Onko niin että luterilaisille on pelastuksen kannalta vain uskolla ja sitä seuraavalla armolla merkitystä, ei teoilla? Mikä on luterilaisten suhde Raamatun ajatukseen siitä että ilman tekoja usko on kuollut? Pitääkö paikkansa, että Luther ei Jaakobin kirjasta pitänyt?
Minua on mietityttänyt että jos luterilainen vanhurskauttaminen ei vaadi tekoja, miksi silti luterilaiset ovat väittämässä että jokin synti voisi erottaa Jumalasta? Tätä uskonhyppyä en ole koskaan ymmärtänyt.
Tämä on mielestäni pohjattoman mielenkiintoinen aihe, vaikka alustukseni onkin varsin mitätön. Oikeammin odotan varsinaiseksi alustukseksi jonkun foorumimme teologin näkemystä.
Keskeistä on varmaan hahmottaa, miten vanhurskauttaminen ja pelastuminen suhteutuvat toisiinsa. Luterilaisittain vanhurskauttamisessahan keskeinen kysymys on se, miten syntinen kelpaa Jumalalle. Tässä teoilla ei ole minkäänlaista sijaa. Jos pelastuksesta puhutaan synonyymisesti vanhurskauttamisen kanssa, silloin teot on suljettu siitäkin pois.
Teoilla on kuitenkin merkitystä, jos pelastuksesta puhutaan laajemmin. Teot ovat hyvää hedelmää, jota Pyhä Henki tuottaa meissä. Iman tekoja usko on kuollut. Teot ovat todiste elävästä uskosta. Meidän tulee ahkeroida hyvien tekojen tekemisessä. Jos tukahdutamme Hengen työn meissä, silloin luovumme uskosta emmekä varjellu iankaikkiseen elämään.
Kun Jumala vanhurskauttaa ihmisen, hän ei ainoastaan ole lukematta syntiselle tämän syntejä, vaan hän lahjoittaa myös Pyhän Hengen. Tämä vapauttaa Aadamin lapsen palvelemaan taivaallista Isäänsä uudessa kuuliaisuudessa. Kristus ei ole ansainnut meille ainoastaan viattomuutta pyhän Jumalan edessä, vaan myös sydämen uudistuksen.
Luther ei Jaakobista pitänyt, mutta hänen ajatuksistaan voi olla (ainakin joskus) välittämättä
Aika selvä merkki siitä on se, jos vaelaa ns. julkisynneissä (esim. 1 Kor. 6:9-10) piittaamatta siitä, mitä Jumala sanoo sanassaan. Kaikilla kristityillä on kipeä kamppailu lihaa vastaan. Kaikki joudumme tuskailemaan sitä, että meillä on tahto hyvään, mutta teemme kuitenkin pahaa (Room. 7:18-19). Usein tahtomme hyvään on vieläpä hävettävän heikko.
En pidä mitenkään rakentavana omaan uskoon keskittymistä. Usko voi hyvin, kun katse pysyy kiinni Kristuksessa. Hänessä näemme kaiken sen, mikä meiltä puuttuu. Häneltä saamme lahjaksi kaiken, mitä vailla olemme. Toki meidän on otettava todesta Raamatun varoitukset valheellisesta uskosta ja kilvoiteltava pelolla ja vavistuksella, että pelastuisimme (Fil. 2:12).
Voitaisiinko siis sanoa että luterilaisen vanhurskauttamisopin mukaan usko on kuollut jos elää julkisynnissä? Eli tavallaan usko ja armo eivät ole absoluuttisia? Miten tämä enää eroaa ortodoksien ja katolilaisten koko elämän kestävästä pyhittymisen ajatuksesta, jossa teoillakin on merkitystä?
Usko on kuollut, jos elää julkisynnissä, mutten ihan saa kiinni siitä, mitä tarkoitat “uskon” tai “armon absoluutisuudella”.
Ero roomalaiskatolilaisuuteen ja ortodoksisuuteen on siinä, että luterilaiset ajattelevat jumalasuhteen perustan olevan siinä, että Kristuksen kuuliaisuus luetaan uskon kautta uskovan hyväksi. Vasta tälle ehdottomalle armon perustalle voi rakentua meidän kilvoituksemme. Roomalaiskatolilaiset ja ortodoksit eivät hahmota asiaa näin.
No kun minulle ihan uskonnon tunneilla ja rippikoulussa opetettiin että usko riittää. Tekoja ei ole vaadittu. Tästä olen vetänyt sen johtopäätöksen että absoluuttiselle armolle ei ole ehtoja.
Usko riittää Jumalalle kelpaamiseen, koska usko omistaa Kristuksen. Kilvoittelua tarvitaan, että varjellumme uskossa iankaikkiseen elämään. Tämän kilvoittelunkin taustalla on aina tosin Jumalan työ, “sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:13)
Armo, eli syntien anteeksiantamus, on aivan ehdotonta. Siihen eivät kuulu meidän tekomme millään tavoin.
Mielestäni et hahmota tätä pakettia. Yritän avata sitä: usko omistaa Kristuksen. Jumala katsoo kristittyä verhottuna Kristuksen vanhurskauteen. Hän ei näe kristityssä ollenkaan syntiä.
Julkisynti ei tahraa Kristuksen vanhurskautta, vaan se tapaa uskon, jonka kautta olemme puettuja Kristukseen. Jos teemme julkisyntiä, meillä ei ole enää uskoa eikä Kristuksen luettua vanhurskautta. Tässä asetelmassa pysyy voimassa sekä armon ehdottomuus, koska Jumala hyväksyy meidät yksin Kristuksen tähden, että se, että voimme luopua uskosta.
Ei heillä ole valtaa tulla uskovan ja Jumalan väliin, vaan heillä on valta julistaa se tuomio, jonka Jumala julistaa sanassaan: julkisynnissä vaeltava ei peri taivasten valtakuntaa.
Kiitos, Miknius! (Uusi kirjoittaja sai postata vasta nyt lisää.) Voisitko jotenkin vielä konkreettisesti tai nykyajan kielellä listata minulle ne julkisynnit, jotka luterilaisten mielestä osoittavat uskon olevan kuollut? Minua kiinnostaa myös, onko kristikunta näistä julkisynneistä yksimielinen ja jos ei, missä on eroja.
Raamattu ei kerro kattavaa listaa. Kuvaavaa on se, että Paavali kirjoittaa: “Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.” (Gal. 5:19-21) Kyse on perimmiltään siitä, että ihminen antautuu tekemään syntiä välittämättä Jumalan tahdosta. Mikä tahansa synti voi olla kuoleman synti tai julkisynti, jos se tehdään omaatuntoa vastaan.
Mutta eikö omatunto ole aika subjektiivinen asia? Koska mainitsit etteivät ihmiset tule julkisyntiä osoitettaessa yksilön ja Jumalan väliin, vaan julistavat vain Jumalan sanassa olevaa tuomiota, luulisi tuon sanan olevan selkeä kun sitä kerran vain välitetään sellaisenaan. Nyt sanotkin että asia ei ole edes selvä. Pyörimme kehää.
Voitaisiinko ajatella että kirkko ja seurakunnat määrittelevät yhdessä parhaan ymmärryksensä ja omatuntonsa mukaan kuinka rakkauden kaksoiskäskyä (joka sekä Jeesuksen että Paavalin mukaan täyttää koko lain) sovelletaan kussakin ajassa? Ja näiden linjausten pohjalta he käyttäisivät apostolista sitomisen valtaa?
Mielestäni näin päästäisiin objektiivisemmalle tasolle siinä mikä on Jumalasta erottavaa julkisyntiä.
Minua on aina askarruttanut, onko rahan palvonta ja ahneus Jumalasta erottava synti. Siinä on rikkaalla lännellä eniten peiliin katsomista ja vaara kaksinaismoralismiin.
Omatunto ei ole subjektiivinen asia muuten kuin siten että minulla on omatuntooni subjektiivinen näkökulma. Se on ennen kaikkea yhteisöllinen käsite, mikä tulee ilmi vaikkapa englannin- ja ruotsinkielen vastaavista sanoista.
Diakoni, nyt oli puhe siitä, mikä lasketaan sellaiseksi julkisynniksi, joka voi uskoon tulon jälkeen erottaa pelastuksesta ja jonka seurakunta voi julistaa Jumalan auktoriteetilla. Vastaukseksi on tullut “omatunto kertoo”. Kenen omatunto - rikkojan vai seurakunnan? Kuulostaa mielestäni epämääräiseltä.
