Luterilaisen messun muutokset


#1

KP Piispa Paul totesi kerran 80-luvulla käytyään jossain ekumeenisessa tilaisuudessa luterilaisessa sunnuntai jumalanpalveluksessa, että “sehän oli kuin meidän vanha messu!”


#2

Silloin luterilaisilla oli vielä vanha kaava käytössä. Uusi messukirja tuli vuonna 2000. En tiedä, olisiko vanha luterilainen messu ollut lähempänä vanhaa katolista messua.


#3

Vanha kaava eroaa uudesta siten, että aiemmin 1. kaavassa oli alkutervehdyksen vaihtoehtoina johdantolauselma ja pieni kunnia tai introitus. Vuorotervehdystä siinä ei ollut. Nykykaava seuraa vanhan 2. kaavan järjestystä (pl. alkurukous). Kunnian ja kollehtarukouksen välissä oli vuorotervehdys. VT:n tekstiä ei luettu. Evankeliumia seurasi uskontunnustus, saarnavirsi ja sitten saarna. Uudessa kaavassa uskontunnustus tulee saarnan jälkeen. Uudessa kaavassa ei ole vuorotervehdystä ennen yhteistä esirukousta. Offertorium seuraa uudessa kaavassa yhteistä esirukousta, kun vanhassa se edelsi sitä. Asetussanojen jälkeen on uudessa kaavassa anamneettis-epikleettinen rukous. Ehtoollisen kiitosrukouksen jälkeen vanhassa kaavassa oli käytössä vuoroylistys, nykyään useimmiten kai kiitosvirsi. Lähettäminen puuttui.

Uudessa kaavassa annetaan lisäksi monia mahdollisuuksia variaatioon, joita toki oli myös vanhassakin. Rukousten teksteihin on niitä erityisesti tuotu. Ja messusävelmistö uudistettiin.

Kaiken kaikkiaan muutokset eivät messun rakenteessa olleet kovinkaan suuria.

Luterilainen messu on latinalaisen messun muunnelma, karsittu versio siitä. Etenkin ehtoollisosassa tämä tulee ilmi.


#4

Milloin nykyinen kaava tuli käyttöön?


#5

Vuonna 2000. Edellinen on vuodelta 1968 ja sitä edelliset vuosilta 1913 ja 1886. Sitä ennen mentiinkin 1600-luvun lopun käsikirjalla.


#6

Itsellä on hatarhko muistikuva jostain 70-luvun alkupuolelta tms. Messu-nimitystä ei käytetty vaan normi käytäntö oli sanajumalanpalvelus. Ehtoollisjumalanpalvelus oli ehkä kerran kk:ssa. Jos sanajp, niin pappi toimitti kaikki “askareensa” mustassa kaftaanissa. Ja vaikka oli ehtoollisjp, niin alttarikaiteen takaa poistuessaan riisui albansa penkille. Samoin jos saarnaaja ejp:ssa oli eri kuin varsinainen liturgi, niin tämä puki alban siitä kuorin penkiltä vasta mennessään avustamaan ehtoollisenjaossa. Käytäntö muuttui jossain vaiheessa 80-lukua mutta en muista että koska.


#7

Benedicamus on oletuksena ja vaihtoehtona sille ylistysvirsi. Varsin useissa kirkoissa taidetaan virttä käyttää enemmän kuin vuoroylistystä.
Tämä vaikuttaa siten että päätösvirttä ei ole. Joinakin pyhinä sitä kaipaisi.

Mielestäni aika merkittävä muutos vanhaan käytäntöön on myös ristikulkue. Siinäkin on variaatioita: Jossain se on vain alussa, ja jossain kulkue liikkuu alkusoiton aikana, toisaalla taas vasta alkuvirttä veisattaessa.
Loppukulkueessa ajatus on että myös kirkkoväki lähtee seuraamaan ristiä. Jos tila on pieni ja esim kirkkokahvit heti vuorossa, kulkuetta ei tunnu hyvältä kuljetella messun loputtua…
Kaikkialla ei ole kulkue jatkuvana käytäntönä ja ei ehkä ollenkaan.
Jopa samassa seurakunnassa, kuten meillä, on eri kirkoissa eri käytäntöjä. Kuten muissakin kohdissa kaavaa.


#8

Varmaankin hän on voinut noin lausua, mutta ei tuo kyllä pidä millään tasolla paikkaansa, ellei sitten yhtäläisyydeksi riitä papin rukoussuunta ja kansan varsin passiiviselta näyttävä osallistuminen messuun :slight_smile: Nimenomaan uuden messun kaava on nimittäin lähempänä luterilaista ja samoin sen ulkoinen ilmiasu (vaatteet, musiikki, liikkeet).


#9

On sellaistakin tullut vastaan, että on sekä ylistysvirsi että päätösvirsi. Kelpaa mulle. Mun mielestä ylistysvirsi on tuossa kohdassa hyvä, jotta saadaan enemmän ylistystä ja kiitosta messuun. Toki vuoroylistyskin on ylistystä, mutta virret ovat monipuolisempia ja pitempiä. Ylistysvirsien laulaminen on hienoa ja mielellään sitä saisi olla enemmänkin!


#10

On mahdollista että molemmat mutta en pidä sitä parhaana tapana.

Riippuu pyhän aiheestakin, minkälainen päätösosa messussa on hyvä.


#11

Olin viime viikolla messussa, jossa sattuneesta syystä oli paljon lapsia. Jaossa olleessa laulukirjassa oli lauluja, joiden tekijäksi oli mainittu Anna-Maija Raittila. Ilman sen kummempaa tarkennusta sehän voi tarkoittaa vaikka kääntäjää. Pistipähän vain silmään.

Raittilasta netti kertoo olleen Taizé-aktiivi ja hänen kirjansa Franciscus astui ovestani olen muistaakseni lukenut. Se oli niitä aikoja, jolloin luin mm. Thomas Mertonin ja Henri J. M. Nouwenin kirjoja.

Näköjään Mertonin kuolemasta tulee tänään 50 vuotta.


#12

Omin korvin olin Henkan kirkkokahveilla isä esipaimenen lausahdusta kuulemassa…
Perusteluja KP Piispa ei tainnut esittää - en ainakaan muista :grinning:

.