sen jälkeen, sopiii huonosti yhteen ennen sen kanssa, että pelastussuunnitelma ja armovalinta on tehty ennen aikojen alkua. Sehän nimittäin täytyy rehellisen luterilaisen tunnustaa, että keskustelussa tahdon vapaudesta ei voi sivuuttaa kysymystä predestinaatiosta.
Kun evankeliumi kohtasi minut, se hulahti 13-vuotiaista korvistani sisään ryminällä ja otti minut kiinni. En pyytänyt sitä, en etsinyt Jumalaa, en tiennyt Jumalasta paljon muuta kuin koulussa siihen aikaan kahteen kertaan (ensin kansakoulussa ja sitten oppikoulussa) luetut Vanhan testamentin kertomukset. Missä synnynnäinen opinio legikseni silloin oli, en tiedä. Myöhemmin se kyllä on aiheuttanut harmia, kun vanha ihmiseni on sitä minulle kovalla äänellä yrittänyt paukuttaa. Tuon heinäkuussa 1960 tapahtuneen kääntymiseni jälkeen en ole kuitenkaan päässyt Jumalasta irti vanhan ihmiseni rumista tempuista ja niitä seuranneista evankeliumin pimittämisistä huolimatta. Kun katson elämääni taaksepäin, en pysty mitenkään näkemään tahtoni muutosta missään tietyssä pisteessä. Minun kannaltani tahtoni on yhä paha, mutta silti se ei ole kyennyt erottamaan Jumalasta.
En siis haluaisi skolastisväritteisesti niitata kiinni kääntymisprosessiin liittyvää aikajanaa. Aika on tämän maailman ulotttuvuus, mutta Jumala on sen ulkopuolella.
5 tykkäystä
Samoin koin minäkin, tosin -79, olessani 25v, mutta siihen asti olin elänyt niinkuin pellossa (vert. sikakaukalolla), tosin mummoni opetti minulle iltarukouksen, jonka lopetin varmaan n.12 vuotiaana…
Kukaan ei päässyt minua niin lähelle, että olisin jotenkin tullut “aivopestyksi” evankeliumille, mutta niin vaan kävi.
Jälkeenpäin olen ajatellut monesti tuota kohtaamista ja lähinnä sitä, että tahtoani siinä kysyttiin, johon hapuillen sain vastattua; haluan.
Tuo AlliGatorin esittämä muotoilu on kyllä huomattavasti ymmärrettävämpi. En ole toki edelleenkään samaa mieltä, mutta tunnariluterilaisuus tunnutaan usein sanoittavan siten, että tahdon käännyttäminen jää välistä. Onkohan minulla perspektiiviharha (pelkästään internet) vai näkyykö Suomessa jokin hartausperinne, jossa asia tavataan esittää Waltherin tavalla.
Mitä muuten käytännössä tarkoittaa se, että ihmisellä on vapaa tahto maallisissa asioissa, mutta ei hengellisissä? Miten erotamme maalliset asiat hengellisistä? Vai voiko ihminen edes oppia niitä erottamaan? Kysyn tätä ihan siksi, että mielestäni meidän pitäisi pikemminkin nähdä todellisuus jollakin tapaa “yhtenä” ja välttää asioiden jaottelemista hengellisiin ja maallisiin. Elämämme muodostaa kuitenkin kokonaisuuden, jossa on käytännössä vaikea erottaa hengellisiä ja maallisia asioita toisistaan.
Otetaan käytännön esimerkki. Oletetaan, että minulla on kiusaus rikkoa kuudetta käskyä, mutta pystyn vastustamaan tätä kiusausta. Miten tapahtunut pitäisi tulkita? Oliko kyseessä maallinen asia, jolloin voin sanoa, että käytin vapaata tahtoani kiusauksen voittamiseksi? Vai oliko kyseessä hengellinen asia (onhan kyseessä Jumalan käsky), jolloin kiusauksen voittaminen oli seurausta Jumalan armon vaikutuksesta elämässäni eikä minun tahdollani ollut siinä tilanteessa osaa eikä arpaa? Vai toimiko tahtoni tilanteessa yhteistyössä Jumalan tahdon kanssa?
Vai rajoitetaanko puhe hengellisistä ja maallisista asioista koskemaan pelkästään opillisia, kognitiivisia käsityksiämme Jumalasta ja pelastuksesta?
En ole luterilaisuuden parissa koskaan törmännyt listoihin, joihin olisi kirjattu hengelliset ja maalliset asiat niin että ihminen voisi tietää, missä asioissa hänellä on vapaus ja missä ei. Eikä asiaa varmasti näin yksinkertaisesti nähdäkään. Mitä en siis tässä kuviossa tajua? (Sori, aika paljon kysymyksiä yhdessä viestissä.)
1 tykkäys
Jotkut ovat ehkä samaa mieltä kanssani siitä, että monergistinen oppi kääntymyksestä on luonnolliselle ihmiselle (kr. psykhikos anthroopos) paitsi loukkaantumisen aihe, myös ristiriitainen oppi siinä tapauksessa, jos monergismiin yhdistää ajatuksen siitä, että Jumala tahtoo aikuisten oikeasti jokaisen ihmisen pelastusta (1 Tim. 2:4; 2 Piet. 3:9), koska silloin kaikkien pitäisi pelastua, vähintään kaikkien pitäisi tulla uskoon tai uudestisyntyä siinä tapauksessa. (Lopullinen pelastus on eri asia, sillä kaikki uudestisyntyneet eivät välttämättä pääse Kirkkauteen asti. Kaikki eivät allekirjoita Kerran pelastettu, aina pelastettu -oppia. Voi olla, että osa uudestisyntyneistä haaksirikkoutuu uskossaan lopullisesti.) Mutta evankeliumien Jeesus ja jotkut muut Uuden testamentin kirjoittajat nähdäkseni opettavat, että kaikki maailman ihmiset tai edes kaikki kirkkoon kuuluvat ihmiset eivät todellakaan pelastu, josta syystä voi tulla siihen päätelmään, että Jumala ei halua aikuisten oikeasti kaikkien pelastuvan, vaan monergistisesti käännyttää vain jotkut kaikista ihmisistä eli valittunsa (jos monergismi on siis kuitenkin objektiivinen totuus). Voimme lisäksi päätellä siitä, kun näemme ympärillämme niin paljon Jeesukselle, kirkolle, kristinuskolle tai Raamatulle välinpitämättömiä tai jopa vihamielisiä ihmisiä (ja paljon erilaisia uskontoja), että kaikki ihmiset eivät käänny, vaikka Jumala haluaa kaikkien kääntyvän ja pelastuvan. Tuskin voimme ajatella, että esimerkiksi kaikki suomalaiset kääntyvät Kristukseen Jeesukseen turvaaviksi viimeistään vähän ennen viimeistä elämänhenkäystään? Mutta jos synergismi on objektiivinen totuus, ei ole ristiriitaa Jumalan universaalin pelastustahdon ja sen välillä, että kaikki eivät pelastu.
Edellisessä viestissäni mainitsemani Rom. 4:17 on ollut keskeinen omissa hengellisissä kamppailuissani ja ahdistuksissani. Olen kokenut usein sen jälkeen, kun tulin uskoon, että olen edelleen itsessäni hengellisesti kuollut tai kykenemätön itsestäni käsin mihinkään hyvään. Olen kokenut, että Jumala päivittäin kutsuu minut, hengellisesti kuolleen tai olemattoman, ikään kuin olisin, vaikka en itsessäni olekaan (Room. 4:17b). Kokemus omasta hengellisestä kuolleisuudestani on saavuttanut huippunsa siinä, että olen eräässä vaiheessa uskoontuloni jälkeen menettänyt jopa uskoni Jumalan olemassaoloon kokonaan. Voiko hengellinen kuolleisuus pidemmälle mennä? Ja silti olen kokenut myös sen jälkeen, kun menetin kokonaan uskoni Jumalan olemassaoloon, että olen tullut kutsutuksi Lasaruksen tavoin haudasta. Luonnollinen ajatustapani on synergistinen, mutta henkilökohtainen kokemukseni Jumalan edessä puhuu vahvasti sen puolesta, että monergismi on objektiivinen totuus. Se, että minä uskon Jeesukseen, on ihme.
2 tykkäystä
Olet varmaan kanssani samaa mieltä siitä, että Tuomo Mannermaan Lutheria tulkitseva koulukunta ei ole näkeymyksissään aina yhteneväinen klassisen luterilaisen opin kanssa (jos sellaista nimitystä voi käyttää)? (Ainakaan kyseinen koulukunta ei ole samanmielinen pieperiläisyyden tai waltherilaisuuden kanssa.) Esim. Simo Peuran muistan liittäneen vanhurskaaksi tekemisen ja lukemisen toisiinsa niin, että vanhurskaaksi lukeminen edellyttää vanhurskaaksi tekemistä, eli imputaation perusta on Peuran mukaan ainakin osittain sitä ajallisesti edeltävässä ihmisen vanhurskaaksi tekemisessä. Toisaalta, niin kuin tiedämme, Lutherin massiivinen tuotanto, josta osa muiden ihmisten merkintöjä Lutherin sanomisista, mistä syystä kaikkia Lutherin nimiin laitettuja teoksia ei voi pitää kokonaan hänen teoksina, sisältää ristiriitaisuuksia, joista ei ole helppo selviytyä. Lutheria voi tulkita todella monin eri tavoin. Ei ole ihmeellistä, että kirkkohistorian professori Kauko Pirinen julkaisi 1980-luvulla kirjan, jonka nimi on Seitsenpäinen Luther.
Eikö esim. alla näkyvä kohta Mannaa Jumalan lapsille kirjasta näytä olevan yhteneväinen Mannermaan koulukunnan ajatustavan kanssa? Lainaamassani kohdassa ei tosin ole kyse kääntymyksestä, joka johtaa uudestisyntymiseen tai merkitsee uudestisyntymistä, vaan alla näkyvässä lainauksessa on kyse jo uudestisyntyneen ihmisen eli kristityn kilvoituksesta, joka näyttää edellyttävän Mannan mukaan jonkinlaista synergiaa, kilvoittelijan oman tahdon ja Jumalan tahdon välistä yhteistyötä. Jos vastaus on, että kilvoittelijan tahtominen ja tekeminen on Jumalan ihmisyksilössä vaikuttamaa tahtomista ja tekemistä (Fil. 2:13), niin on kuitenkin huomioitava, että se näyttää kuitenkin paradoksaalisesti edellyttävän ihmisen sitä ikään kuin edeltävää kilvoittelua pelossa ja vavistuksessa (Fil. 2:12). Paradoksista tässä on käsittääkseni kyse.
Jos kristityn eli jo uudestisyntyneen ihmisen uskon säilyminen hamaan tappiin asti on kiinni synergiasta, jolloin Jumala ei absoluuttisesti ja yksinvaikuttavasti hengellisessä mielessä ohjaa ihan kaikessa hyvään vaikuttamalla ehdottomasti kaiken kristityn ihmisen hyvän ajattelemisen, hyvän tahtomisen ja hyvän tekemisen, silloin pelastusvarmuutta ei nähdäkseni voi olla, ja kristityn täytyy todella kilvoitella pelolla ja vavistuksella, ettei tekisi murheelliseksi Pyhää Henkeä siihen mittaan asti, että kenties menettää sen seurauksena kokonaan uskonsa ja niin muodoin myös pelastuksensa.
Heinäkuun 12. p.
Kol. 3:5
Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus.
Apostoli todistaa usein, että pyhissä on yhä kaikenlaisia syntisiä himoja, jotka alinomaa liikkuvat meissä. Jos me emme vastusta niitä, ne tulevat näkyviin törkeissä ulkonaisissa paheissa, jopa niin väkevinä, että ne pyrkivät vangitsemaan koko ihmisen ja paiskaamaan hänet alleen. Niin ne tekevätkin, jos me emme uskon ja Pyhän Hengen avulla suojele itseämme niitä vastaan ja näin saa niistä voittoa.
Tämä merkitsee kuitenkin jatkuvaa sotaa. Pyhien on taisteltava niitä vastaan, elleivät tahdo kadottaa Jumalan armoa, uskoa ja alullaan olevaa uutta jumalallista elämää. Mitkään kerjäläisteot eivät tässä riitä suojelemaan synniltä. Tämä saastaisuus ei näet ole vaatteissa tai ulkonaisesti ruumiissamme, niin että sen voisi pestä puhtaaksi paastolla ja itsensä kurittamisella, vaan se on sisällisesti lihassa ja veressä. Se liikkuu koko ihmisessä ja se täytyy suorastaan kuolettaa, jos mieli säästyä siltä, että se meidät surmaisi. Tämän saastan kuolettaminen tapahtuu tunnustamalla se, vihaamalla sitä sekä etsimällä ja vastaanottamalla anteeksiantamus uskossa Kristukseen. Näin vastustetaan synnin himoja, niin etteivät ne pääse täyttämään ja hallitsemaan meitä.
Anteeksi väärinkäsitys.
Juu, ei ole, vaan näen mannermaan koulukunnan opetuksen eräänlaisena synergisminä senkin. Lyhyesti siinä oletetaan, että ihmisessä täytyy olla jonkin perusteen vanhurskauttamiselle ja siksi se ei vastaa Tunnustuskirjojen näkemystä, joidenka mukaan vanhurskauttaminen on kokonaan Jumalan toiminto, eikä edellytä ihmiseltä mitään.
1 tykkäys
Erotatko sinä Walther nyt siis tässä kalvinistit muista reformoiduista niin, että kalvinistit luterilaisten tavoin (vaikka mahdollisesti hiukan eri tavalla muotoillen) opettavat monergismia - jolloin luterilaiset eivät ole ainoita monergisteja - vai väitätkö että myös kalvinistit opettavat synergismiä? En ole koskaan nähnyt kenenkään muun sanovan kalvinisteja synergisteiksi kääntymyksen suhteen.
Kalvinismin ei voida katsoa edustavan monergismia, koska kalvinismissa ei ole ketään joka kääntyisi, eli kääntymisen kohde puuttuu, sillä eihän täydellisen turmeltunutta voida käännyttää, ei monergistisesti, eikä synergistisesti. Kalvinistinen oppi on siten hyvin radikaali käsitys ja en ymmärrä kuinka kukaan voi johdonmukaisesti elää sen mukaan? No, ehkäpä kalvinistit eivät olekaan johdonmukaisia?
Kiitos tuosta kuvauksesta. Kun noin asian ilmaiset, niin se on lähempänä meikäläistä näkemystä kuin mitä luterilaisten kommentit yleensä ovat. En ole huomannut vanhojen kirkkokuntien edustajien koskaan kiistävän sitä, että ihmisen uskoontulossa Jumala on aloitteen tekijä; jos hän kätkeytyisi ihmisiltä kaiken aikaa, ei kukaan koskaan uskoisi häneen tai edes tietäisi, että joskus on jossain ollut joku, joka on uskonut hänen olevan olemassa. Aivan kuin Raamatussa sanotaan, kukaan ei pääse Isän luo, jos tämä ei itse häntä vedä puoleensa. Tästä ei pitäisi olla minkäänlaista erimielisyyttä. Jumalahan on aloitteentekijä jo sen perusteella, että hän on luonut ihmisen.
Ero kiteytyy mielestäni siihen, että ortodoksit tarkastelevat ihmistä koko elämänkaaren mittaisesti, kun taas protestantit keskittyvät liiaksi vain uskoontulohetkeen. Aivan kuin israelilaiset saattoivat Mooseksen kanssa nähdä valtavia Jumalan ihmeitä, mutta heti kohta langeta palvomaan kultaista vasikkaa, samoin nykyihminen voi pärähtää väkevästi uskoon mutta langeta myöhemmin ja menettää kaiken hyödyn, jota Jumala on tarjonnut. Alun jälkeen ihmisen oma osuus nousee suurempaan osaan: mitä pidempään on uskossa, sitä enempään on tarkoitus kyetä omien voimiensa rajoissa ja sitä vahvemmin on tarkoitus uskoa, vaikka Jumala kätkeytyisikin alkukokemuksen jälkeen pysyvästi. Jos ihminen Jumalan tarjoaman “alkusykäyksen” jälkeen päättää seurata Jumalaa, niin silloin koko hänen loppuelämänsä on Jumalan työtoverina olemista, jossa ihminen ahkeroi omalta osaltaan, ja Jumala auttaa häntä armovoimillaan tauotta aina kuolemaan asti - ja sen ylikin. Kristityn elämä on tietysti synergista yhteistoimintaa Jumalan kanssa.
Tuosta sitaatistasi täytyy tosin sanoa vielä sen verran, että se huokuu hieman sellaista antroposofiaa, jota itse vierastan: tarkoitan sitä, että ihmisessä nähdään voimakas kahtiajakautuneisuus mielen ja ruumiin välillä. Ruumis nähdään siinä mielelle alisteisena. Itse en näe ihmistä näin, vaan ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Niinpä pyhittyminen on yhtälailla ruumiin kuin mielen asia. Ei niin, että pelkkä mieli “kirkastettaisiin” ensin, ja ruumis sitten vain tottelisi. Ei mieli ja sen tila, puhtaus tai syntisyys, ole jokin ruumiista irrallinen asia. Tämän takia en voi täysin yhtyä tuohonkaan luterilaiseen Yksimielisyyden ohjeessa esitettyyn muotoiluun. Ymmärrän sen pyrkimykset selityksesi jälkeen, mutta pidän silti ortodoksista lähestymistapaa parempana, sillä siinä fokus on enemmän siinä, mitä tapahtuu uskomisen alkamisen jälkeen ihmisen koko elinaikana eikä keskitytä tarpeettoman paljon siihen, miten se uskominen alkoi. Alkoi miten alkoi, mutta olennaista on kuitenkin aina se, mikä on tilanne tässä ja nyt.
3 tykkäystä