Jatkanpa monologiani: änkyräluterilaisena hahmotan kirkkohistorian kulun karkeasti niin, että alussa oli apostolista (=luterilaista) uskoa. Oikeasta opista vieraantumisen kanalta toisen vuosisadan kristinuskon kontekstualisoiminen hellenistisessä maailmassa oli merkittävää, vaikka usko ei täysin turmeltunutkaan. Yksi haitallinen piirre oli se, että kristinuskon väittäminen totiseksi filosofiaksi johti siihen, että se joutui tietynlaiseen “metafyysiseen pakkopaitaan”. Kontekstualisoinnin myötä uskoon tuli astian makua. 300-400-lukujen trinitaatiset ja kristologiset kiistat kylläkin paljastavat sen, että teologiaa ei tehty kaikilta osin filosofian ehdoilla, vaan filosofia joutui taipumaan Jumalan ilmoituksen edessä. Tästä esimerkkinä, vaikkapa se, miten aristoteeliset käsitteet saivat uudenlaisia merkityksiä kristillisessä käytössä. Uskon kuitenkin, että monessa asiassa filosofia vaikutti liikaa kristilliseen oppiin.
Näen nyt 1300-luvun nominalistisen teologian arvon siinä, että se riisui “pakkopaidan” pois. Se painotti vahvasti Jumalan vallan suuruutta ja erityistä ilmoitusta, koska Jumalan tahto ja olemus olivat päätyneet kauas toisistaan. Tämä ilmoituspainotus on tietysti perustana reformaatiolle. Ongelma nominalismissa on se, että Jumalasta tulee helposti mielivaltainen. Tämä taas vaikuttaa hyvin moneen asiaan, joita varmaan Hart tuo ansiokkaasti esille. Näen nominalismin jonkin sortin korjausliikkeena 100-200-lukujen liian pitkälle menneeseen kristinuskon kontekstualisointiin, mutta pidän sen tiettyjä piirteitä ongelmallisina, sellaisina, ettei niitä voi vain ohittaa. En siis kategorisesti hylkäisi kaikkea nominalismissa, vaan pitäisin sen, mikä on hyvää ja antaisin muun mennä menojaan.
Ymmärrykseni mukaan nominalismissa keskeistä on se, että Jumalan olemuksesta ei voida tehdä johtopäätöksiä sen suhteen, miten Jumalan on toimittava. Hänen tahtonsa on näin ollen ainakin jossain määrin riippumaton hänen olemuksestaan. En osaa sanoa, kuinka paljon hajontaa nominalismin sisällä on siinä, mikä on tarkalleen olemuksen ja tahdon suhde. En usko, että kaikki teologit ovat samasta puusta veistettyjä.
Näen nominalismissa jotain etuja: käsittääkseni tomistinen systeemi ei voi esimerkiksi selittää sitä, miksi maailman luominen ei olisi ollut välttämätöntä.Tämä uskotaan vain ilmoitustotuutena, vaikka itse systeemi antaisi sinällään toisen vastauksen. Tomismissahan Jumala tuntee kaiken tuntemalla itsensä. Näin ollen hän tuntee maailman ikään kuin itsensä kautta. Tämä tekee vaikeaksi ajatella, että maailma ei olisi välttämätön. Näin olen ymmärtänyt.
Jatkona vielä itse asiaan, mitä alunperin piti kommentoida: minusta Luther ei ole puhdas nominalisti. Eivät olleet muutkaan luterilaiset. Vaikuttaa siltä, että luterilaiset teologit ottivat filosofisia vaikutteita sieltä sun täältä sen mukaan kuin he kokivat hyväksyttäväksi raamatullisen uskon kannalta.
Tässä ihan osuva lainaus mielenkiintoisesta keskustelusta:
Luther in many ways seems to me an Occamist. Ubiquity, hidden-reveal God, etc. I agree that Walther Kolher that much of his debate with Zwingli can also be chalked up to his having a different understanding of faith and reason rooted in Occamism over against Zwingli’s training in the via Antiqua via Thomas Wyttenbach. On the other hand, the interesting thing about the hidden-revealed God is that it is not quite the distinction between God’s potentia absoluta and potentia ordinata (interestingly enough, I recently found a passage in the Genesis commentary where Luther directly identifies the two concepts, though he is not quite right about this). In other words, although Luther says that “God has left himself free” outside his “binding” to the Word and the sacrament, he doesn’t seem to mean that God’s is somehow an undirected and arbitrary will in himself. Rather, he thinks that God has a nature (holiness and love) which he acts out of, similar to Realism. There is no Occamist radical simplicity wherein the divine nature and will are simply collapsed into one another. Rather, God’s nature is something real and determinative of his will. The problem is that we can’t see what that nature is or how it reconciles the duality of God’s temporal activity of law and gospel. That nature will only be truly revealed in light of glory. theologia crucis: Nominalism, Realism, and Paradox: A Dialogue with Dr. Mark Mattes- Part 1.
Kiitos selvennyksestä, käsitänkö oikein, että ensimmäisesä kappaleessa siis ilmoitat nominalismin asennetta, etkä omaasi?
Toisesta kappaleesta: En oikein aluksi ollut saada siitä kiinni. Vastaan Jumalan tapaan tuntea asioista; mitä tulee välttämättömyyteen, niin ehkä yritän etsiä siihen vastauksia maanantaina.
Jumalan eksistenssi on yhtä kuin hänen olemuksensa. (De Ente et Essentia)
Jumalan oleminen on hänen itsensä ymmärtäminen. (ST I, q. 14, a. 5, r.)
Jumala näkee muut asiat itsensä kautta, sikäli kuin Jumalassa on näiden muiden asioiden samankaltaisuudet. (Alia autem a se videt non in ipsis, sed in seipso, inquantum essentia sua continet similitudinem aliorum ab ipso. Ibid.)
Nämä kaikki perustuvat Jumalan täydellisyyteen, sikäli kuin oikein käsitin.
Ei ole minulta onnistunut vielä. Aloitin rippikoulusta, jonka kävin täysin liberaalissa luterilaisessa paikallisseurakunnassa. Olin siellä aktiivinen isoskoulutuksessa ja nuorten kirkkokahvilassa, mutta uskonasioita siellä ei juuri näkynyt. Työntekijät vaihtuivat. Mielenkiintoisin oli heppu, joka alkoi kahvilan vapaaehtoisten kesken toteuttaa jotain tosi intensiivistä ryhmäyttämistä. Mutta hän ei ollut kauaa, koska taisi olla jossain harjoittelussa vain. Mitään teologista, filosofista tai älyllistä ei ollut tarjolla missään. Olin itse silloin innostunut käännösten eroista ja ripauksen AKJV only.
Helluntailaisuuteen eksyin muutamaksi vuodeksi siksi, koska siellä sentään oltiin kovasti “uskovia”. Parin vuoden jälkeen menin jopa kasteelle. Siitä oli iloa kokonaisen päivän. Kolmannen vuoden jälkeen erosin. Silloinen nuorisopastori piti jotain opetuslapseuskoulua. Mutta se oli aina nuorteniltaa ennen. Minulla oli tapana tulla siihenkin paikalle myöhässä, joten en ikinä päässyt selville, että mitä koulussa olisi ollut sisältönä. Sunnuntain kokoukset otin sillä asenteella, että “on ihanaa puuduttaa takapuolta Jumalan kunniaksi, eläköön uskovaisuus”. En muista saaneeni ylimalkaisista saarnoista mitään, vaikka melkein sata ehdin kuulla. Tässä samalla kävin muutamissa Kansanlähetyksen nuorille suunnatuissa tapahtumissa. Niissä oli kuitenkin varsin vähän asiaa ja paljon viihdettä ja musiikkia.
Lasarus-veljet olivat, kun jälkikäteen katsoo, aivan oppikirjan mukainen lahko. Mutta kyllästyneenä sisällön puuttumiseen luterilaisessa kirkossa ja sisällön epämääräisyyteen helluntailaisuudessa olin itsenäisesti jo jonkin aikaa lähtenyt liikkeelle siitä, että kirjaimellinen tapa lukea Raamattua, lain pitäminen ohjeena uskovan elämään, jonkinlainen sankarillinen ja soturieettinen tapa elää ja jonkinlaiseksi moraalisesti ylivertaiseksi joukoksi nouseminen oli se, mistä uskossa oikeasti piti olla kyse. Keksin siis kalvinismin ihan omasta päästäni. Sattumien kautta ajauduin pitämään yhteyttä Eero Heikkilän porukkaan. Myöhemmin eräs silloinen kaveri kertoi, että Eeron oppi on eräänlaista äärikalvinismia.
Yritin viitisen vuotta “kelvata” kyseiselle porukalle. Ensin ajattelin, että olen itse vähän epäsosiaalinen tai varautunut, mutta nämä (Eeron opetuksen mukaan) ihmeelliset ihmiset ymmärtävät sen. Sitten mietin, että nämä ihmiset ovat epäsosiaalisia ja ujoja, ja minun ei tarvitse eikä pidä, enkä edes voi tehdä asialle mitään muuta kuin sopeutua siihen. Sitten kerran, kun vierailin kommuunissa ja olin lähdössä kotiin, kävin vielä tervehtimässä Eeroa ennen lähtöä. Eero oli pannuhuoneessa räpläämässä talon lämmitystä ja ihmetteli minulle, että en ollut kiinnostunut talon ihmisistä. Minusta se oli outoa, koska koko ajan koin heidät sulkeutuneiksi ja yksitotisiksi.
Eeron touhuihin oli mahdotonta kenenkään varsinaisesti kuulua, koska niiden keskeinen idea oli pitää kaikki koko ajan löysässä hirressä ja epämääräisessä riittämättömyyden tunteessa. Eräs silloinen kaveri, johon pidin enemmänkin yhteyttä, oli hieman seikkaillut, mutta palannut takaisin seurakunnan yhteyteen ja saanut harharetkensä anteeksi. Tulin tästä itse jotenkin vapaammalle ja rohkeammalle mielelle. Mutta kun Eero alkoi reagoimaan siihen vihamielisesti, ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin heittää koko projekti roskapönttöön.
Olin (salaa ja luvatta) lueskellut pari vuotta vähän armollisempia ja vähemmän totisia tekstejä, kuten Paavo Lievosen pientä kirjaa Uskonto vai evankeliumi. Olin alkanut sen pohjalta kehitellä jonkinlaista käsitystä armosta siihenastisen soturietiikan ja lain ohjeena pitämisen tilalle. Muistan keränneeni mielessäni kolme pointtia siitä. Eli 1) ihmisen ja Jumalan välillä on totaalinen välirikko ja 2) ihminen ei voi millään tottelemisella tai oikein tekemisellä korjata sitä.
Tämä toinen kohta oli todella hämmentävä sovellettuna Lasarus-veljiin, siis kommuunin asukkaisiin ja Eeron opetuksiin. Eero opetti kyseistä kohtaa koko ajan, kutsuen sitä vanhan luomuksen täydelliseksi kelvottomuudeksi. Se tosin oli helpompi ymmärtää Lievosen kuin Eeron terminologiasta. Se oli absoluuttisen outoa verrattuna siihen valtavaan tapakulttuuriin, minkä Eero oli kehittänyt: Ei runoja, ei soittimia, ei viihdettä, ei taidetta, ei Internetiä, kaiken pitää olla halpaa ja vaatimatonta, laulut ilman säestystä ja opillisesti viilatuilla sanoituksilla, opiskella ei saa, nuoren pitäisi pyrkiä alivuokralaiseksi, työn pitää olla yksinkertaista ja fyysistä, ruoan edullista ja karua.
Poimimani kolmas pykälä oli, että Jumala antaa uskon ja armon täysin lahjaksi. Tässä kohdassa koin nousevani Eeron jengin kanssa samalle tasolle Jumalan edessä. Mutta Eerolle oli tärkeintä alistuminen juuri hänen opeilleen ja saarnoilleen, joissa selvästi oli muutakin kuin lahjaa. Sitä en innostuneena tajunnut tehdä, joten Eero sai pari strategista hepulia ja homma meni pipariksi.
Seuraava etappi oli paluu Kansanlähetykseen. Vajaan parin vuoden jakson olin useamman kerran viikossa mukana toiminnassa. Kuumimmillaan oli sekä 3K-ilta, solu ja messu joka viikko. Kaksi viimeistä oli peräkkäin, mikä vähän vähensi seurakunnan syömää vapaa-aikaa. Niin kauan kuin kaikki oli “tavallista”, tykkäsin olla mukana. Sitten tuli KL:n lävitse puhaltanut soluinnostus. Kaikesta piti tulla jotain tosi dynaamista ja hienoa ja “meidän juttua”, joka etenisi rohkeasti ja päättäväisesti vaikka mihin. Solujen vuoksi 3K-illat lopetettiin. Itse solut olisivat olleet ihan hyviä kasvuryhminä ja raamattupiireinä, mutta sitä häiritsi koko ajan jonkinlainen taustahypen tuntu.
Samaan aikaan messujen sisältöä ja muotoa kevennettiin. Tästä syystä aloin viihtyä LHPK:n puolella. Heillä oli opiskelijoiden ja nuorten aikuisten iltoja (jotka tosin loppuivat jossain vaiheessa) ja sunnuntaisin messu. Jos olisin halunnut kirkkokahveilla päästä jotenkin sisään yhteisöön, niin 1) olisi pitänyt olla joku selkeä yhteiskunnallinen tai kirkollinen rooli tai identiteetti ja 2) olla kiinnostunut LHPK:sta LHPK:n vuoksi. Mutta jos ei ihan tiedä, että mihin ryhtyisi, on vaihtamassa ammattia tai käymässä jotain prosessia, niin LHPK:ssa ei ole yhteisönä yhtään mitään. Koko ajan olen samalla jatkanut Kansanlähetyksen tapahtumissa käymistä.
Sitten sattui se vahinko, että yhdessä tapahtumassa oli Lauri Kemppainen pitämässä kanavaa David Bentley Hartin teologiasta. En tiedä, mitä Kemppainen oikeasti tietää tai edustaa, mutta minulle se oli alku lukemisille ja pohdinnoille, joiden kautta jotenkin pääsin lopullisesti lentoon.
“Final report of the vessel Prometheus. This ship and her entire crew are gone. If you’re receiving this transmission, make no attempt to come to its point of origin. There’s only death here now and I’m leaving it behind. It is New Year’s Day, the year of our lord, 2094. My name is Elizabeth Shaw, last survivor of the Prometheus, and I’m still searching.”
Tai sitten on ihmisiä, jotka ovat oikeasti syntyneet ja kasvaneet vastausta odottavien kysymysten kanssa. Joille jokainen vaihe ja askel eteenpäin muotoilee kysymykset uudella tavalla. Aikaa kuluu siihen, että oppii vanhan vastauksen ongelmat. Ja siihen, että ei saa aineistoa, mistä keksiä uusia kysymyksiä.
Minulle avautui vuosi sitten mahdollisuus tutustua Suomen reformoituihin baptisteihin sitä kautta, että yksi pitkäaikainen tuttu oli löytänyt sieltä hengellisen kotinsa. Kävin heidän yhdessä tapahtumassaan. Siellä oli Paul Washerin ja John MacArthurin kirjoja myynnissä. Ulkomailta tullut puhujavieras piti monta pitkää opetusta.
Eero Heikkilän kautta olin oppinut tuntemaan reformoidun teologian, jossa Raamattu oli toki lakikokoelma uskovalle. Mutta uskon varsinainen sisältö oli siinä kidutuksessa, kun piti yrittää saada psyykkisesti aikaan “vanhan luomuksen kuolema” ja “uskoa uuden luomuksen elämä”. Samaan aikaan hirveä vaiva ja ahdistus, mutta myös painokkaasti sanottiin, että jos se on vaiva ja ahdistus, niin sen tekee väärin. Pitää vain vaivatta ja huoletta “uskoa” se todeksi. Mutta samaan aikaan vaivattomia ja huolettomia sätittiin ja lytättiin opetuksessa jatkuvasti. Eli teit mitä tahansa, niin mitään et tehnyt kuitenkaan oikein.
Reformoitujen baptistien kautta opin tuntemaan reformoidun teologian, jossa toki piti ensin kokea teoreettista hajottavaa paniikkia siitä, miten paljon Jumala vihaa syntiä (ja syntisiä). Sitten siitä piti toipua siihen iloon, että jos kuitenkin on halunnut tulla juttuun mukaan, niin silloin todennäköisesti on Jumalan valittu. Siis uskova on valittu tottelemaan Jumalan täydellistä tahtoa eli lakia, jonka Jumala on ilmaissut Raamatussa. Ja kaikki tämä jonkinlaisena amerikkalaisen tyylisenä, vapaaehtoisena urheiluna. Ei mitään hätää, ei mitään stressiä.
Palelin siellä majoituksessa, koska olin tullut petivaatteiden kanssa. Muilla oli makuupussit. Huoneessa oli lämpöpatteri. Mutta joku tummahipiäinen kaveri kiskaisi sen illalla pois seinästä voidakseen ladata kännykkäänsä. Viimeisen päivän lounaalla oli jotain huonosti säilytettyä lihaa, joten seuraava kotimatka ja sen jälkeen yö meni ruokamyrkytystä potiessa.
Tärkeintä oli kuitenkin se havainto, että jos olisin taannoin löytänyt reformoidut baptistit enkä Lasarus-veljiä, niin lopputulos olisi saattanut olla mikä tahansa. Joko olisin jäänyt sinne itseeni tyytyväiseksi legalistiksi ja literalistiksi. Tai olisin pitänyt koko uskoa lopulta yhtenä ihmisyydelle vieraana vitsinä ja viktoriaanisena tapakulttuurina. Tai sitten siirtynyt eteenpäin johonkin.
Asenteeni oli vähän, että kukaan ei ole tarpeeksi vakavissaan, tarpeeksi tiukka, tarpeeksi hyvä ja kaikki kirkossa, Kansanlähetyksessä ja helluntailaisuudessa on pelkkää pelleilyä. Eero Heikkilä ehkä vain pisti paremmaksi, ja nyt minäkään en voinut millään tavalla riittää mihinkään. Eikä armoa ollut missään. Huomasin, että heidänkin opetuksensa oli ollut 70-luvulla ja 80-luvulla kiihkoilua kirjaimellisten lakien ja sääntöjen puolesta ja sen artikuloimista, että kuka saa syödä ja naida mitäkin. Psyykkinen totalitarismi oli kehittynyt vasta myöhemmin. Minua kiellettiin lukemasta vanhempaa materiaalia. Mutta kun sitä oli huoneen hyllyssä, eikä kieltoa oikein valvottu, niin tietenkin vilkaisin.
Uskon, että elämä reformoituna baptistina olisi maittanut, jos ei olisi ollut liikaa kysymyksiä, vaan olisin voinut asettua johonkin ammattiin ja joihinkin sosiaalisiin kuvioihin. Ja jos heitä olisi sattunut olemaan paikkakunnalla. Elämän tarkoitus ja sisältö pitää tulla jostain. Jos seurakunta ei oikeasti anna niihin mitään vastausta tai selitystä, niin ei siihen ole mitään syytä juurtua. Jos edes mahdollisuutta juurtua. Tuntuu kuin sekä reformoidut baptistit että LHPK olisivat jotain “pelastuvien klubeja”. Eli kaikki on hyvin niin kauan kuin asiat ovat yhteiskunnallisesti hyvin, koska silloin seurakunta riittää pelkkänä klubina.
Uskon oikeasti, että niin kristinuskon kuin Platonin dialogien ainoa, oikea ja todellinen sine qua non eli välttämätön syy - eli asia, jota ilman niitä ei olisi olemassa ja asia, jota varten ne ovat olemassa - ei ole tuossa luettelossa. Platonin dialogit vastaavat kysymykseen, että miten elää viisas elämä täällä, vaikka se lopussa päättyy kuolemaan? Kristinusko voittaa sen kuoleman ja kirjoittaa siihen viisauteen uuden luvun. Kuolemaa ei kumota. Se vain tehdään tyhjäksi sillä, että kertomus muuttuu päättymättömäksi. Elämä annetaan lahjaksi uudestaan sen jälkeen. Haluan korostaa ja alleviivata, että vain sen jälkeen. Ihminen on aina ja edelleen siihen asti sen tiedon tarpeessa, että miten elää viisaasti ennen kuolemaa ja miten kuolla viisaasti.
Markus O. Niemen blogista opin taannoin sen ajatuksen, että vapaissa suunnissa paikallista seurakuntaa pidetään jonkinlaisena reaalisen pyhyyden haltijana. Eli seurakunnalla on hengellistä omaisuutta, jota se varjelee ja kartuttaa elämällä pyhästi ja olemalla “voimassa” kiinni. Ihminen voidaan “zapata” tai “hulauttaa” siihen mukaan, mutta sitä ei ole tarkoitettu tuhlattavaksi kehenkään.
Kun taas protestanttinen valtio tulee toimeen sillä, että itse yhteiskunta on pyhyyden haltija. Eli ihmisten kunniallisuuden ja ahkeruuden takaa se, että he ovat yhteisön tuottavia jäseniä. Siksi itse kirkkoon tai kirkon yhteisöön ei ole mitään kynnystä tai porttia.
Itse uskon, että uskon ydin on asettaa ihmisen elämän kokonaisuus perspektiiviin, jonka perimmäisenä horisonttina on kuolema. Tämän pitäisi olla kasteen ajatus ja sisältö. Kaste on ulkoinen puoli jostain sisäisestä. Asia on oikein silloin ja vain silloin jos ulkoisen ja sisäisen välillä on vastaavuus.
Heb. 9:27 Ja samoinkuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta senjälkeen tulee tuomio, 28 samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.
Jos ihmisen näkökulma on maanpäällisessä elämässä, niin jakeen 28 loppu tulee luettua siten, että Jeesus tulee takaisin maan päälle. Mitä sitten tarkoittaa tuossa tuo ilman syntiä?
Sen sijaan jos ihmisen näkökulma on toinen, niin kohta saa aivan eri merkityksen. Jos sinä odotat kuolemaa, niin sinä odotat ylösnousemusta. Ei ole toista ilman toista. Ja Kristus on ilmestyvä pelastukseksi vain niille, jotka odottavat. Ideana ei ole haluta tehdä tai haluta jouduttaa vaan haluta ottaa vastaan. Ja pakettihan olisi muuten aivan kamala jos siinä olisi vain tuo kuolema. Ei sitä olisi mitään mieltä odottaa. Raamattu on nimenomaan hyvin selkeä siitä, että paketti on tulossa jokaiselle joka tapauksessa. Mutta Jumala tekee siitä vastaanottamisen arvoisen liittämällä siihen ylösnousemuksen. Sen, että kun lahjan kerran menettää, sen voi saada uudelleen. Ja joka ei suostu lahjaansa menettämään, ei voi saada sitä uudelleen.
Room. 6:3 Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut?
Tämän ymmärtämättä jättäminen tekee kasteen tyhjäksi. Ja minä en pysty nimeämään tai sormella osoittamaan heti ketään mistään kirkon herätysliikkeestä, viidesläistä tai evankelista tai muutakaan, sen enempää kuin LPHK:sta tai vapaista suunnista, joka tämän tietäisi tai olisi tästä puhunut.
Tilannetta ei pelasta mikään määrä rukousta, hiljentymistä, ehtoollista tai kristittyjen yhteyttä, koska ne nimenomaan viittaavat tähän ja saavat sisältönsä tästä. Ilman tätä ne eivät ole mitään. Muuta kuin maallista ajanvietettä.
Tämä näkyy käytännössä siinä, että jos ihmiset eivät ole rajallisia tai kuolevaisia, ei heillä ole uskossa mitään syytä olla läsnä toisilleen tai tarvita yhteyttä toisiltaan. Se yhdistää, että he löytävät itsensä samasta perspektiivistä toisten kanssa.
Joh. 3:14 Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, 15 että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä.
Room. 6:5 valossa pitäisi olla selvää, että tässä on, Moosekseen viittaamisen perusteella erityisesti, kyse nimenomaan siitä, että ihminen näkee omalla kuolemallaan olevan tekemistä Kristuksen kuoleman kanssa. Israelilaiset olivat kuolemassa kun heidän piti katsoa käärmeeseen. Meidän tulee katsoa ristille kuolevaisina eikä vain abstraktisti syyllisinä. Kun ajattelen tänne tulleita luterilaisia tekstitulvia, niin ne suorastaan pilkkaavat sillä niks-naks pelastuksellaan koko tätä sanomaa.
Tässä joko sanot jotain ylösalaisin tai sitten minä luen sen ylösalaisin. Nominalismi nimenomaan erottaa Jumalan tahdon ja olemuksen toisistaan. Keskiaikaisen teologian ongelma, jos joku sellaisesta puhuu, olisi nimenomaan se, että Jumalan tahto ja olemus nähtiin läheisessä yhteydessä toisiinsa.
Uskotko, että on olemassa tietoa vailla kontekstia?
En tiedä, mistä tomismista puhut. Minulle ajatus siitä, että Jumala tuntisi itsensä maailman kautta tai avulla, on tuttu Hegelistä. Kun taas Hartin ajattelussa Jumala on kolminaisuus nimenomaan siksi, että sitä kautta Jumalassa itsessään voi toteutua täydellinen tunteminen. Eli Jumala tuntee itsensä ilman, että tarvitsee maailmaa siihen avuksi. Mutta puhut tuossa päinvastaisesta asiasta.
En käsitä, mitä tarkoittaa kaiken tunteminen tuntemalla itsensä. Mielestäni koko ajatus ei tarkoita mitään. Tai sitten se on joku näkökulma, jonka joku on derivoinut jostain, ja otat sen tuossa absoluuttisena määritelmänä. Tietenkin, jos Jumala on ollut ennen luomakuntaa, niin tietyllä tavalla kaikki on saanut alkunsa Jumalasta. Eli tuo on sanontatapa, jonka voi välttää vain, mikäli väittää, että on olemassa jotain muuta ikuista kuin Jumala. Kuvittelen, että sinun pitäisi kertoa, että mitä muita tuntemisen tapoja on olemassa, ja miksi tomismi mielestäsi torjuu ne.
Vastaavasti (juuri edesmennyt) Robert Jenson esitti asian niin, että Jumalasta tuli armollinen vasta pelastusteon kautta. Eli Jumala tarvitsi sekä luomisen että lankeemuksen tullakseen siksi Jumalaksi, mitä on. Jenson siis oli luterilainen. Ja minulle pelastushistoriallinen näkökulma tarkoittaa juuri tuota samalla kuin sitä, että Jumala tunnetaan ainoastaan Kristuksen kautta.
En silti ymmärrä, miksi tuo, mitä sanot, tekisi maailmasta välttämättömän. Jumalahan voi vapaasti tuntea maailman tai olla tuntematta, samoin kuin luoda tai olla luomatta, eikä se “itsensä kautta” tee sitä pakolliseksi.
Käsittääkseni tässä on eräänlainen kolmen vastauksen asetelma. Nominalismin mukaan pointti on siinä, että se vapauttaa Jumalan tahdon riippumattomaksi Jumalan olemuksesta. Sen mukaan keskeinen vaihtoehto olisi se, että Jumalan olemus sanelisi Jumalan tahdon, jolloin Jumala olisi jotenkin oman luonteensa kahlitsema.
Nominalismia edeltävän ajattelun mukaan nominalismi tuhoaa merkityksen ja ymmärrettävyyden koko kaikkeudelta. Kun taas on olemassa tapoja käsittää se, miten Jumala voi olla vapaa ja kuitenkin luoda merkityksellisen ja ymmärrettävän kaikkeuden. Tämä jättää Jumalan pohjimmiltaan mysteeriksi, mutta antaa ymmärrettävän merkityksen ja sisällön kaikelle inhimilliselle tiedolle ja kokemukselle, joka on johdettavissa Jumalaan. Kun taas nominalismi jättää Jumalan täysin mysteeriksi. Paitsi sitten inkarnaatio ja Raamattu.
Mikään aatehistoria tai antropologian tapainen, kielen tai kulttuurin tutkimus ei anna mitään viitteitä, että olisi ollut olemassa sellaista ajattelua myöhäisessä antiikissa, mikä syntyi nominalismin myötä. Ihmiset vaan eivät ajatelleet sisäisen ja ulkoisen, symbolisen ja konkreettisen, asioiden ja nimien suhteesta sillä tavalla. Koko oppi Raamatusta kirjaimellisesti Jumalan sanana edellytti nominalismin tuloa. Se halkaisi kahtia asiat, joita siihen asti eläneet ihmiset eivät kyenneet kokemaan muuten kuin yhtenä.
Ilmeisesti yksi sekaannuksen lähde on siinä, miten nominalistinen käsitys Jumalan olemuksesta ilmaistaan. Toiset sanovat, että tahto asetetaan luonnon yläpuolelle eli kauas siitä ja sitä hallitsevaksi. Toiset sanovat, että luonto laskostuu tai romahtaa tahtoon, jolloin vain tahto jää jäljelle. Eli ne joutuvat eroon tai tulevat samaksi niin, että lopputulos on kuitenkin sama, eli tahdon ylivertaisuus luontoon nähden.
Josta tullaan taas siihen, miksi nominalismi on rajoittuneempi tapa ajatella kuin realismit: Se perustuu ajatukselle, että Jumalan luonnon ja tahdon on mahdotonta toimia yhdessä ilman, että ne laskostuvat tai romahtavat toisiinsa. Eli väite on, että niiden oli mahdollista olla sopusoinnussa. Nominalismi kiistää tämän, ja väittää, että niiden on joko romahdettava toisiinsa tai oltava erossa tai liian kaukana toisistaan.
Tämä sama vitsi toistuu uudestaan ja uudestaan kun peilaa esteettistä teologiaa muita ratkaisuja vasten. Langenneen ihmisen ajattelussa on juuri tietty latistava, determinoiva tai totalisoiva tendenssi, joka on ilmeinen nominalismissa, mutta ei esteettisessä teologiassa. Nominalismi on tässä tapauksessa se kuoppa, josta ajattelun pitää kyetä ponnistamaan pois. Jos sillä ei riitä voimaa ponnistaa, se jatkaa totalisoivaa taipumustaan ja ei siksi kykene käsittämään itsensä vaihtoehtoja.
Blogitekstistä:
The problem is that we can’t see what that nature is or how it reconciles the duality of God’s temporal activity of law and gospel. That nature will only be truly revealed in light of glory.
Jos he eivät tuota tiedä, niin mitä he sitten tietävät? Kannattaako minun jatkaa pidemmälle?
In this line of discussion we debate the importance of the question of the analogy of being and the univocity of being for Lutheran theology. I propose that both options are a form of the theology of glory. Both also assume an ontology of legalism, which the gospel overcomes.
Jos käsitys Jumalasta on puutteellinen, niin analogia entis tulee käsitetyksi noin. Luen loput toisesta osasta, mutta tuskin kommentin enempää.
Tietenkin Luther vihasi sitä. Kyynikko sanoisi, että se uhkasi Lutherin poliittisia pyrkimyksiä. Miten ruhtinaat ja prinssit voisivat olla suvereenejä ja vapaita kirkon vallasta maailmassa, joka ilmensi kaikella kauneudellaan ja hyvyydellään Jumalaa? Joku muu sanoisi, että analogia entis on vaarallinen evankeliumin ja sovituksen käsittämiselle. Mutta kun se on sitä Lutherin ajattelussa syystä, jota analogia fidein ottaminen siihen tilalle ei millään tavalla korjaa.
Öh. Pakko lisätä tähän tällainen huomio:
It seems to me “Catholic analogy” fails to understand that coram deo we are wholly passive—what do you have that you haven’t received.
Mark Mattes ei ymmärrä, että oikein käsitetty analogia entis nimenomaan ei sisällä tuota rajoitusta, ja että koko analogian keskeinen sisältö on juuri siinä. Eli käy kuten eniten pelkäsin tai oletin tai luulin tai odotin, että näiden heebojen luterilaisuus tai nominalistinen ajattelu estää heitä käsittämästä itse asiaa.
Ja tällainen:
Desire and activity are infinite and therefore are met the infinity of God’s law and his nature as a desirable object. God can only be interacted with on the basis of the striving of the law.
Aivan hirveä projektio. Tai joku muu sekaannus. En minäkään ole mikään mestari näissä, mutta ihan Hartia lukemalla tiedän, että Kilcrease törmäilee pimeässä. Aivan kuin he eivät ymmärtäisi mitään siitä, miten kolminaisuus ja analogia entis suhteutuvat toisiinsa.
@Thinkcat, kiitos vastauksesta! Siinä on taas niin paljon tuhtia asiaa, että tekisi mieli nosta kädet ilmaan. Ajattelen kuitenkin, että tämä aihepiiri on valtavan kiinnostava ja oppisin siitä mielelläni lisää. Siksi kysynkin: voisimmeko pilkkoa tätä aihepiiriä pieniin osiin ja käydä sitä läpi kysymys kerrallaan? Näin minulla voisi olla jonkinlainen mahdollisuus osallistua keskusteluun ja ymmärtää syvemmin ajatteluasi. Minun on tosin vaikea sanoa, mistä kannattaisi aloittaa. Mutta jos olisit valmis käymään hahmottelemaani vaatimatonta keskustelua ja laittamaan sen vieläpä hyvin aluilleen, olisin kiitollinen.
@Thinkcat esittää nähdäkseni nominalistisen position jotakuinkin niin kuin voisin kuvitella lukevani juuri D. Bentley Hartilta tai E. Feseriltä (tämä ei ole moite, päinvastoin). Nominalismista yleensä lähtee polku, joka kulkeutuu etenkin Suárezilta (joka ei aivan occamilainen kuitenkaan ollut) Descartesiin, Kantiin, Hegeliin, Schopenhaueriin ja lopulta J.S. Milliin sekä Nietzscheen.
Thinkcatin kysymyksiin olisi helpompi vastata, jos ne esitettäisiin numeroituina kiistakysymyksinä tai teeseinä, jolloin niitä voitaisiin kohta kohdalta käydä läpi, kuten @Miknius tavallaan ehdottaakin. Ja sanon tämän, vaikka tiedostan, että kysymysten absoluuttinen erottelu toisistaan on mahdotonta. Näin kuitenkin keskustelu jäsentyisi paremmin.
Kiitos @Thinkcat omakohtaisesta ja mielenkiintoisesta kerronnasta. Sinulla on poikkeuksellinen lahja ja taito analysoida kokemaasi, yhdistää asioita lukemaasi sekä nähdä terävästi ongelmakohtia ihmisten uskonnollisissa toiminnoissa ja puheissa.
Vastasin siis ajatukseesi/kysymykseesi siitä, onko luterilainen luterilainen vertailtuaan sitä esim. ortodoksiseen kirkkoon, vai mihin perustuu “valintamme”. Edelleen olen sitä mieltä, että valtaosa ihmisistä ei pääse (tai joudu) lähellekään sellaista tilannetta, jossa sinun kysymystesi tasolla edes valittaisiin saati sitten perusteellisesti tutkittaisiin vaihtoehtoja. Silti en vähättelisi sitä, että joku on kasvanut kirkkoonsa enkä tietenkään sitäkään että sinä tai joku muu samanlainen pohdiskelija joutuu käymään omat prosessinsa.
Lihavoimani on minustakin oleellista. Kristinusko on aina kuolemaan ja rajallisuuteen sidoksissa. En oikein näe, millä tavoin sanomani siitä mitä ihmiset kaipaavat kirkolta, on ristiriidassa tuon kanssa. Saadakseen elämän ja kuoleman kysymyksiä jotenkin käsiteltyä (ei välttämättä valmiita vastauksia ja teoreettisesti tyydyttäviä malleja) ihmiset osallistuvat seurakunnassa, lähinnä jumalanpalveluksiin toki. Kirkkoa on myös vanhastaan verrattu sairaalaan.
Tässäkin on jokin jännän yksipuolinen kokemus luterilaisuudesta. Minun kokemukseni on, että kuoleman, ahdistuksen ja masennuksen kanssa tuttu ymmärtää ristin sanomaa paljon syvemmin kuin niks naks -tyylillä. Itse olen jakanut näitä asioita luterilaisena luterilaisten joukossa. [quote=“Thinkcat, post:152, topic:1912”]
Tuntuu kuin sekä reformoidut baptistit että LHPK olisivat jotain “pelastuvien klubeja”. Eli kaikki on hyvin niin kauan kuin asiat ovat yhteiskunnallisesti hyvin, koska silloin seurakunta riittää pelkkänä klubina.
[/quote]
Voin vahvistaa tämän kokemuksen, vaikka en ole em. ryhmissä ollut mukana. Olen näin kokenut silloin kun itse olen ollut siellä pohjamudissa. Kysymys on toisaalta tuosta yhteiskunnallisesta, toisaalta myös henkisestä positiosta. Osittain taitaa olla kuitenkin niin, että kun me joudumme oikein tiukille, toisilla näyttää olevan pinnallinen usko. Mutta on ihmisillä liiaksi tapana ohittaa ja näytellä. Monen kärsimys jää piiloon, kun kärsimyksestä tulee vain pakollinen kohta saarnassa, vähän kuin sadun pahis, josta päästään eroon liian nopeasti.
Raamatun tärkeimpiä kirjoja meille tämän ajan ihmisille voisi vähän kärjistäen sanoen olevan Job ja Psalmit. Niistä kuulee harvoin hyvää opetusta ja pohdintaa. Joskus kyllä erittäin hyvää on tullut kohdattua. Kristus Vanhassa testamentissa - sitä näkökulmaa lisää!
Tämän sorttista henkilökohtaista avautumista kaipaisin enemmänkin luettavaksi tänne palstalle. Olen samaan tapaan omaa hengellistä polkuani katsonut ikään kuin taaksepäin. Se on jokaisella omanlaisensa. Osaisimpa yhtä hienosti kertoa kuin @Thinkcat oman tarinani, en niinkään muille, vain ihan itseäni varten. On paljon muistissa ja erilaisina singnaaleina ja vaikken osaa asioita hienosti koota luetteloiden, niin mulla on tavallaan kokemukseni takia hyvät perustelut sille, miksi tiedän että joku juttu ei vain toimi mun kohdallani jossain yhteisössä nyt eikä tulevaisuudessakaan. Niiden ajatusteni kanssa mulle on käynyt yhä selkeämmäksi, että sana on aina ja kaikkialla se juttu, mikä pitää uskon yllä. Sen tähden onkin hyvä erottaa mikä on oleellista uskon kannalta ja mikä ei.
Tavoitat tässä mielestäni jotain hyvin oleellista ja hyvin syvällistä mitä tulee uskon sisältöön ja sen todeksi elämiseen, lyhyesti sanoen uskonelämään. On todellakin totta, että vain ani harvat käsittävät mistä tuossa Room. 6: 3 jakeessa on kysymys ja kuten sanoit tekee tämä ymmärtämättömyys kasteen tyhjäksi. Ymmärtämättömyyttä tai ymmärtämistä ei kuitenkaan saa tässä kontekstissa käsittää intellektin asiaksi; eikä kristinuskossa ylipäätään voi olla kysymys asioiden ulkonaisesta älyämisestä, palasten oikeille paikoilleen sijoittamisesta, ulkonaisesta oikea-oppisuudesta. Ulkonainen oikea-oppisuus on filosofian pelagiolaisuutta, kuten joku viisas on sanonut.
Uskossa on kysymys siitä, että Kristus tulee uskon kautta asumaan meihin ja niin me yhdistymme häneen. Hän synnittömänä kuolee meissä tai me kuolemme hänessä miten päin nyt tämän asian ilmaisemmekaan. Tämän eläminen todeksi päivästä päivään tekee kipeää! Meillä on siis uskon kautta tiukka kohtalonyhteys Kristuksen kanssa, hänen asuessaan meissä. Asian valoisampi puoli tulee esille seuraavissa jakeissa.
Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. 5. Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteen kasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa. Room. 6: 4-5.
Eli me emme pelkästään kuole hänen kanssaan uskonyhteydessä häneen vaan myös ylösnousemme hänen kanssaan. Ja käsittääkseni tässä puhutaan jatkuvasta tapahtumisesta nyt ja täällä ajassa, ei vasta joskus ikuisuudessa.
Alkuhuomio: Lähetyshiippakunnassa käyvänä olen kovasti kiinnostunut kuulemaan, kun LHPK:ta kritisoidaan. Oman porukan virheitä kun on muuten vaikea huomata.
Voi kunpa pystyisin jotenkin ymmärtämään, mitä tarkoitat. Mikähän on tämä “yhteiskunnallinen rooli”, jolla pääsee seurakuntaan sisälle… itse en ole huomannut, että meillä kiinnitettäisiin kummoistakaan huomiota kenenkään yhteiskunnalliseen asemaan. Mutta kyllähän meillä ollaan kiinnostuneita “LHPK:sta LHPK:n vuoksi” seuraavassa merkityksessä: meillä vaikkapa viikoittainen messu on itsessään tärkeä, senkin vuoksi, että se toistuu samanlaisena siinä missä ihmisen elämäntilanne vaihtuu ja muuttuu.
Tämänkin moitteen äärellä olen ymmälläni. Lutherin katekismuskin siteeraa seuraavaa jaetta (Room.6:4), joten luulisi, ettei Room.6. ole LHPK:lta unohtunut. Kokeilitko koskaan kysäistä pastorilta kasteen merkitystä?
Minulla ja sinulla on tästä käsittämisestä kuitenkin aika vastakkainen näkemys, että mitä se tarkoittaa ja mitä se sisältää. Olen alusta lähtien ollut sillä kannalla, että koko tässä jutussa on kyse jostain asiasta, mikä on mahdoton käsittää luterilaisen eväillä ja luterilaisen maailmankuvasta.
Sitten olen vähän väliä hellittänyt siitä, ja ajatellut, että entä jos luterilaiset käsittävätkin sen, ja kyse on vain a) siitä, että se on minulta jossain piilossa se käsittäminen, että minä en poimi sitä heidän puheestaan, tai tunnista jotain merkitystä jostain sanoista. Tai b) en ole paikalla ollut tai lähestynyt asiaa oikeassa järjestyksessä. Jospa muodollinen ja liberaali rippikouluni hyppi niiden asioiden yli? Tai jospa kaikki luterilaiset lukevat itsenäisesti tunnustuskirjoja, ja siksi pappi ei saarnaa eikä opeta niitä asioita osana seurakunnan elämää? Tai c) jospa kaikki elävät sitä kamalan innokkaasti ja syvästi kaiken aikaa todeksi, mutta minä vain en näe, koe, aisti tai havaitse sitä?
Siitä olen kuitenkin aina palannut siihen, että ei, oikeasti luterilaiset eivät ole käsittäneet koko asiaa. Eli tämän lopputulos on luultavasti sama kuin viidellä edellisellä kerralla, että 1) minä käsitän, mistä sinä puhut ja 2) että et puhu ollenkaan samasta asiasta, mutta 3) sinun on mahdotonta käsittää sitä, mistä minä puhun, eli että 4) emme ole sittenkään puhuneet samasta asiasta. Ja siksi minun pitää yrittää arpoa, että millä uudella tavalla yritän selittää oman näkemykseni asioista. Ja se ei tietenkään kannata, jos ajattelet, että 1) olet oikeassa ja 2) siksi ei tarvitse käsittää eriäviä tai vastakkaisia näkemyksiä, koska 3) ne ovat vain väärässä.
Koska entä jos et ole edes kiinnostunut käsittämään sitä? Entä jos tämä ei ole keskustelu, vaan olemme tuomittuja ikuisesti kommunikoimaan vain yhteen suuntaan? Kyseessä on sanoilla ylittämätön kuilu, koska - näin olen käsittänyt - olet kiinni siinä, että tietyillä sanoilla on tietty merkitys. Joten minun on sinänsä mahdollista ilmaista ajatukseni sanoin. Mutta minun on mahdotonta ilmaista sitä, jos sanoilla vastaanottavassa päässä aina edellytetään olevan niiden luterilainen merkitys, sisältö tai selitys.
Kuten olen edellä sanonut, perustuu nominalismi eli sitä kautta myös tuon lajin tunnustuksellinen luterilaisuus tällaiseen keinotekoiseen asioiden halkaisuun. Eli ensin intellekti blokataan pois. Sitten ulkoisen ja sisäisen välille vedetään ylittämätön kuilu. Minä en tee tällaista halkomista. Ehdotan, että jatkossa 1) muistat sen ja 2) keskustelet sen kanssa, etkä 3) tule esittämään vastakkaista näkemystä jonain “korjauksena” tai “oikaisuna”, koska tämän keskustelun ajatuksena on tehdä selkoa minun näkemyksestäni tai muista luterilaisuutta kohtaan kriittisistä näkemyksistä, ja vasta ja ainoastaan niiden kautta päätyä tai olla päätymättä standardiin luterilaiseen näkemykseen.
Sisäinen ilman ulkoista ei ole mitään. Ovat monet viisaat sanoneet.
Tässä herää kysymys, että uskotko asiaan, vai sanontaan ilman asiaa? Tarkoittaako “uskon kautta” sitä, että se ei näy missään, tarkoita mitään eikä vaikuta mitään, mutta pitää jyrkästi painottaa, että niin silti on ja tapahtuu?
En usko tuohon hetkeäkään. Eihän Raamattu missään sano, että Kristus kuolee meissä? Ja jos sanotaan, että me kuolemme Kristuksessa, niin onko tämä taas sitä, että se ei näy missään, tarkoita mitään eikä vaikuta mitään, mutta pitää jyrkästi painottaa, että niin silti on ja tapahtuu? Toinen asia on, että olla kristuksessa tai kuolla Kristuksessa ei ole kirjaimellinen fakta, vaan kielikuva. Ja kielikuva pitää selittää, jotta se tarkoittaisi mitään. Sinä olit äidissäsi kunnes synnyit. Sinä et ikinä samalla tavalla ole ollut Kristuksessa etkä tule olemaankaan.
Miksi? Miten ihmeessä se voi tehdä kipeää?
Mutta jos sillä ei ole mitään tekemistä tämän todellisuuden kanssa, niin miksi vaivautua? Miksi edes puhua koko asiasta? Miksi minulla on koko ajan sellainen tunne, että sinulla on silta myytävänä?
No miksi sitten vastasit minulle? Taikka miksipä minä tätäkään kirjoitan kun et ymmärrä sanoja. No ehkäpä joku muu saa kiinni derridalaisuuteen ajautuvasta filosofiastasi?
Liityn muihin kertomustasi ja analyyttisyyttäsi kiitteleviin! Kiinnostavaa lukea.
Olen ymmärtänyt, että tällainen lähestymistapa on nykyaikaisista teologeista hyvin läheinen mm. Robert W. Jensonille, levätköön rauhassa. @Diakoni osaisi ehkä kertoa hänen näkemyksestään tähän. Jonkinlainen kontemporaalisuus Kristuksen kanssa kuuluu kai jensonilaiseen teologiaan.
Jaa että nyt minusta tuli derridalainen, kun en yhtään tykännyt luterilaiseen ajatteluun sisäänrakennetusta derridalaisuudesta? Eli ratkaisu on, että laitetaan pää pensaaseen kun Derrida tulee. Ja se, joka kehtaa esittää kysymyksen, että onkohan ratkaisu ihan viisas, syötetään porukalla Derridalle?
Mitä muuta järjen kiistäminen ja ulkoisen erottaminen sisäisestä on kuin postmodernia?
Puolimatkan esittämän “teistisen realismin” ongelma on sama kuin kaiken modernin ajattelun. Eli hän heittää sen ilmaan ja kertoo muutaman tuhat sivua satuja siitä, miten tukevasti se asettui tyhjän päälle. Jos tarvitaan Jumala tekemään fyysinen todellisuus ja arjen todellisuus ymmärrettäväksi, niin miten ihmeessä Jumala voi tehdä sen, jos ei ikinä pääse sen konseptualismin rajojen sisäpuolelle?
Inkarnaatio? Yritäpä selittää, miten johdat koko arjen todellisuuden inkarnaatiosta.
Pelkkä väite siitä, että Jumala tekee jotain ymmärrettäväksi, ei itsessään tee mitään ymmärrettäväksi. Ei, vaikka Puolimatka on näitä väitteitä kerännyt historian tiedemiehiltä kahmaloittain. Kaikki ne on esitetty siinä samassa ajan hengen (poimi Hegel-viittaus) mukaisessa virheellisessä käsityksessä.
Koko modernin ajattelun, siis occamilaisuuden ja nominalismin, lähtökohta on siinä, että on olemassa joku sellainen realismi, jossa 1) materialla ja 2) ihmisen älyllä on joku riippumaton tai tosioleva asema. Koska mitään tällaista ei ole, eikä kukaan kykene perustelemaan, on noiden luonnollinen seuraus se, että todellisuus katoaa, ja päädytään postmoderniin.
Tästä pitäisi olla jo selvää, miksi mitään apostolista luterilaisuutta ei ole ikinä voinut olla olemassa. Koska siinä päädytään väittämään, että kristinusko tai peräti Jumala yritti synnyttää modernia ajattelua yli tuhat vuotta ennen kuin ihmiskunta siinä viimein onnistui. Ja ihmiskunta onnistui siinä nimenomaan spekuloimalla olevansa ontologisesti Jumalasta riippumattomia älyjä ja tahtoja, jolloin Jumala muuttui ihmisen kuvaksi.
Jos siltä pohjalta tehdään teologia, saadaan protestantismin eri lajit ja vivahteet. Mutta kun omassa varassaan seisovan älyn ja materian postuloiminen ei ole mikään todellisuuden ominaisuus sinänsä, vaan lankeemuksen ominaisuus. Eli moderni ajattelu on syntiinlankeemuksen seurausta. Ja luterilaisuus tukeutuu tässä nimenomaan modernin ajattelun perusteisiin.
Jotta voisit käsittää sen, mitä et tähän asti ole käsittänyt. Ja jos se ei ole mahdollista, niin ihan vain tehdäkseni tiettäväksi, että emme ole samaa mieltä, ja että et käsittänyt sitä, mitä olin tarkoittanut.
En minä kritisoi katekismuksen käsitystä kasteesta ja Room. 6:sta siksi, että a) katekismuksella ei sellaista käsitystä ole tai b) en ole kuullut sitä tai käsittänyt sitä. Vaan siksi, että katekismuksella sellainen on, olen kuullut siitä ja käsittänyt sen, ja olen juuri siksi siitä eri mieltä.
Asian kokonaisuuden kannalta kyse on siitä, että sinä et ymmärrä sanoja. Samoin kuin nominalismi antaa ihmisen älylle ja tahdolle sellaisen riippumattoman ja tosiolevan olemuksen, mitä sillä ei oikeasti ole, joutuu se antamaan saman olemuksen myös sanoille ja kielelle.
Eli Derrida osoittaa, omasta mielestään, että sanat ovat vailla sisältöä. Derrida haastaa sinut. Ja sinulla ei ole mitään kelvollista argumenttia laittaa siihen vastineeksi. Sinun maailmankuvasi on perustalla, jossa Derridan argumentti pätee. Minun maailmankuvani ei ole. Sinä olet riippuvainen siitä, että sanat ovat entiteettejä. Minä en ole.
Sanat ovat kuin ihmisiä. Niin kauan kuin ne saavat itsensä tosiolevalta, ne ovat. Jos ne yrittävät itse alkaa tosiolevaksi, ne muuttuvat inkoherenteiksi ja menettävät kaiken.
Mutta koska olet siinä käsityksessä, että maailmankuvasi on ainoa mahdollinen, etkä näe sen rajojen ulkopuolelle, et suhtaudu Derridaan argumenttina omaa maailmankuvaasi vastaan, mitä se oikeasti on, vaan kaivon myrkyttämisenä. Tarkoittaa siis argumenttia, joka tekee voittamisen mahdottomaksi kaikille. Siksi olet vakavissasi sitä mieltä, että uskon edellytys on olla mainitsematta Derridaa?
Tai. Jos väität, että on olemassa sellainen sisäinen ja ei älyllinen todellisuus, kutsu sitä sitten vaikka hengelliseksi, jossa Derridan argumentti ei päde, niin olet vain marssinut suoraan Derridan syliin. Eli Derrida sanoo, että sanat eivät tavoita todellisuutta, vaan ovat vain itseensä viittaavia kielipelejä. Mitä sinä tuossa ehdotat? Että on olemassa yksi kielipeli ylitse muiden. Yhtä irti todellisuudesta, yhtä himmelimäisellä tavalla vain itseensä viittaava, mutta nyt vain väitetään, että juuri se kielipeli on jostain syystä tosi.
Sinun syytteesi minua kohtaan on, että en ole sisällä sinun nimenomaisessa kielipelissäsi. En ole koskaan ollut. Vaikka olen ollut puolet elämääni luterilaisen kirkon jäsen, ja henkisesti ajatellut itseäni luterilaisena vielä monta vuotta sen jälkeenkin, niin tämän himmelin perusteella en ole koskaan ollut luterilainen. Minun syytteeni sinua kohtaan on, että luterilainen usko yleensä on olemukseltaan kielipeli. Derrida oli puoli vuosituhatta myöhässä. Eikä tiennyt mitään, mitä Luther ei olisi voinut hänelle opettaa.
Sanotaan, että kristinusko on ilmoitususkonto. Mutta tässä on sellainen taustaoletus, että ilmoitus jollain tavalla yhdistää Jumalan ja ihmisten todellisuuden. Jos sen sijaan ilmoitus jää joksikin erilliseksi saarekkeeksi, josta se ei tavoita todellisuutta, niin silloin sitä on parempi kutsua väitteeksi eikä ilmoitukseksi. Jos se nimenomaan eristetään älystä ja ulkoisesta jonkinlaisen ehdottoman kriteerin tasolla, niin se määritelmällisesti ja sisäänrakennetusti vaatii saada jäädä vain väitteeksi.
Jos todellisuuksia on kaksi, ja niiden ei ole koskaan mahdollista yhdistyä, eivätkä ne ole koskaan olleet yhtä, niin silloin Jumala ei ole kaiken alku ja loppu. Mikä tällaisen väiteuskonnon merkitys sitten edes on?
@Thinkcat, toivoisin, että voisit tulla meitä luterilaisia vastaan siten, että pyrkisit parhaasi mukaan, hyvin yksinkertaisesti, valottamaan niitä ongelmallisia oletuksia, joita meillä on. Kaiken kirjoittamasi jälkeen en vieläkään ymmärrä kritiikkiäsi. Suuri tekijä tässä on se, että ihminen on yleensä hyvin sokea monille oletuksille, joiden varaan hän rakentaa. Jotta keskustelu voisi lisätä ymmärrystä, tarvittaisiin sitä, että hyväntahtoisesti ja maltillisesti selittäisit meille, mitä näet ongelmallisina oletuksissamme huomioiden sen, miten sokeita tällä hetkellä olemme niille. Keskustelun kurinalainen rajaaminen olisi keskinäisen ymmärtämisen kannalta myös olennaista.
Thinkcat voisi ihan aluksi esittää paremman vaihtoehdon luterilaisuudelle ja vasta sitten aloittaa kritiikki. Muuten hän tulee sahanneeksi oman oksansa ja putoaa (postmoderniin ?) tyhjyyteen.
Tuskinpa mikään muukaan kristinuskon haara Thinkcatille kelpaa kun sitä tarpeeksi pöyhii - tuota menoa on pakko perustaa oma yhden miehen kirkko, joka on kokonaan irti kaikista tradition kahleista.
Nyt perusteluiksi puettuja perustelemattomia väitteitä ja niistä kehiteltyjä johtopäätösten ketjuja vyöryy tasaiseen tahtiin - pikkaisen turhauttavaa seurata tuollaista hallitsemattomana poukkoilevaa ajatuksenvirtaa. Tässä on ehkä jotain samaa kuin Bonhoefferin vankilatyylissä, jossa hän yrittää sekavasti kehitellä parempaa kristinuskoa siinä kuitenkaan onnistumatta?
Minä en innostu tuollaisesta kritiikin kritiikistä. Se tarkoittaa käytännössä tätä: jos et osaa keksiä parempaa vaihtoehtoa, älä osoita asiassa ilmeneviä ongelmia. Se on puolestaan pään työntämistä pensaaseen. En ole nähnyt mitään viitteitä siitä, että @Thinkcat olisi mitään omaa kirkkoaan perustamassa. Hän on omaan hengelliseen kokemukseensa ja lukemaansa teologiseen kirjallisuuteen perustaen ainakin luullut löytäneensä joihinkin luterilaisuuksiin sisäänkirjoitettuja ongelmia, jotka aiheuttavat (ilmeisesti henkisiä ja hengellisiä) ongelmia. Sikäli kuin olen pysynyt hänen argumentaationsa kärryillä, olen joistakin huomioista samaa mieltä. Tekstit ovat toki pitkiä, mutta jos ei pysty seuraamaan keskustelua eikä halua pyytää toiselta lyhempää (tai toinen ei halua sellaisia kirjoittaa), niin ehkä on syytä sitten vain olla osallistumatta, vaikka kritiikki “omaa puljua vastaan” tuntuukin pahalta.