Minä itse kannatan uskovilta esirukousten pyytämistä, en halua kieltää sitä keneltäkään. Minusta siinä ei ole mitään epäraamatullista.
Minä en ole “edes” kaltaisesi teologian harrastaja, vaan silkka suunpieksäjä ilman todellista seurakuntayhteyttä – kulttuurikristitty suorastaan. En saa aikaiseksi edes mennä sunnuntaisin kirkkoon kuin harvoin. Ainoa tapa, jolla olen kristittynä kenties “kunnostautunut”, on omantunnontarkkuus ja se, että pyrin seuraamaan Kristusta jokapäiväisessä elämässäni siinä, miten kohtaan lähimmäisiäni ja minkälaisia ajatuksia ja minkälaista suhtautumista asioihin sallin itselleni.
Myös kulttuurikristillisyyden koen siinä mielessä positiivisena, että vaikka minulla olisi ajanjakso, jolloin en juuri edes rukoilisi – tuolla maailmalla kulkiessani löydän itsestäni vahvasti kristillisen identiteetin. Olen siitä identiteetistä kiitollinen, sillä kulttuurikristillisyys kantaa myös silloin kun minä olen muuten surkea kristitty. Olen kristitty vaikken koskaan tulisi löytämään itsestäni riittävästi “jengisielua” kuuluakseni mihinkään kristilliseen porukkaan ja jakaakseni sen linjaukset.
Olen monin tavoin ollut aina oman tieni kulkija. Kanssakristittyihin en oikein kykene luottamaan ja siihen on syynä seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen. Minä vain en kestä sitä silmien killiä ja yksioikoisen tympeää ilmettä, joka nousee uskovan naamalle, kun tämä näkee ihmisen, jota voi ilman harkintaa ja pohdintaa pitää syntisenä – täysin tietämättä, minkälaista elämää minä elän tai en elä. Istun siis yksin kirkon takapenkissä silloin kun istun.
Ja koska en ole jengisielu, en kuulu mihinkään sateenkaariyhteisöihinkään enkä käy pride-marsseilla. Vierastan sitä, että ihmiset hakeutuvat kaltaistensa pariin kehumaan itsensä ja toisensa taivaisiin, ja niin usein demonisoimaan erilaiset ihmiset. Joukossa tyhmyys niin monesti tiivistyy.
En ole siis varma, miksi sinä olet kiinnostunut juuri minun vastauksistani esittämiisi kysymyksiin. En ole varma, olenko itsekään kiinnostunut omista vastauksistani. En ole edes ajatellut kirkkoverotusta. Maailmassa lienee veroviisaampia ihmisiä.
Sen verran voinen sanoa, että pidän nykyistä evankelisluterilaista kirkkoa varsin hyvin Kristusta seuraavana kirkkona – sen mäkis-askola-luoma-laajasalo -linjaa. Naispappeuden vastustamista kirkon ei pidä mielestäni enää kauan hyväksyä, mutta suhteessa seksuaalisiin vähemmistöihin pitäisi hyväksyä omantunnonvapaus: pappien ei tarvitsisi siunata homoseksuaaleja aviopuolisoiksi jos se on omantunnon vastaista. Tämä linjaus pitäisi kirjata selkeästi ja mahdollisimman pysyvästi, jotta vihanpito ja kyräily voisi loppua ja eettinen erimielisyys tästä yhdestä asiasta vallata alaa. Ettei kummallakaan osapuolella olisi sellainen olo, että päätöksen jälkeen alkaa taas hivutus jompaan kumpaan suuntaan.
Olen ymmärtänyt, että monien uskovaisten mielessä homoseksuaalisen parisuhteen siunaaminen tarkoittaisi yhtä kuin kaiken kuviteltavissa olevan homoseksuaalisen seksin siunaaminen. Minua ei itseäni haittaisi, jos epäterveellisiksi ja ihmisen anatomian vastaisiksi ajateltavat seksuaaliaktit “syntinä kiellettäisiin” rakkauden kaksoiskäskyn vastaisina niin homoilta kuin heteroiltakin. Silloin ehkä voitaisiin erottaa toisistaan erilaiset asiat; kahden täysikasvuisen ihmisen hyviä hedelmiä tuottavaa yhteiseloa ja kilvoittelua rakkaudessa kannattaa kirkonkin edistää kaikin tavoin sukupuoleen ja kefale-stuktuuriin katsomatta.
Muutama päivä sitten tälle foorumille kopioitiin kohta ortodoksisen kirkon perusteesta. Siinä oli kohdistuksena se, että se ei perustu Raamattuun, vaan perinnäissääntöihin, traditioon.
En näe Raamatun lukemisellasi yhtymäkohtaa siihen, mihin Kirjoitukset ohjaavat, eli Totuuteen, eli lihaksi tulleeseen Sanaan. Se kyllä on yleisesti tiedossa että ‘junia’ kulkee vaikka mihin suuntaan.
On asioita, jotka pitäisi tietää. Sinunkin pitäisi tietää, että oivallus on Lutherilta peräisin. Joskus viitataan Lutheriin joskus ei.
Olen sitä mieltä, että jokainen katsoisi Raamatusta onko siellä sakramentaalinen pelastusoppi, eikä uskoisi Raamattua tulkitsevia kantoja tai niitä, jotka sanovat mitä Raamatussa lukee. Siellä lukee vain se mitä siellä luettavissa on. Usko, Jumalan Hengen vaikutuksesta avaa Kirjoitukset, saa ne sulautumaan uskovaan.
Ei toki perustu, mutta Raamatusta johtuu asioita, joita ei löydy protestanteilta. Paaviutta kun ei löytynyt Raamatusta tai kirkkohistoriasta, niin käännyin ortodoksiksi.
Tämä on, otsikon mukaan, keskustelu luterilaisuuden ongelmallisista taustaoletuksista. Nämä viimeiset noin sataviisikymmentä viestiä eivät oikein ole olleet sitä. Mutta tarkoitan valittaa asiasta vähemmän kuin heti ensin voisi ajatella. Syy selviää myöhemmin.
Täällä ei juuri kukaan keskustele metafysiikasta. Kuitenkin luterilaisuuden ongelmalliset taustaoletukset voisi myös esittää muodossa luterilaisuuden olematon metafysiikka tai luterilaisuudesta puuttuva älyllinen traditio. Siinä on toki eksegeettinen traditio. Sitä ei voi kiistää. Mutta se ei ole ollenkaan sama asia. Älyllinen traditio tarkoittaisi sitä, että jollain tavalla kysyttäisi kaikki mahdollinen ihmisen, tiedon, olemisen ja tekstin olemuksesta.
Esitin aikaisemmin, että luterilaisuuden ongelma on nominalismi. Se on edelleen. Se, että sanoin siinä välissä jotain Hegelistä, ei muuttanut kantaani nominalismista sanottujen asioiden osalta mihinkään. Olen kertonut, mitä nominalismi on, tai mitä käsite sisältää. Kukaan ei ole lähtenyt perustelemaan sitä vastaan. Varmaan monikaan ei edes tiedä, mitä se sisältää. Se ei ole kuitenkaan kumoutunut mihinkään siitä, että joku on asiasta ärsyyntynyt.
Nominalismi tulee latinan sanasta ‘nomen’ eli ‘nimi’. Se tarkoittaa, että luterilaisessa teologiassa kaikki asiat ovat nimellisesti sitä, mitä ne ovat. Sen sijaan, että ne olisivat sitä oikeasti tai todellisuudessa. Tämän todellisuuden ja nimellisen välisen kuilun ylittämiseen tarvitaan älyllinen traditio. Luterilaisuus ei lainaa eikä voi lainata sitä katolisesta ajattelusta siksi, että luterilaisuus nimenomaan torjuu katolisen kirkon älyllisen tradition.
Il n’y a pas de hors-texte on yksi paljon väärinkäsitetty lausahdus. Sen voisi suomentaa, että “ei ole mitään tekstin ulkopuolista”. Se ei tarkoita, että teksti ei tavoita todellisuutta. Se tarkoittaa, että kaikella tekstillä on konteksti eli asiayhteys. Ranskalaiselle tuo ilmaisu tarkoittaa osapuilleen, että kirjan tyhjätkin sivut merkitsevät. Se relativisoiva ajatus tässä on, että konteksti koostuisi pelkästä materiasta tai sosiaalisista olosuhteista. Älyllinen traditio taas on se, mikä perustelee, miten konteksti lopulta voi ulottua Jumalaan asti.
Ajatukseni Hegelistä tulivat jostain aivan muualta kuin tästä aiheesta. Totesin kuitenkin, ehkä kolmantena aihealueena, että luterilaisuudella käytännön ilmiönä on historia, johon kuuluvat jollain tavalla kaikki sen piirissä tapahtuvat ja tapahtuneet asiat. Tai sitten voidaan ehdottaa, että miksi körttiläisyys, viidesläisyys, pietismi tai evankelisuus eivät olisi varsinaista luterilaisuutta, vaan epäpuhdas poikkeama siitä. Kuuluuko luterilaisuuden olla vain tunnustus, vai tunnustus plus jotain?
Näiden kysymysten kanssa kokeilin ajatusta, että luterilaisuutta ei edes yritetty alunperin tehdä katolisuuden vaihtoehdoksi positiivisessa merkityksessä, vaan ainoastaan joksikin, millä hyökätä sitä vastaan ja heikentää sen painoarvoa yhteiskunnassa. Kävi vain sattumalta niin, että ilmestyi käytännön pakko jollain tavalla vakiinnuttaa tai täyttää vallankumouksen aiheuttama tyhjiö. Tähän teoriaan kuului se, että koska luterilaisuus ei ole kokonainen ihmiskuva, maailmankuva, tietoteoria tai traditio, vaan yksi pirstale sellaisesta, niin väistämättä sen ympärille syntyisi asioita, jotka pyrkisivät täydentämään sitä.
Pietismi oli yksi ensimmäisistä esimerkeistä. Ongelma on kuitenkin, että luterilainen puhdasoppisuus on tarkoituksella yhteensopimaton kaikkien kokonaisten ihmiskuvien, maailmankuvien, tietoteorioiden ja traditioiden kanssa. Joten siksi, koska jokainen yritys yhdistää puhtaaseen tunnustukseen jokin käytännön elämää koskeva toteutus toimii kuin raudan ja saven seos, tilanne on pysyvästi epästabiili.
Olen jopa välillä miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, että luterilaisuutta ei ole olemassa. Alkuaikojen luterilaisuus sisältää kaikenlaisia katolisia kukkasia, mitä nykypäivän luterilainen ei ymmärrä, tiedä eikä tunnusta. Koska kyseessä ei ole kokonainen maailmankuva, on keskeisin kysymys se, että missä kulkee luterilaisuuden ja todellisuuden rajapinta? Vai tavoittaako luterilaisuus todellisuutta ollenkaan?
Tästä voidaan hyvin käydä myös keskustelu tähän malliin:
– Onhan luterilaisuus tekemisissä todellisuuden kanssa. Diakonian tapauksessa ainakin.
– No mutta miksi diakoniaa sitten tehdään?
– Miten niin?
– Jos kerran pelastutaan pelkästä uskosta, ilman tekoja.
– So?
– Miten pääset siitä diakoniaan? Eikö silloin herää ajatus, että sillä yritetään ansaita pelastusta?
– Ei. Koska se tehdään kiitollisuudesta Jumalalle.
– Jaa. Entä jos sitä ei tee? Saako siitä rangaistuksen? Tai menettääkö pelastuksen jos ei arvosta diakoniaa? Tai lähetystyötä? (Tai halua tehdä parannusta vaikka pornon katselusta.)
– Ei menetä! Se vaan lukee Raamatussa.
– Mutta Raamatussa myös lukee, luterilaisten mukaan, että pelastus on yksin armosta, ilman tekoja.
– Kyllä. Mutta se armo vaikuttaa näitä asioita.
– Silloin voisi luulla, kääntäen, että jos ei vaikuta, niin ei ole armokaan läsnä.
– Kuka sinä olet arvioimaan kenenkään pyhitystä?
– En varmaan kukaan. Mutta ei siitä ollut edes kyse. Asia joko on tai ei ole. Jos ei sitä voi tietää edes periaatteen tasolla, niin voiko henkilö itsekään olla varma siitä, missä on menossa?
– Onhan se ihmisen itsensä etu rakastaa lähimmäistään ja luopua pahoista tavoista.
– Kyllä, mutta se taas on eri asia kuin luterilainen oppi mistään asiasta.
– Eihän ole! Siellä se on Raamatussa sanottu.
– Mutta jos Raamattu käskee jotain, niin miksi se käskee? Kun se kerran ei käske rakastamaan ketään siksi, että sillä tavalla ansaitsisi pelastuksen. Onko se joku vapaaehtoinen suositus niille, jotka jo ovat pelastuneita?
– On. Se on ohje ja opaskirja hyvään elämään.
– Mutta sitä ei ole pakko noudattaa, pelastuneenkaan?
– On pelastuneen etu noudattaa sitä ja etsiä Jumalan tahtoa elämässään.
– Mutta ihminen voi kokea, että hänen etunsa on joku muukin? Joku, mikä ei välttämättä löydy Raamatusta, tai menee jopa niitä käskyjä vastaan, mutta on sille ihmiselle sillä kertaa enemmän hyväksi.
– Jumala on lopulta kuitenkin aina oikeassa.
– Mutta mistä se ihminen sen voi tietää?
– Raamattu on käskyissään varsin selkeä.
– Tarkoitat, että pitää vaan uskoa tekstiin? Siksi, että se käskee? Ja että se on lopulta oikeassa?
– Kyllä.
– Mutta se käskee ilman mitään pakkoa tai velvoitetta?
– Kyllä.
– Onko se sitten mitään käskemistä?
– Kyllä se käskyistä puhuu.
– Käsky, jota ei tarvitse noudattaa…
– …mutta on silti eduksi noudattaa. Aivan.
– Eikö niitä voisi sitten sanoa suosituksiksi? Jumala ehdottaa, että jätätte pahat tavat ja rakastatte toisianne?
– Mitä ne sitten pitäisi olla? Jotain tyranniaako tässä haetaan? Pitäisi sanoa näin ja näin, ja uskovan tehtävä olisi tutista pöksyissään ja korvat luimussa sännätä toteuttamaan? Me mitään Calvinin seuraajia olla, eivätkä nekään niin oikeasti tee.
– Eikö niille voisi olla edes joku älyllinen perustelu? Että niiden noudattaminen vaikuttaa kaikenlaista hyvää noudattajan elämässä?
– No sitähän meillä on tässä tekeillä. Kuuntele vaikka Päivi Räsäsen tai Tapio Puolimatkan puheita. Joissain luterilaisissa piireissä apologetiikka on iso juttu. Kirjoja tulee koko ajan lisää ja on hyllymetreittäin jo.
– Aivan. Kyllä. Mutta sitten on taas se ongelma, että Räsänen ja Puolimatka eivät lue katekismuksessa. Heidän löytönsä ja argumenttinsa ovat ainakin yhtä vapaaehtoisia kuin Raamattu, elleivät vielä paljon vapaaehtoisempia.
– Mutta he juuri kertovat, että miksi Raamattu sanoo sen, mitä se sanoo!
– Kyllä. Mutta muuttuuko se siitä pakolliseksi? Tuleeko heidän seuraamisestaan pelastuksen kriteeri? Onko pelastus yksin armosta ja kahden puhuja moraalisista kannanotoista? Miten menneinä vuosisatoina sitten pelastuttiin luterilaisena?
– Minusta tuntuu, että sinä et edes halua uskoa, saati sitten ymmärtää.
– Ei ei ei. Kun ongelma on juuri tämä. Jos se on kaikki vapaaehtoista, niin se todellakin on sitten vapaaehtoista.
– Jos ei Jumala sinua vakuuta, niin minä en voi sille mitään. Minut Jumala on vakuuttanut. Minä kannatan perinteisiä perhearvoja, tuen lähetystyötä ja teen diakoniaa.
– No mutta hei. Ajatellaan hetki, että Jumala onkin vakuuttanut myös minut, että Raamatun käskyjen noudattaminen on sekä hyödyllistä, että tarpeellista.
– Hyvä sinulle.
– Mutta voiko siitä ajatella, että se vakuuttuminen, tai vakuutetuksi tuleminen, on merkki armon tai Jumalan läsnäolon vaikutuksesta elämässä? Ja jos ei ole merkkejä siitä, niin päinvastoin.
– Mitä se silloin tarkoittaisi?
– Että vain konservatiivit voivat olla Jumalan lapsia?
– Ei kuulosta yhtään hyvältä. Ei menisi läpi ainakaan kovin monessa paikassa.
– Mutta menisi kyllä kaikissa tärkeimmissä. Kuules siis tätä: Pelastus on yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, kerrottu yksin Raamatussa, joka oikein käsitettynä on yksin perhearvojen puolesta, joiden noudattaminen ja kannattaminen on hyvin paljon oikean uskon merkki. Trallallaa.
– Joo ei. Tuo kuulostaisi jo ihan Calvinin seuraajilta. Varmasti muut voivat vakuuttua omalla tavallaan ja vähän eri asioista.
– Mutta onko koko tekstillä silloin mitään merkitystä, jos siitä voi saada irti eri asioita? Onko Jumalan tahtoja olemassa vaikka jokaiselle oma? Suurperhe yhdelle, biletystä ja abortteja toiselle?
– Miksi keskeiset esimerkit juuri seksuaalisuuden alueelta?
– Ehkä siksi, että valehtelemisesta, tappamisesta ja varastamisesta ovat suunnilleen kaikki samaa mieltä.
– Kyllä niihinkin ehdotetaan poikkeuksia. Valehdella pelastaakseen tai säästääkseen jonkun. Tappaa vaikka seuraavan Hitlerin. Tai varastaa köyhän lapsille, etteivät kuole nälkään.
– Niin. Poikkeuksia. Mutta tuossa toisessa ollaan eri mieltä siitä, että mikä varsinaisen säännön kuuluisi olla. Edelleen haussa, että mikä on pakollista, mikä on vapaaehtoista?
– Uskoa ainakin, että Jumala on ilmoittanut itsensä yksin Raamatussa ja yksin Kristuksessa.
– Tarkoitat, että sekä Raamatussa että Kristuksessa?
– Raamattu on Kristukselta ja Kristus tunnetaan Raamatusta.
– Ookoo. Mutta selvästi se jää nyt auki, että mitä kenenkin on tarkoitus Raamatusta löytää.
– Kyllä se varmasti tunnustuskirjoissa on sanottu. Tutustu niihin.
– Mutta jos löydän Raamatusta eri asioita kuin ne?
– Sitten et ole luterilainen. Sitten olet omillasi. Tai jotkut sanovat, että siinä tapauksessa Raamattu menee niiden edelle.
– Niin. Jotkut. Ja Raamattu kenen mukaan selitettynä? Pitäisikö minun tai sinun ajatella, että voisimme olla parempia siinä puuhassa kuin luterilaisuuden perustajat?
– Aivan.
– Mutta onko siellä jotain aborteista tai esiaviollisesta seksistä?
– Tuskin suoraan. Varmaankin niissä viitataan Raamatun auktoriteettiin asiassa. Tai mainitaan jotain haureudesta yleisellä tasolla.
– Tarkoittaako se, että ollaksesi luterilainen on sinun sittenkin alusta alkaen pitänyt olla konservatiivi näissä asioissa?
– Hmm. Näyttäisi siltä.
– Silloin liberaali ajattelu on väärää luterilaisuutta, tai ei luterilaisuutta ollenkaan?
– Voi olla.
– Niin. Aivan. Luterilaisuudessa siis asia on selkeästi niin. Mutta se, että elääkö joku sitä todeksi, tai onko se todeksi eläminen välttämätöntä, suotavaa tai vapaaehtoista, ei varmaan saa ratkaisua nyt.
– Joo ei.
Lähestyn uutta asiaa kaiken aikaa. Luterilaisuuden, mutta etenkin kalvinismin piirissä on yleistä ajatella, että on Raamatun puhdas oppi, johon katolinen kirkko on lisännyt kaikenlaisia ihmistekoisia rituaaleja, traditioita, sääntöjä, velvoitteita ja käytäntöjä. Tämä tuntuu olevan varsin vakiintunut tapa ajatella asiaa. Katolisessa maailmassa ei ole mitään hirveän vakiintunutta käsitystä Lutherista tai Calvinista. Kuitenkin yksi, mihin olen välillä törmännyt, on etenkin Lutherin näkeminen jonkinlaisena Leninin tai Guevaran tapaisena vallankumouksellisena. Katolilaiset tarkoittavat tämän tietenkin kielteisimmässä mahdollisessa merkityksessä. Sen rinnalla on hassua, että joissain evankelisissa piireissä Lutheria on yritetty myönteisellä tavalla samaistaa esimerkiksi Guevaraan. Tosin Jeesusta myös. Mutta kuitenkin.
En tiedä kenenkään tätä vielä sanoneen ääneen, mutta katolisesta näkökulmasta niin luterilaisuus kuin kalvinismi ovat molemmat ihmistekoisia filosofioita. Se, miksi protestantti voi sanoa katolisuutta ihmistekoiseksi on ihan selvästi siksi, että katolisuudessa ihmiset tekevät asioita. Mutta jos mietitään sitä, miten luterilaisuus ja kalvinismi voisivat olla ihmistekoisia, pitää mennä vähän syvemmälle.
Mainitsin toisaalla, että Descartesin keskeinen ajatus oli radikaali skeptismi, jossa ihminen voi olla varma ainoastaan siitä, että on olemassa, koska ajattelee. Tämä on kuitenkin helppo käsittää väärin niin, että Descartes tarkoittaisi oman olemassaolon sinänsä olevan ainoa asia, mistä ihminen voi olla varma. Mietelauseen oikea merkitys on, että ihminen voi olla varma kaikesta, mitä ajattelee. Esimerkiksi henkilö ei voi olla varma sen enempää pinkkien kuin harmaiden elefanttien olemassaolosta. Mutta hän voi olla varma nimenomaan siitä, että jonain tiettynä hetkenä hän ajattelee pinkkejä tai harmaita elefantteja. Tai ainakin jotain, mitä hän sillä tavalla ajatuksissaan nimittää. Ei voi olla varma siitä, mikä on pinkki tai harmaa elefantti. Mutta voi olla varma siitä, mitä itse tarkoittaa pinkillä tai harmaalla elefantilla.
Olennainen seuraus tästä on, että ihminen ei voi olla tiedollisesti varma siitä, että hänen aistinsa tarjoavat hänelle havaintoja elefanteista. Mutta hän voi päätellä, esimerkiksi, että tietynlaisilla aistimuksilla on tapana liittyä toisiinsa tai esiintyä yhdessä. Esimerkiksi se, että sitä suurta, harmaata otusta nimitetään elefantiksi. Descartesin ajatuksen olennainen sovellus tulee kuitenkin siinä, että sen mukaan ihminen ei voi olla varma moraalitiedosta millään tavalla. Ihminen voi havaita ajattelevansa, että ei saisi tappaa eikä varastaa. Ja voi havaita kokevansa, että niitä koskevat kiellot ovat hyviä ajatuksia. Voi jopa ajatella havaitsevansa, että sellaisessa yhteiskunnassa on miellyttävämpää asua, missä ihmiset yleensä ilmaisevat, että ei saisi varastaa tai tappaa. Mutta varastamisen tai tappamisen vääryydestä tai oikeellisuudesta sinänsä hän ei voi tietää mitään.
Jos Descartes lukee Raamattua, niin se puhuu hänelle uskosta, armosta ja pelastuksesta. Mutta ne ovat samanlaisia ajatuksia kuin pinkit tai harmaat elefantit. Ne herättävät hänen mielessään ajatuksen siitä, mitä hän itse kokee tai ajattelee uskon, armon tai pelastuksen olevan. Joko hän voi kokea niiden olevan univokaalisia eli yksiselitteisiä—toisin sanoen että niillä on itsenäinen mutta tuntematon olemassaolo—tai hän voi havaita, että niiden merkitys vaeltaa hänen ajatuksissaan sen mukaan, kun hän kuulee uusia väitteitä niistä tai saa uusia mielikuvia. Samoin hän voi kuulla niihin liittyviä väitteitä. Kuten sen, että niiden avulla pääsee johonkin, mitä nimitetään taivaaksi. Mutta sekin on asiana joko yksiselitteinen ja tuntematon, tai sitten se on joukko muuttuvia väitteitä ja mielikuvia, eli ekvivokaalinen tai nominalistinen.
Sitten astuu kuvaan protestanttisen ajattelun musta hevonen eli Pyhä Henki. Termillä tarkoitetaan raveissa sellaista hevosta, josta on vaikeaa tai mahdotonta lyödä vetoa, koska sitä koskevaa tietoa ei ole saatavilla mistään. Väite on, että kun Descartes saa Pyhän Hengen, niin usko, armo ja pelastus alkavat tarkoittaa hänelle enemmän tai eri asiaa kuin muuten tai sitä ennen. Kukaan ei ole osannut kertoa eikä osoittaa, että Pyhä Henki jotenkin tiedollisesti muuttaisi protestantin käsitystä uskon, pelastuksen, armon tai taivaan sisällöstä. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että niistä tulee jollain tavalla totta, millä ne eivät olleet totta aikaisemmin. Mutta tätäkään ei kukaan osaa tiedollisesti selittää. Se on vähän kuin työntäisi sormella tiiliseinää. Seinä ei siitä mihinkään muutu eikä liiku, mutta tosiasia on, että joku työntää sitä. Tai että ennen Descartesille 2 + 2 oli 4, mutta nyt 2 + 2 on hänelle 4 Pyhässä Hengessä.
Palaan myöhemmin siihen, miten protestantit tekivät Pyhän Hengen virattomaksi viisisataa vuotta sitten. Ja miten joku tuli samalla nimellä kostamaan hieman päälle sata vuotta sitten. Mutta tämä riittää pohjustukseksi sille varsinaiselle uudelle käsitteelle, jonka nimi on immanentismi. Se tulee latinan sanoista in manere, joka tarkoittaa tässä tapauksessa sisäpuoliseksi jäävää. Se tarkoittaa, että mitä ikinä ihminen varsinaisesti ajattelee oikeasta ja väärästä, arvoista, hyveistä tai uskosta, on jollain tavalla syntynyt hänen sisällään ja lähtöisin hänen sisältään. Ja kun kuka vain ilmaisee ajatuksensa näistä itsensä ulkopuolelle, niin siitä tulee kaikille sen todistaville vain aistimuksia, jotka voivat puhutella vain sitä, mikä heillä jo valmiina ja ennestään, sisäsyntyisesti oli itsessään.
Tähän liittyy myös sellainen käsite kuin intuitio, joka tulee latinasta ja tarkoittaa sisään katsomista. Uskomus lienee, tai immanentismin yhteydessä yleensä on, että Pyhä Henki jollain tavalla valaisee ihmisen intuition. Eli kun ihminen kokee katsovansa sisäänsä, niin hän kokee ymmärtävänsä. Tai eri mieltä oleva voisi väittää, että hän kuvittelee ymmärtävänsä, eikä kykene ymmärtämään, että ei todellisuudessa ymmärrä.
Katolisessa uskossa ihmisellä on itsessään ja syntyessään vain aistit ja agentiivinen äly, joka kykenee erottelemaan objekteja aistimusten virrasta. Agentiivinen äly on vähän kuin lihas, joka vahvistuu lapsella ensimmäisen elinvuoden aikana. Sen ja aistien yhteispelin avulla lapsi lopulta kehittyy persoonaksi ja oppii kommunikoimaan. Siinä, missä immanentismin mukaan kaikki, mikä ihmisen sisälle tulee—siis ymmärrys arvoista ja käsitteistä—on sitä ennen hänen sisältään lähtenyt, on tämän tomistisen realismin mukaan niin, että kaikki, mitä ihminen ilmaisee arvoista ja käsitteistä, eli mikä tulee hänestä ulos, on joskus tullut hänen sisäänsä aistien ja havaintojen kautta.
Katolisessa uskossa ihminen siis oppii ympäristön kautta sen, mitä on usko, mitä ovat arvot, mitä on pelastus ja mitä on pyhyys. Mutta aistimukset eivät mene ihmisen sisään sinänsä ja sellaisenaan, vaan ihmisellä on toisenlainen äly, joka käsittelee asioiden potentiaaleja ja mahdollisuuksia. Tämä äly kykenee syntetisoimaan käsitteitä ja aistimuksia ja testaamaan niitä vertailemalla niitä sekä keskenään että vastaanotettujen aistimuksien kanssa. Tällä tavalla ihminen voi saavuttaa aina vain tarkempaa ja monimuotoisempaa tietoa arvojen, hyveiden ja muiden käsitteiden sisällöstä.
Siitä, miten Aristoteles ja pyhä Tuomas erittelevät mielen osien nimet ja roolit, voi olla pientä hämminkiä tai vaihtelua. Ainakin englantilainen Wikipedia näyttää saavan ne joissain kohdissa takaperin isä Rippergerin oppikirjaan nähden. Perusajatus on kuitenkin tuo kuvaamani. Samalla kaikki se, mitä olen vuosien aikana lukenut persoonan häiriöistä, psykooseista, skitsofrenioista ja laiminlyödyistä lapsista, selittyy erinomaisesti tuon kehyksen kautta. Mutta sitäkin enemmän suurin osa huonona pitämästäni teologiasta saa pohjimmaisen selityksensä tämän yhden käsitteen kautta.
Oli kiire saada tämä pois alta. Juuri, kun luulin päässeeni asiassa pohjalle, jouduin toteamaan, että kerroksia on vielä yksi lisää.
1 tykkäys
Joku määritteli joskus, että filosofia voidaan jakaa sisältä-ulos ja ulkoa -sisälle (inside-out, outside-in) filosofioihin. Sisältä-ulos filosofiat lähtevät mielen sisällöistä ja selittävät maailmaa niiden avulla. Ulkoa-sisälle filosofiat lähtevät liikkeelle maailmasta ja selittävät ihmismieltä (ja tiedon muodostumista) maailmasta saatujen käsitteiden avulla.
Tämä jaottelu tuli (ja on) myös teologiaan. Siellä se muuttui jaottelun liberaali - fundamentalisti siemeneksi. Lyhyesti: liberaali lähtee liikkeelle itsestään, fundamentalisti itsensä ulkopuolelta.
Jaottelu menee kirkkokuntien sisällä, ei niiden välissä.
Nämä voi tietenkin yhdistää siten, että maailma ja ihminen on Jumalan sisäisen keskustelun tulos ihmisen ulkoisessa todellisuudessa. Siksi ihmisen on niin vaikea tavoittaa itseään: hän ei ole oman ajattelunsa keski- tai havaintopiste.
D
Syy saattaa olla se, että useimmat asiaa käsitelleet viestisi ovat pitkiä ja monipolvisia ja edellyttävät kannanottoja useisiin taustaoletuksiin. Käytät “nominalismia” nimilappuna hyvin laajalle maailmankatsomukselle (tai antimaailmankatsomukselle). Tällä en tarkoita, etteikö luterilaisuuden ongelmana hyvinkin saattaisi olla nominalismi.
[Muoks: Nähdäkseni esität, että hyvin suuri määrä erilaisia - useimmiten huonoja - asioita liittyy jotenkin sisäisesti väistämättömällä tavalla toisiinsa tämän “nominalismin” takia. Epäilen itse, että ainakaan ne kaikki eivät liity välttämättä toisiinsa, ainakaan sen takia että historiallinen “nominalismi” olisi tähän se alkuperäinen ja perustavin syy.]
Eräs historiallinen huomautus, jota en oleta sinun tarvitsevan, mutta joka voi olla hyödyllinen jollekulle satunnaisemmalle lukijalle: jos luterilaisuus on nominalistista, niin alkuperäinen syy sille on että luterilaisuuden taustana ollut myöhäiskeskiajan katolinen ajattelu oli nominalistista. (Ainakin useimmissa niiden alueiden yliopistoissa jotka sitten omaksuivat protestanttisen reformaation.) Jos Luther ja kumppanit olisivat esittäneet jotain aivan käänteentekevää, sitä ei oltaisi niinkin laajasti hyväksytty.
Muoks: Pidän kyllä nykyluterilaisuuden heikkoutena sitä, että se ei nähdäkseni yritä esittää mitään vallitsevalle sekulaarille ajattelulle vaihtoehtoista tai edes sitä täydentävää tiedollista metafyysistä maailmankuvaa, toisin kuin 1900-luvun katoliset uustomistit parhaimmillaan tekivät. Luterilaisuuden tai kristillisyyden kontribuution nähdään (eurooppalaisen luterilaisen kirkollisen tai yliopistoteologisen establishmentin parissa) rajoittuvan etiikan tai henkilökohtaisen eksistentiaalisen kokemuksen alalle, ja olevan viimekädessä yhteneväinen joidenkin uusimpien sekulaarin etiikan tai filosofian suuntausten kanssa. Pohjoisamerikkalaisen luterilaisuuden uuspuhdasoppisen haaran (Missouri- ja Wisconsin -synodit yms.) ajattelu taas näyttää olevan melko reaktiivista, siis jäykkään mutta passiiviseen modernismin ja sekaoppisuuden vastaiseen puolustukseen tyytyvää. (Nuoren maan kreationismin julistaminen ei siis ole se peräänkuuluttamani tyyppinen metafyysinen maailmankuva. - Toivon että @Fratres ei peru peukutustaan tämän lisäyksen takia.)
Viestini sisältöön liittymätön anekdootti: foorumisofta lähetti minulle juuri ilmoituksen:
### Rohkaise kaikkia osallistumaan keskusteluun
Olet vastannut 3 kertaa käyttäjälle Thinkcat tässä ketjussa!
Parhaissa keskusteluissa on monia ääniä ja näkökulmia. Voitko saada jonkun liittymään keskusteluun?
Pidä mielessä, että jos haluat keskustella syvällisemmin tämän käyttäjän kanssa ei-julkisesti, lähetä hänelle yksityisviesti(/u/Thinkcat).
Eli kovin pitkällistä puimista ei pidetä edes suotavana.
2 tykkäystä
Karl Barthin Kirkkodogmatiikkaa on pidettu viimeisenä suurena länsimaisena metafysiikkana. Robert W Jenson hahmotteli uutta metafysiikkaa teologiselta/raamatulliselta pohjalta.
Barthin trinitaariset spekulaatiot ovat tuottaneet kaksi koulukuntaa, joiden keskinäiset kinastelut ja pohdinnat ovat luoneet uutta epistemologista ja ontologista materiaalia.
Nominalismi ei itsessään ole järkähtämätön monoliitti. Sitäkin on eri suuntauksia, joista osa tulee jopa lähelle realismia. Yksi perusajatus, eli yleiskäsitteiden olemassaolemattomuus, on sekin jaoteltavissa monella eri tapaa. Teologianhistoriallisesti nominalismi ja realismi voidaan yhdistää monella eri tapaa. Yleiskäsitteet voivat olla Jumalan mielessä ja ne aktualisoituvat maailmassa että Jeesus voisi olla maailmassa. Trinitaarinen realismi, immanenttinen realismi voi aktualisoitua ekonomisessa nominalismissa. Tjsp.
Uudemmassa protestanttisessa teologiassa tähän ja tämän kaltaiseen filosofiseen/teologiseen spekulaatioon törmää jatkuvasti.
Filosofia on olymposlaista teologiaa.
Ei katolinen filosofiakaan ole jäykkä monoliitti. Kun mennään Euroopan ulkopuolelle, niin pelataan melko erilaisissa viitekehyksissä. Ehkä se on ymmärrettävääkin. Esim. Tuomas A:n antropologian on osoitettu olevan sisäisesti ristiriitaista vaikkapa näissä identiteetti tai essenssi kysymyksissä jotka nousevat tietustä filosofisesta traditiosta. Jossain toisessa kulttuurissa asia voidaan pukea paremmin sanoiksi erilaisessa metafyysisessä ympäristössä.
D
2 tykkäystä
Jostain saamani hyvin ylimalkaisen käsityksen mukaan Barth olisi erottanut uskon ja filosofian erityisen jyrkästi, ja kuulunut näihin länsimaisen metafysiikan tuomitsijoihin. Toisaalta hänen pitkähkön systemaattisen teologiansa kieltämättä olettaisi olevan jollain tavoin systemaattista.
Osaisitko suositella jotain kirjallisuutta joka käsittelisi Barthia ja Jensonia nimenomaan filosofianhistorian ja yleisen oppihistorian kannalta, mieluiten englanninkielistä. (Mahdollisia suomenkielisiä yleisesityksiä hiukan etukäteisvähättelen tällaisissa asioissa.)
Robert W. Jenson, Theology as Revisionary Metaphysics: Essays on God and Creation
Barthista suosittelen Cambridge companion to Karl Barth. Se laukaisi barth-keskustelun uudelleen 2000- luvun alussa. Löytyi joskus netistä pdf-versiona. Ei Barth ollut niin kamalan antifilosofinen. Kirkkodogmatiikka on täynnä filosofiaakin.
D
2 tykkäystä
Nuo ovat jossain Amerikassa keksittyjä nuo automaattiviestit, kuten myös kriteerit niiden näyttämiselle, ja tulevat softan osana. Tietenkin ne on kaiken muun mukana suomennettu. Ylläpitäjä voi käsittääkseni muokata kriteereitä tai kytkeä ne pois päältä, mutta itse olen tähän mennessä ajatellut olevani automaatiota paremmin perillä tilanteesta.
Jos minun täytyisi veikata jotain, niin siihen on kaksi teoriaa. Toinen on, että Luther oli vain hankala ihminen, joka alkoi rettelöidä koska se kuului hänen luonteeseensa. Tällä tavalla hän sattumalta pääsi erittäin pitkälle ja hänen toimintaansa tuli poliittinen ulottuvuus aivan kuin vahingossa. Lutherin poliittiset tukijat halusivat kuitenkin tästä ilmiöstä tietynlaista hyötyä, joka oli yhteiskunnan ja sen moraalin tietynlainen sekularisointi. Tai sitten nämä olivat seurausta siitä, että moraalisen vallan ja auktoriteetin sijainti muuttui, joten se ei voinut olla sisällöltään sama eikä viitata vanhaan lähteeseensä.
Tästä on väistämätön seuraus, että jos ennen moraali nousi kokonaisesta ihmiskuvasta ja maailmankuvasta, ja sellaisia ei ole hirveän montaa erilaista, niin nyt oli välttämätöntä jakaa todellisuus kahtia. Moraali sai, ei enää ajoittain ja sattumalta, vaan sisäänrakennetusti sellaisen muodon, että asia on näin siksi, koska minä niin sanon. Eli oikea ja väärä ei noussut enää mistään uskomuksesta, että todellisuudesta näkyi Jumalan kädenjälki, joka oli siitä löydettävissä ja ymmärrettävissä, vaan ensin oli poliittisista syistä niin, että “paavi saattaa sanoa teille yhtä, mutta minä paikallinen ruhtinas sanon teille jotain toista”. Tai saattoi sanoa samaakin asiaa, mutta sitä piti totella siksi, koska hän sanoo. Ei siksi, koska paavi sanoo. Ja unohduksiin oli jäänyt se ajatus, että sanoja olisi toissijainen ja että todellisuus itse jollain tavalla välittäisi ihmiselle moraalin perustan. Tai olisi siinä välittämisessä osallisena.
On tapahtunut ehkä jonkinlainen evoluutio. Todellisuus, oikein opiskeltuna ja tulkittuna sanoo → paavi sanoo → paikallinen ruhtinas (ja hänen kirkkonsa) sanoo → sisäinen, intuition tavalla ja paikalla toimiva Pyhä Henki sanoo.
Näyttää olevan samalla tavalla kuin mitä olen ajatellut monistakin filosofeista ajan myötä: He eivät keksineet sitä tapaa ajatella, mikä heidän nimiinsä on laitettu, vaan he sanoittivat ja summasivat jotain, mikä oli jo lähes valmiina heidän ympärillään. Siis vaikka en usko, että Hegel selittää totuutta tai todellisuutta sinänsä, niin uskon, että hän kyllä kuvailee sen, millä tavalla totuudesta eksyneet ja todellisuutta ymmärtämättömät muodostavat ajatuksensa. Lähinnä ajattelen Marxia ja koko sankkaa kanssamatkaajien joukkoa.
Se toinen teoria on sitten, että Luther oli alusta alkaen sellaisten sukujen, piirien tai intressien jäsen, jotka lopulta hyötyivät syntyneestä kaaoksesta taloudellisesti ja poliittisesti. En siis usko, että käytännön tasolla nominalismia olisi pitänyt keksiä ensin, sitten soveltaa sitä teologiaan ja kerätä joukko kannattajia, jotka sitten rohkaistuvat tekemään kaappauksen tai nostamaan metelin sen perusteella. Samaan aikaan voi pitää paikkansa, että Luther opiskeli teologisesti huonossa paikassa huonoon aikaan. Keskeinen piirre hänen saamassaan opissa muistuttaa kovasti sitä, mitä Descartes esitti päälle sata vuotta myöhemmin, eli järjen joutuminen eroon todellisuudesta.
Lähinnä argumenttini on, että kun kuuntelen innokkaiden tunnustuksellisten luterilaisten puheita, niin nominalismi ilmenee niissä tasaista tahtia. Se, mitä tarkoitan sillä, on yksinkertaisesti tietty sanojen ja todellisuuden suhde. Sitä se käsittääkseni aivan aikuisen oikeassa filosofiassa tarkoittaa myös. Seuraako siitä luterilaisuuden kannalta vähän tai paljon tai kaikki, on sitten päättelyn seuraava askel.
Olen siinä käsityksessä, että erilaiset amerikkalaiset versiot kreationismista tekevät metafyysiseltä kannalta lähes kaikki samat synnit kuin evolutionismikin. On ollut aikoja, jolloin olen lukenut aiheesta suunnilleen kaiken, mitä olen ehtinyt ja käsiini saanut. Nyt, kun kuuntelin yhden luennon oikeasta luomiseen liittyvästä metafysiikasta, niin totesin, ettei siinä tuhansien sivujen massassa ollut mitään jälkeä mistään metafyysisestä. Tai jotkut pienet kannanotot totuuden ja informaation olemukseen ehkä voidaan laskea.
Muistelen kyllä pariinkin kertaan perustelleeni sitä vastaan. Toistan vielä keskeisen argumenttini: 1500-luvulta on säilynyt runsaasti aineistoa siitä, miten luterilaiset ja heidän vastustajansa perustelivat näkemyksiään. Tuon ajan teksteissä ei tunnu olevan mitään epäsuoraakaan viittausta nominalismiin. Keskustelijat käyttävät perusteluinaan yleensä Raamattua, kirkkoisiä, kirkolliskokousten päätöksiä, arkijärkeä ym. Miksi siis luterilaisuus perustuisi “nominalismiin”? Luterilaiset itse eivät asiaa niin ymmärtäneet, eivätkä heidän silloiset vastustajansa heitä siitä moittineet.
Jopas jotakin. Voisitko perustella tämän viittaamalla 1500-luvun lähteisiin?
Katolinen haukkumassa luterilaisia. Laitetaanpa tilanne viestin ajaksi toisinpäin tasapuolisuuden vuoksi.
Perehdyin hieman katolisten ja ortodoksien pyhimyksiin. Ortodokseilla he ovat järjestään uskonmiehiä viimeiseen asti. Katolisilla taas ovat Roomalaisten jumaluuksia matkien samalla vaikkapa mehiläisten suojelijoita (jolla on oma epäkristillinen merkityksensä).
Sinänsä keskustelua en hauku, päinvastoin mielenkiintoista.
Kun kyse on luterilaisuuden taustaoletuksia käsittelevästä keskustelusta, voisi todeta, että Lutherin mukaan Raamattua ei saanut käsitellä kuin mitä tahansa kirjaa. Raamattu on Lutherin (ja myös myöhemmän luterilaisuuden mukaan) nimenomaan se tietolähde, jonka ilmoituksen perustalta käsin teologiaa kuuluu tehdä. Jos teologiaa tehdään käsitellen Raamattua kuin mitä tahansa kirjaa, tehdään normaalia kirjallisuustutkimusta. Sellaisessa tutkimuksessa voidaan tehdä monenlaisia akateemisia löytöjä, kuten Aku Ankka -lehtiä tai Newtonin kirjoituksia koskevassa kirjallisuustutkimuksessakin. Silloin kun Raamattua käsitellään kuin mitä tahansa kirjaa, ei tehdä kuitenkaan teologiaa ainakaan siinä merkityksessä, mitä Luther piti hyvän teologian tekemisenä.
2 tykkäystä
Juuri näin! Raamattua ei myöskään saa tulkita vastoin sen kirjaimellista ymmärtämistä, eli kirjaimellinen sanoma on aina normatiivinen. Milloin tahansa jokin tulkinta poikkeaa kirjaimellisesta, kysymyksessä on poikkeuksetta harhaoppi. Tulkinta voi ainoastaan selventää kirjaimellista merkitystä, mutta ei koskaan asettaa sitä kyseenalaiseksi, puhumattakaan kumota sitä. Raamattu on kristinuskon sisällön ainut tietolähde.
Joo. Sinä ja @joas hyvin demonstroitte, mitä ne ongelmalliset taustaoletukset ovat. Mutta en usko, että se on enää tarpeen. Tässä ollaan jo vähän aikaa oltu tekemässä kaikenlaista analyysiä niiden sisällöstä ja merkityksestä. En usko, että kenenkään intressissä on enää tässä vaiheessa muistella lähtöruutua.
Minulle luterilaisuus ei sisällä ongelmallisia taustaoletuksia.
1 tykkäys
Minä puolestani veikkaan, että Diakonin lukemien teologisten opusten pino on korkeampi kuin sinun lukemiesi. Tai itse asiassa olen siitä melko varma.
Luterilaisuudessa on varmaankin nominalismia, mutta niin näkyy olevan siinäkin, miten sinä nimeät keskustelukumppanisi omien mielikuviesi ja ennakkoluulojesi mukaan ja sitten hyökkäät raivokkaasti sitä mielikuvaa vastaan. Jos olet niin lukenut teologiaa, niin miksei se ole jalostunut hyveelliseksi suhtautumiseksi muita kohtaan?
Sinulla on usein hyviä oivalluksia, mutta on kyllästyttävää lukea joka kommentista samat “kukaan teistä ei ymmärrä mistään mitään” -sivalluksia. Se, että muut eivät kommentoi tai argumentoi perinpohjaisesti vastatessaan, ei välttämättä tarkoita sitä, etteivätkö he olisi perehtyneet asiaan tai ymmärtäisi mistä puhutaan. Voi myös olla, että he eivät vain pidä sinulle vastaamista vaivan arvoisena.
9 tykkäystä