Luterilaisen tunnustuksen mukaan (Augsbur-gin tunnustuksen 14. artikla) tunnustetaan, että:
“Opetusvirasta (luterilaiset) opettavat, ettei yksikään saa seurakunnassa julkisesti opettaa eikä sakramentteja jakaa, joka ei ole siihen oikealla tavalla kutsuttu.”
(TK 1897 s.35) (saks. “niemand …ohne ordentlichen Beruf”; lat. “nisi rite vocatus”)
Tämä näyttäisi tarkoittavan, että vaikka maallikkosaarnaaminen on hyvä ja suotava osa esim. seuratoimintaa, ei maallikkosaarnaa seurakunnan jumalanpalveluksessa tulisi ylläpitää.
Nyt kuitenkin tämä käytäntö on silti yleistä Suomen ev.lut. kirkossa, varsinkin herätysliikkeissä (kuten Sleyssä).
Onko kenelläkään tietoa, milloin maallikkosaarna kirkossa hyväksyttiin ja mikä oli tähän motivaationa? Ja miten sitä nykyään perustellaan muuten tunnustuksessa pitäytymiseen pyrkivissä yhteisöissä?
Tietäisikö esim. @Stieleiche ?
Minulla ei ole ajankohdasta tietoa. Mutta mielenkiintoista on se, että katollisessa mystiikanilmiössä oli paljon erilaisia maallikko saarnaajia ja näkijöitä, jotka kulkivat kylästä toiseen. Vastaavaa ilmiötä en ole löytänyt idästä. Voisiko näillä olla jokin yhteys luterilaiseen maallikkosaarnaan ja vastaavaan toimintaan?
Sley on perinteisesti ollut maallikkoliike, nykyään se on pappiskeskeinen, joten tässä suhteessa tilanne on muuttunut. Silti käytetään maallikkoja saarnaajina. Toiminta on sikäli yhdenmukaista, koska näin toimitaan kirkossakin. Nykyään kirkkoherra voi antaa tämän maallikkosaarnaajalle, luvan saarnata messussa. Se näyttäisi siis olevan sovittavissa oleva asia.
Lehtorin virkaanhan kuului saarnaaminen, tätä on yleisesti pidetty naispappeuden esivaiheena. Alkukirkossa emme kuitenkaan löydä esimerkkejä naisista jotka saarnasivat messussa, se oli apostoliseen virkaan sukupuoleen sidottu toiminta.
Tämäpä tämä. Miten CA XIV tulkitaan? Musta se näyttäisi hyvinkin puhuvan siitä, että messun saarna kuuluu ordinoidulle pastorille. Seuroissa saarnaaminen toki on kaikille halukkaille avoin.
Mutta mua kiinnostaisi kuulla muiden ajatuksia ja perusteluja.
Juuri näin. Tunnustuskirjojen intentio koskee virkaan vihittyjä, joilla on sekä sisäinen, että ulkonainen kutsu. Minun on vaikea nähdä sitä toisella tavalla. Tästä tavasta on sitten poikettu. Varhainen luterilaisuus kertoo hyvin mikä oli käytäntö.
Kirkkoraadilla oli oikeus kieltää hartaustilaisuuksissa puhuminen henkilöltä, joka julisti evankelisluterilaisen opin vastaisesti tai aiheutti seurakunnassa häiriötä. Saarnaluvan saaneisiin maallikkoihin kieltoa ei kuitenkaan voinut suoraan soveltaa, sillä heidät rinnastettiin kirkkolaissa pappeihin.
Saarnalupa ja maallikkosaarnaaja on tietysti usein eri asia. Maallikkosaarnaajien toimintaa pyrittiin tarvittaessa estämään ja voitiinkin estää. Erillinen saarnalupatutkinto on poistettu uudesta kirkkolaista. Nykyisin riittää kirkkoherran lupa ja harkinta. Jätin kerran menemättä messuun kun siellä oli merkitty saarnaajaksi ortodoksi. Pekka Haavisto saarnasi Helsingin tuomiokirkossa, vaikka ei silloin ollut kirkon jäsen. Asia kierrettiin sanomalla että kyse ei ollut saarnasta, vaan puheesta.
En nyt heti saa montaa Luther-lainausta mieleeni, mutta A.A. Uppala kirjoittaa koontikirjassa “Kirkkokysymys” näin:
“Lutherin raamatullinen oppi seurakunnasta vastustaa tässäkin kohdin sitä nykyajan uskonnollista vitsausta, jonka muodostavat nuo monenlaiset seurakunnan kutsua vailla olevat oma-aloitteiset maallikkosaarnaajajoukot. Mitä ankarimmin Luther esiintyy tuollaisia “hiipijöitä ja nurkkasaarnaajia” vastaan. (Vrt. esim. Ps. 82 selitys 1530; Lutherin kirje 1532 koskien
’hiipijöitä ja nurkkasaarnaajia’ läh. Eb. v. d. Tannen’ille; suom. kirkkopostilla 1885 I, 141, 493.)”
Pitääpä tsekata nämä mainitut Psalmin 82 selitys ja kirje hiipijöistä ja nurkkasaarnaajista.
Tämä on mielenkiintoinen tieto, mutta miten tätä rinnastusta voidaan perustella Raamatulla ja Tunnustuskirjoilla? Vai onko perusteltu ollenkaan niillä, vaan pikemminkin kirkollisella järjestyksellä (kuka vain luvan saanut saa saarnata)?
Tässä tulee nimittäin vakavia kysymyksiä koskien saarnaajan paimenvastuuta ja kirkon auktoritatiivisen (julkisen) äänen käyttöä. Saarnaajan tulisi voida jatkossakin voida vastat sanoistaan seurakunnassa ja hoitaa sieluja (luterilaisen saarnavirkakäsityksen mukaan).
Löytyykö Sopasen kirjoituksesta tietoa, milloin maallikkosaarna on otettu käyttöön virallisemmin?
Sopasen väikkärissä aiheesta ilmeisesti enemmän (saarnaluvasta) tai maallikkosaarnasta, jos niin halua sanoa. Lainaus ingressistä:
Tuomiokapitulit pyrkivät valitsemaan maallikkosaarnaajiksi mielivien joukosta miehiä, jotka olivat taidoiltaan ja opillisilta käsityksiltään seurakuntatyöhön tai kirkolliseen yhdistystoimintaan sopivia. Saarnalupatutkinnon suorittaneet olivat tuomiokapitulien valvonnassa. Tarvittaessa saarnalupa voitiin ottaa pois, jos sen haltija saarnasi kirkon näkökulmasta väärin tai käyttäytyi saarnaajalle sopimattomalla tavalla.
Teknisesti voi sanoa, että saarnaluvan suorittaneet olivat kapitulin valvonnassa ja jollakin tapaa kutsuttuja tehtäväänsä.
Hyllystä löytyy ainakin Lauri Koskenniemen teos “Sanansaattajia : Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistys kolportööritoimensa valossa 1873-1900” (1964), ehkä konsultoin sitä muistini tueksi ennen kuin alan enempiä vastaamaan.
Aihe kiinnostaa ja tulee lähelle sikälikin, että itse olen toiminut silloin tällöin maallikkopuhujana. Kuitenkin hiljakkoin kieltäydyin mahdollisuudesta pitää saarnan ehtoollisjumalanpalveluksessa, koska olin epävarma onko minulla siihen oikeutta maallikkona. En päätökselläni halunnut ottaa kantaa muiden saarnaamisiin, vaan halusin itse olla varma siitä, että se mitä teen olisi oikein.
Maallikkosaarnaaja ei kyllä ole mielestäni aina yksiselitteinen asia. Eräs tunnetuimpia ja merkittävimpiä maallikkosaarnaajia evankelisuudessa on ollut Pietari Kurvinen (1842-1925). Hänet oli kuitenkin Porvoon piispa vihkinyt lähetyssaarnaajan virkaan Kurvisen lähtiessä Ambomaalle. Hänet siis asetettiin virkaan, jossa hän sai toimia saarnavirassa Afrikassa. En siksi osaa ajatella häntä vain maallikkona.
Ei harmainta aavistusta. Tuossa väikkärissä sanotaan:
Saarnalupatutkintojärjestelmä otettiin käyttöön kasvavan uskonnollisen pluralismin aikana. Vahvistaessaan maallikoiden oikeutta saarnata ja selittää Jumalan sanaa kirkkolain tasolla lainsäätäjät olivat pyrkineet vastaamaan vanhojen herätysliikkeiden toiveisiin sekä liberaalin ajan ihanteisiin. Tutkintojärjestelmästä tuli kuitenkin myös keino asettaa maallikkosaarnaajatoimelle rajoja. Tuomiokapitulit pyrkivät valitsemaan maallikkosaarnaajiksi mielivien joukosta miehiä, jotka olivat taidoiltaan ja opillisilta käsityksiltään seurakuntatyöhön tai kirkolliseen yhdistystoimintaan sopivia. Saarnalupatutkinnon suorittaneet olivat tuomiokapitulien valvonnassa. Tarvittaessa saarnalupa voitiin ottaa pois, jos sen haltija saarnasi kirkon näkökulmasta väärin tai käyttäytyi saarnaajalle sopimattomalla tavalla.
Ehkä tuo tuomiokapitulien valinnan katsottiin olevan asianmukainen kutsumus. Eihän tunnustuskirjoissakaan määritellä asianmukaista kutsumusta. Termin sisältö tunnareissa tullee katolisesta käytännöstä.
Apologia XIV
Toisaalta tiedämme, että kirkko on niiden keskuudessa, jotka oikein opettavat Jumalan sanaa ja oikein hoitavat sakramentteja, eikä niiden keskuudessa, jotka eivät ainoastaan säädöksillään yritä hävittää Jumalan sanaa, vaan myös julmasti surmaavat niitä, jotka opettavat oikein ja totuuden mukaisesti, niitä, joita kohtaan kirkkolain säädöksetkin ovat lievempiä, vaikka he jossakin kohdin menettelisivätkin niiden vastaisesti. Tässä yhteydessä haluamme jälleen kerran lausua julki vakaumuksemme, että olemme halukkaat säilyttämään kirkollisen ja kirkkolain mukaisen järjestyksen, kunhan vain piispat lakkaavat raivoamasta meidän seurakuntiamme vastaan.
Kirkkolaki ja kirkollinen järjestys johon tässä viitataan on selkeästi katolinen. Mutta se on ehdollinen. Kirkko on niiden keskuudessa jotka oikein opettavat. Jos tuomiokapituli katosi että maallikko osoitti opettavansa oikein, niin hänet voitiin kutsua asianmukaisesti maallikkosaarnaajaksi Tunnustuskirjojenkin mukaan, koska katolinen kirkkolaki ei enää ollut voimassa.
Edit. …toisin sanoen harmaa aavistus saattoi syntyä jossain vaiheessa…
Kiitos, tämä oli oikein hyvä!
Asianmukainen kutsu (rite vocatus) tarkoittaa kirjaimellisesti “vokaatioriittiä” (toimituksen kautta taoahtuvaa kutsua), näkisin siinä viitattavan siis ordinaatooon (kuten katolinen järjestyskin vaatii)
En tiedä, mutta mietin että kun nykyisin tosiaan voi kirkkoherran luvalla saarnata muutkin kuin pappi (jopa kanttori!!!) niin se voisi liittyä siihen että luterilainen kirkko on saarnan korostamisesta siirtynyt ehtoollisen korostamiseen. Täälläkin on jopa luterilaisten kesken väännetty siitä että onko “sanajumalanpalvelus” yhtään mitään kun ei kerran saa ehtoollista (minusta kyllä on).
Ehtoollisteologiassahan käsittääkseni jopa meidän luopunut ja säälittävä ev.lut.kirkkomme on skarpannut viime vuosikymmeninä niin että se olisi jopa lähempänä reformaattoreiden aivoituksia. Mutta tuskinpa sitten siinä ollaaan Lutherin linjalla että saarnaa ei arvosteta eikä uskota sitä vain papin vastuulle.
Kieli meni nyt poskeen, hupsis. Pakko siis lopuksi kirjoittaa, että parempi hurskas ja Raamatun tunteva kanttorikin saarnaajana kuin se paha pappi joka itsestään saarnaa.
Niin mutta onhan liturgi edelleen kirkkomme messun johtava ihminen. Eikö siinä virka ole aika merkittävästi esillä? Tätähän täällä pietismiä edustava foorumilainen (taisi olla Sirkka) kritisoi äskettäin.
Tokipa liturgi onkin, mutta nyt onkin kyse siitä, onko saarna sellainen pastorin virasta irrallinen tai irroitettavissa oleva asia, jonka voi antaa maallikoillekin. Tästä itse en löydä perusteita Raamatusta tai Tunnustuskirjoista, niin kiinnostaa siksi kirkon/herätysliikeväen viralliset perustelut. Toki omat mielipiteetkin (eli epäviralliset) on kiinnostavia ja arvokkaita, jotta ymmärtäisin.
Meillä oli pitkään käytössä aktiivinen maallikkosaarna, mutta sen rinnalla kulki toisaalta hyvin matala, lähes funktionaalinen käsitys virasta.
Sleyllä varmaan käytännön syynä maallikkosaarnojen yleisyyteen se, että moni teologian maisteri on pappisvihkimystä vailla. Heitä mielellään hyödynnetään saarnaajina. Myös maallikkoteologin toimittamiin sanajumalanpalveluksiin välillä törmää. Paikallisseurakuntien messuissa myös välillä saarnaa muu kuin pappi, mutta harvemmin, koska pappeja on hyvin tarjolla. Maallikkosaarnaaja on tyypillisesti jonkin kirkkopyhää viettävän järjestön vierailija, tai sitten muu seurakunnan työntekijä - kesäteologi tai vaikka diakoni, jota tosin ei ihan täytenä maallikkona voi pitää.
Kanttorin saarnaan en kyllä ole evlut kirkossa ikinä törmännyt. Vapaissa suunnissa kyllä esiintyy sellainen työtehtävä kuin musiikkipastori, jolle kuuluu sekä musiikkihommia että saarnaamista.