Luterilaisuuden ongelmallisia taustaoletuksia


#257

Tämä on jälleen pitkä teksti. Alkuosa on lähinnä närkästystä, varsinainen asia on lihavoidun väliotsikon jälkeen.

Kun puhutaan minun “lukeneisuudestani”, niin ei pointti ole se, että pitäisi saada esiintyä tai tulla tunnustetuksi jotenkin erityisen “lukeneena”. Vertailun vuoksi täällä on jotain, jotka pitävät minua aivan viimeisenä mahdollisena häirikkönä, joka on vaihtanut Jumalan kirkkauden pelkkään kirjaviisauteen, psykologiaan ja filosofiaan; vastustaapa Pyhää Henkeäkin vielä. Jos joku on sitä mieltä, että kaikki lukemani on roskaa, enkä tiedä mistä puhun, niin sitä mieltä saa ja voi olla.

Mutta ei voi olla sekaisin ja vuorotellen kahta mieltä samasta asiasta. Tai sanoa yhtä aina yleisellä tasolla ja vastakkaista aina yksityiskohdista puhuessa.

Oikeasti kyse on siitä, että niissä asioissa, mitkä tässä taustaoletusten tasolla ovat kiinnostavia ja problemaattisia, luterilaisuus ja kalvinismi ovat kimpassa. Kaikki anabaptistit, kuten myös baptistit ilman anaa, ovat versioita tästä. Kalvinismista kehittyi metodismi. Josta taas syntyi helluntailaisuus. Josta taas karismaattisuuden aallot.

Helluntailaisuuteen ja sen perillisiin pätee toinen kritiikki tässä esitetyn lisäksi. Minua vain arveluttaa kritisoida helluntailaisia, koska siitä tulee sellainen vaikutelma, että 1800-luvun tai sitä vanhempi protestantismi on sitten se parempi vaihtoehto. Ja tähän mennessä kukaan ei ole esittänyt helluntailaisuutta vastaukseksi tai ratkaisuksi 1800-luvun tai sitä vanhemman protestantismin saamaan kritiikkiin, joten en joudu harrastamaan tällaista kahden kerroksen kritiikkiä.

Kuulostaa vähän katteettomalta erikoisuuden tavoittelulta yrittää esittää, että on jotain variaatioita, jotka pitäisi tässä kohdassa huomioida. Jos on, niin kerro meille niistä. Se, että seurakunnissa on jotain eroa, jopa nimen lisäksi, ei millään tavalla tarkoita, että niillä olisi tässä asiassa eroa. Tai se, että ne tekevät jotain sosiaalisesti tai hallinnollisesti eri tavalla, jotenkin muuttaisi niiden metafyysistä pohjaa.

“Minusta tuntuu, että tässä ei nyt huomioida <jotain, mitä ei tarvitsekaan huomioida>!!!”

Tässä ei ole oletettu luterilaisuudesta yhtään mitään. Koko ajan odotan ja toivon, että joku tulisi nimeämään niitä asioita, mitä on oletettu. Mitään ei ole leimattu, jos koko ajan on puhuttu asian yksityiskohdista. Se näyttää leimalta siksi ja vain siksi jos se menee yli hilseen, että mihin väite perustuu.

Olen käynyt luterilaisen rippikoulun ja viihtynyt kirkolla useamman vuoden. Ja hengaillut kaksi eri kertaa, useamman vuoden mittaisen jakson, useammassa eri luterilaisessa lähetysjärjestössä ja herätysliikkeessä. Ei minun tarvitse mitään olettaa. Jotta voit väläytellä, että minä en jotain tiedä, sinun tarvitsee ensin tietää se, mitä olen sanomassa.

Kyllä minä tiedän, mistä puhun. Voin esittää sen vaikka sadalla eri tavalla sitä varten, että joku niistä kerroista jotenkin avartaisi asiaa. Koko ajan mietin eri tapoja summata tai alleviivata tai havainnollistaa, että mistä tässä on kyse. Mutta jos joka kerta se menee ohi, ja vastassa on joku luterilaisen kokemus, joka hänen mielestään on kyllä ihan riittävä ja hyvä, niin se on kaikki turhaa vaivaa.

Olen ollut, niin kauan kuin muistan, erinomaisen kiinnostunut vastauksista näihin samoihin kysymyksiin. Mutta niitä ei ole ollut kenelläkään. On ollut joku keinotekoinen seinä vastassa. Sen seinän olemuksen ymmärtää vasta, jos vastauksia hakee protestantismin ulkopuolelta. Luterilaiset eivät etsi totuutta siinä merkityksessä kuin se Platonin teksteissä tai katolisuudessa käsitetään. Tämä ei ole arvio tai arvostelma, vaan määritelmä. Sen sijaan, että he olisivat avoimia sille, että jollain tavalla yksi totuus selittää koko todellisuuden (analogia entis), he määrittelevät, että totuus on kaksi rituaalia ja yksi kontekstiton tapa lukea yhtä kirjaa (analogia fidei). Ja kaikki muu on totuuden ulkopuolella.

Osaatko kertoa, miten luterilaisuus ja kalvinismi eroavat tässä uskon analogian tai kahden regimentin kohdassa? Oletko kuunnellut kymmeniä tunteja John MacArthurin opetuksia? Tai useampaa Paul Washerin pitkää palopuhetta? Tai pidennettyä viikonloppua, jossa Suomen reformoidut baptistit hehkuttavat itseään?

Osaan kertoa, miten protestanttiset liikkeet eroavat toisistaan keskeisiltä osiltaan. Siksi osaan kertoa myös, että miksi ne tämän aiheen, eli näiden otsikon tarkoittamien taustaoletusten osalta eivät eroa toisistaan. Anglikaanit ovat keskeinen heikko kohta tiedoissani. Mutta käytäntö osoittaa, että siellä suunnalla ei ole mitään tukevaa maata tiedossa. Siellä on sekä parempaa että pahempaa kuin “tavallisissa” protestanttisissa kirkoissa. Käsittääkseni anglikaaninen oppi muodostui alusta alkaen jonkinlaiseksi kompromissiksi katolisen ja reformoidun teologian välille. Mutta koska se ei näytä olevan erityisesti juurtunut kumpaankaan, on siellä nyt sekaisin sekä katolisia että emergenttejä ja postmoderneja vaikutteita.

Mutta kun nämä eivät ole mitkään kirkkojen kauneuskilpailut. Keskeistä ovat nuo oletukset. Ja niiden vaikutus siihen, miksi en saanut vuosi toisensa jälkeen mitään kiinnostavia vastauksia luterilaisissa piireissä.

Leikin tässä vielä hetken paholaisen Lutherin asianajajaa:

Luther kiittää Jumalaa koko luomakunnasta, niin ruoasta kuin juomasta, kodista, luonnosta ja kaikesta. Tämä on näennäisesti paras vasta-argumentti siihen, että luterilaisuus ei näkisi arvoa luodulla tai luotuisuudella. Kun Luther hurskaasti kiittää Jumalaa, tai luterilainen duunari kiittää Jumalaa elannostaan, niin mitä hän tarkoittaa? Että hänen työpaikkansa on jollain tavalla Jumalan tarjoama? Vai onko niin, että se on maallisen regimentin piirissä toimivan yrittäjän tarjoama? Yrittäjä voi olla täysin ateisti ja materialisti. Mutta Jumalaa kiitetään siitä ajatuksesta, että on sallinut kiittäjän saada sieltä töitä.

Eli siinä kiitetään Jumalaa maailmasta, joka samaan aikaan on pahan vallassa, ja johon Jumalalla sillä tavalla ei oikeastaan ole mitään osaa eikä arpaa. Yksi ratkaisu on, että kiittäminen on sinänsä hyvä asia. Mutta jos ei kiitos kohdistu mihinkään oikeasti ymmärrettyyn asiaan, niin silloin se on lähestymistä huulilla, vaikka sydän on kaukana. Vasta-argumentti: Jumala on hyvä, eli Jumala on aina kiitoksen arvoinen. Vastaus siihen: No miksi ei sitten kiitä Jumalaa suoraan siitä, ja unohda tekaistuja aiheita välistä?

Kiittääkö Luther siis epäaidosti, pelkän olettamuksen varassa ja tekaistusta aiheesta? No, voihan siihen sanoa, että Jumala on luonut maailman kaikkinensa. Mutta onko sitten tapahtunut mitään? Onko Jumala luonut maailman, jossa jotkut ovat työttömiä, toiset köyhiä ja kolmannet pohjattoman yksinäisiä? Ei. Sanoo joku. Synti on tullut siihen väliin.

Onko sitten niin, että sillä, jolla riittää työtä, rahaa ja rientoja, synti ei ole tullut väliin? Vai onko niin, että sekä työllinen että työtön, varakas että varaton, tunnettu että yksinäinen jakavat saman, langenneen maailman? Onko heillä sitten yhtä suuri aihe kiittää siitä? En kysy, että onko Jumala sama ja yhtä hyvä molemmille. Kysyn, että onko heidän syynsä kiittää toimeentulosta, ystävistä ja vaikutusvallasta sama? Yhdistääkö heitä mikään heidän todellisessa tilanteessaan ja todellisessa kokemuksessaan? Vai onko ainoa yhdistävä tekijä se abstrakti toteamus, että kaikki on Jumalalta ja Jumala on itsessään ja sinänsä kiitoksen arvoinen?

Yksi virhe on pitää sellaista kirkkokuntaa, joka on olemassa täysin ja pelkästään siunatakseen tämän maailman poliittiset ja sosiaaliset järjestelmät. Sellainen, minkä tarkoitus on kapseloida tai paketoida usko ja tuonpuoleinen helposti hallittaviin muotoihin, joista ne eivät pääse vaikuttamaan maallisiin asioihin. Tai ne vaikuttavat turvallisesti ja vapaaehtoisesti, ilman mitään kiusallista kriittistä asennoitumista.

Toinen virhe on sille vastakkainen, eli sellainen kirkkokunta, joka on olemassa reformoidakseen maanpäälliseksi paratiisiksi samaiset järjestelmät. Eli silloin unohdetaan usko ja tuonpuoleinen kokonaan, ja nähdään merkitystä vain maallisella ja ajallisella. Silloin unohtuu, että vaikka ihmisten eriäviin osiin elämässä on paljon vaikuttanut sattuma, niin maallisesta näkökulmasta katsoen - ja tällainen kirkko katsoo asioita vain maallisesta näkökulmasta - siinä on ihan aitoa ansiota mukana. Jos kukaan ei tekisi eikä osaisi mitään, ei kenelläkään olisi mitään. Joten kunnia ja mammona sille, joka jotain tekee. Tämän huomiotta jättäminen tarkoittaisi loputonta väkivaltaa (tai jatkuvaa vallankumousta - sama asia) itse aineellista todellisuutta vastaan.

Yhteistä näille tavoille ajatella on se, että tällä todellisuudella ja tuonpuoleisella ei ole hirveästi tekemistä keskenään. Ja tämä on se kritiikin ydin koko tässä keskustelussa.

Todellinen kirkko taas olisi se, joka näyttäisi valoa asioihin. Sellaista valoa, jonka kautta olisi nähtävissä tämä, että vaikka ihmisillä on eri tasoisia valmiuksia saavuttaa menestystä, ystäviä ja vaikutusvaltaa, niin onni ja onnettomuus, terveys ja sairaus, ovat paljon sattuman varassa. Jumala voi saavuttaa hyvän tarkoituksensa sekä sen sattuman kautta, siitä huolimatta tai siihen erikseen puuttumalla. Joka tapauksessa siihen kiitokseen Jumalalle kaikesta hyvästä pitäisi liittyä pohjaton kritiikki sitä kohtaan, miten luotu on alistettu katoavaisuuden alle. Me kaikki elämme välttämättömän pahan keskellä. On kaksi mahdollista virhettä. Ja reformoitu ajattelu joutuu valitsemaan eli jatkuvasti heiluu niiden välillä. Toinen on pahan kiistäminen. Toinen on sen ajallisen välttämättömyyden kiistäminen.

Jotain on pielessä jos synnytystuskissa huokailu on jäänyt ohjelmasta pois. Jotain on pielessä jos Vuorisaarnaa ajatellaan “mahdottomana ideaalina” eikä itse varsinaisena evankeliumina. Jos mennään sanan merkitykseen Raamatun ulkopuolella ja Jeesuksen aikalaisille, ja tarkastellaan Raamattua sen valossa, niin evankeliumi ei ole että a) Jeesus on syntynyt, b) Jeesus on kuollut, c) Jeesus on ylösnoussut tai d) ihmisten syyllisyys on sovitettu. Nämä ovat täysin irtonaisia ja merkityksettömiä asioita sinänsä. Merkitys on sillä, että Vuorisaarnassa ilmoitetaan valtakunta. Se on, kirjaimellisesti, evankeliumin sisältö. Koko seikkailu pääsiäisenä on vain keino sinne pääsemiseen. Ei kukaan tee sovituksella mitään jos ei ole mihinkään menossa.

Tämä on erittäin keskeinen asia. Tämä valtakunta, tämä lupaus, on platonisen eroksen huipentuma ja täyttymys, jonka korkeuden voi käsittää esimerkiksi vertaamalla sitä Voegelinin Order and Historyn kolmannen ja neljännen osan sivuilta aukeavaan syvyyteen.

On tämän evankeliumin pervertoimista esittää, että a) siinä on kyse vain syyllisyydestä ja sovituksesta. Jos jokin valtio maan päällä haluaa olla se valtakunta, ja siten syrjäyttää evankeliumin, neutraloiden samalla koko siitä itseensä kohdistuvan kritiikin, sen pitää nimenomaan esittää, että evankeliumi koskee pelkkää syyllisyyttä. Eli että valtakunta olisi saatu jo toteen, ja olisi se valtio itse. Tai että b) valtakunta voidaan saada toteen poliittisen actionin kautta, kuten joku vapautuksen teologia tai vähemmistöjen oikeudet. Tai c) että se voidaan saada toteen ihmeiden ja merkkien kautta, plus tappelemalla “alueellisten henkivaltojen” kanssa. Tai että d) Jumalan valtakunta on psyykkinen, sosiaalinen, yhteisöllinen tai pseudohengellinen tila, joka tuotetaan järjestöissä ja liikkeissä erilaisten tekniikoiden ja menetelmien avulla.

Maailma ja sen järjestelmät, siis langenneiden ihmisten muodostamat poliittiset ja sosiaaliset rakenteet, tarvitsevat toimiakseen osattomuutta. Jos ne eivät jaa onnea ja onnettomuutta, ne eivät ole mahdollisia. Jos ne eivät valvo velvollisuuksia yhtä paljon kuin oikeuksia, ne eivät ole mahdollisia. Kun taas molempien jakaminen kuuluu niiden olemukseen väistämättä. Jos tätä yritetään kiistää, tullaan vain jakaneeksi niitä jollain hyvin kärjistyneellä ja vääristyneellä tavalla.

Sama tapahtuu kun seurakunnasta tulee hauskojen, fiksujen, miellyttävien, sosiaalisten ja esiintymistaitoisten yhteisyritys. Silloin kaikkien muiden tehtävä on olla näiden edellisten tuottaman tuotteen kuluttajia. Tämä on kuitenkin vain uusi muoto tällaisen seurakunnan, kirkon, liikkeen tai järjestön roolista senhetkisen maailman ja yhteiskunnan järjestyksen oikeuttajana ja uusintajana. Jos yhteiskunta menee siihen, että julkisivu on kaikki, niin miksi ei seurakunta sen osana menisi myös?

Joh. 18:36 Jeesus vastasi: “Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta (κοσμος / kosmos); jos minun kuninkuuteni olisi tästä maailmasta (κοσμος / kosmos), niin minun palvelijani olisivat taistelleet, ettei minua olisi annettu juutalaisten käsiin; mutta nyt minun kuninkuuteni ei ole täältä”.

Langennut maailma esittää olevansa kokonainen, suljettu järjestelmä, joka kattaa kaiken olevaisen, ja johon ei kohdistu kritiikkiä tai vierasta näkökulmaa ulkopuolelta, esimerkiksi evankeliumin muodossa. Tämä on yksi sanan κοσμος keskeinen merkitys. Hassu rinnastus tälle on, kun katson muutaman järjestön toimintaa, että ne ovat muuttuneet samalla tavalla itseistarkoitukseksi. Eli niissä ja niiden toiminnassa näennäisesti kaiken keskiössä on Jeesus ja syntien sovitus - jotka, kuten edellä mielestäni osoitin, eivät tarkoita mitään ilman evankeliumia - ja todellisuudessa taas keskiössä on järjestö itse.

Edellä, melkein alussa, oli siis tarkoitus sanoa, että luterilaisuus ja kalvinismi ovat vaihtoehtoisia (ja minun mielestäni epäonnistuneita) yrityksiä ratkaista metafyysinen ongelma, jota ei olisi ilman protestantismia.


#260

Tulin uteliaaksi. Mitä tarkoitat sillä, että vuorisaarna on koko evankeliumi? Tai kysyä voisin myös, että mitä tarkoitat sillä, että se ei ole koko evankeliumi?

Voin kertoa, että millä tavalla se on koko evankeliumi. Tai ennemmin niin, että mikä evankeliumissa on ensisijaista, ja mikä on sille väistämättä johdannaista tai välineellistä.

Ei minulla ole itselläni mitään ongelmaa tietää sitä. Käsitän sen aika pitkälle niin kuin Hart ja läjittäin muita mielenkiintoisia ajattelijoita sen käsittävät. Jotkut heistä käsittävät kokonaan ja jotkut osittain. Jos siinä, mitä Platon tai Voegelin, René Girard, Allan David Bloom, Friedrich Nietzsche, Owen Barfield, Jacques Derrida, Francesca Aran Murphy, Ed Feser ja muut sanovat, on mitään totta, niin se pitää kyetä integroimaan kokonaisuuteen. Tai näyttämään, että mistä kohdasta se on totta tai ei ole totta. Vaikka en usko evoluutioon metafyysisenä periaatteena enkä biologisena ilmiönä, niin on silti asioita todellisuudessa, joissa Darwin oli oikeassa. Filosofina. Ei tiedemiehenä.

Anteeksi nyt etukäteen. Mutta olen monta vuotta seurannut, kuunnellut ja kuullut ihmisten todistuksia, miten luterilainen vanhurskauttaminen ja sovitus avautuu käytännön seurakuntayhteydessä. Paras, miten sitä voisi kuvailla, on että se hyvän aforismin tapaan lämmittää mieltä. Sillä ei ole mitään tunnettua, tiedettyä tai ääneen lausuttua kontaktipintaa tai vaikutusta mihinkään muuhun.

Haluaisin tietää, että kyse on jostain enemmästä, syvemmästä tai muusta. Mutta kaikki saamani epämääräiset vastaukset eivät tarjoa mitään johtolankaa. Joten on pakko tehdä veikkauksia. Se taas on ilmiönä sama kuin koko kirkkokunnan vieminen seulottavaksi. Yksi veikkaus on se, ja tästä sai makua kun Gene Veith Jr. puhui keväällä Ryttylässä, että ristillä riippuva Kristus on traaginen ja myötätuntoa herättävä hahmo. Eli sovituksen “syvyys” on “avautunut” kun ihminen ajattelee ja katsoo Kristuksen kärsimystä liikutuksen vallassa.

Kun muistelen Kansanlähetyksen ja LHPK:n lukuisia kirkkokahveja, jotka siis ovat käytännöllistä seurakuntayhteyttä käsittääkseni, niin sovituksen ja vanhurskauttamisen merkitys on sama kuin kuuluminen paikalliseen Lionsiin tai Rotaryyn: Se mahdollistaa veljeilyn tietyssä sosiaalisessa piirissä, jossa osallisilla on lämpimiä, ulkoisia ja optimistisia suunnitelmia ja tavoitteita. Kristus on pelastanut meidät juomaan kahvia yhdessä ja olemaan tuottavia yhteiskunnan jäseniä.

Kärjekäs kaksiosainen kysymys jokaiselle luterilaiselle (en erittele nyt, miksi se ei osu muihin): Mitä sinä haluat Jumalalta, muuta kuin syyttömyytesi? Mitä muuta sinä olet saanut Jumalalta, kuin syyttömyytesi?

Sanoin edellä jotain aforismeista. Silti on paikallaan todeta, että aforismi ilman substanssia, johon se viittaisi, tunnetaan paremmin nimellä klisee.

Luterilaiset sanovat, että eivät ole maailmasta. Teknisesti ottaen se on poiminta ylimmäispapillisesta rukouksesta. Vaan mihin he perustavat tämän? Pelkkä sanoihin viittaaminen tai vetoaminen ei tuota niille sisältöä. Väite ei ole itse tosiasia, vaan viittaus johonkin. Kun tätä kysyy, niin ensimmäinen väärä vastaus on se, että luterilainen väittäisi olevansa jotenkin pyhempi, siveellisempi ja moraalisempi kuin muut. Luterilainen siis heti kiistää tämän, vaikka sitä ei kukaan olisi ehdottanut. Se jättää alkuperäisen kysymyksen vastaamatta.

Kaikki me tiedämme, ettei tietyistä asioista kieltäytyminen tai tiettyjen asioiden välttäminen riitä osoittamaan tai tekemään todeksi sitä, että joku ei ole maailmasta.

Luterilaiset eivät ole maailmasta, koska heillä on oppi, joka sanoo, että he eivät ole. Se on sinänsä vain väite. Mutta on sillä sellainen sisältö, että Jumala on kalliisti maksanut itselleen heistä. Eli Jumala on ratkaissut itse aiheuttamansa ongelman? Ei! Ihmisten rikokset Jumalaa vastaan ovat ongelman aiheuttaneet. Mutta onko sillä mitään vaikutusta ihmisiin tai ihmisten olemiseen, jos Jumala vain maksaa itselleen hinnan siitä?

1Piet. 1:17-23

17 Ja jos te Isänänne huudatte avuksi häntä, joka henkilöön katsomatta tuomitsee kunkin hänen tekojensa mukaan, niin vaeltakaa pelossa tämä muukalaisuutenne aika, 18 tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, 19 vaan Kristuksen kalliilla verellä, niinkuin virheettömän ja tahrattoman karitsan, 20 hänen, joka tosin oli edeltätiedetty jo ennen maailman perustamista, mutta vasta viimeisinä aikoina on ilmoitettu teitä varten, 21 jotka hänen kauttansa uskotte Jumalaan, joka herätti hänet kuolleista ja antoi hänelle kirkkauden, niin että teidän uskonne on myös toivo Jumalaan. 22 Puhdistakaa sielunne totuuden kuuliaisuudessa vilpittömään veljenrakkauteen ja rakastakaa toisianne hartaasti puhtaasta sydämestä, 23 te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.

STLK julkaisi oman käännöksen Raamatusta ja Puolimatka kirjoitti siitä myönteisen arvion. Tuossa arviossa parhaiten näkyy, kuten myös STLK:n Bergmanin sanoissa, että protestantismi on traditio, joka ei tiedosta olevansa traditio. Se lukee sisään Raamattuun tiettyjä asioita. Tai lukee Raamattua sellaisessa rajatussa valossa, että se voi tarkoittaa vain tiettyjä asioita.

Yksi tällainen keskeinen asia on ajatus siitä, että sovitus on maksu. Että lunastus on synonyymi maksulle tai automaattisesti tarkoittaa maksua jollekin. Koska Jumala ei voi maksaa ihmisistä saatanalle, niin Jumalan pitää maksaa ihmisistä itselleen. Pääasia, että joku maksaa? Koska maksamatta tästä ei selviä?

33/38:n UT käyttää maksamista tarkoittamaan, kun puhe on Jumalasta, ainoastaan kostamista ja rankaisemista. En löytänyt sieltä kohtaa, jossa lunastus tarkoittaisi suomeksi nimenomaan maksua. Kyseinen sana tarkoittaa myös yksinkertaisesti vapauttamista jostain tai jonkin tekemistä hyväksi tai hyödylliseksi. Ilman, että samaan aikaan kohdistetaan maksua kehenkään.

Efes. 1:7 jossa meillä on lunastus (απολυτρωσις / apolutrosis) hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen (αφεσις / aphesis), hänen armonsa rikkauden mukaan.

Tuo ensimmäinen on ajatukseni kannalta kiikun kaakun. Selvää on, että joka tapauksessa Jeesus ristillä tekee jotain jonkun puolesta tai jonkun hyväksi. Eli puhe hinnasta (λυτρον / lutron) nostaa edelleen samat kysymykset: Kuka maksun otti vastaan? Ovatko valuutat samat? Ja vaikka ajatuksen maksusta hyväksyisi, kohdistui se kenelle tai mille tahansa, niin mikä on sitten se ostettu asia? Yksi tapa nähdä asia on se, että “hinnan maksaminen” viittaa yksinkertaisesti siihen, että Jeesus kuoli. Eli maksun “saaja” olisi abstraktisti ajatellen kuolema. Jeesus tuli menettämään jotain, että sen menetyksen kumoutuminen olisi uusi alku.

VT:n monessa kohdassa ja evankeliumien puolella Isä meidän-rukouksessa esiintyy ajatus, että synti on sama kuin velka. Nyt kysymys on, että mitä sillä velalla tarkoitetaan? Luterilainen ajattelu sisältää sen, että ihmisen väärät teot kerryttävät jotain sellaista taivaallista miinusmerkkistä ainetta, joka neutraloituu kärsimyksestä. Eli Jumala on pulassa tämän aineen kanssa ja vihaa ihmiskuntaa sen tuottamisesta. Joten Jumalan pitää aiheuttaa itselleen rajaton kärsimys, jolloin rajaton määrä ainetta neutraloituu.

Tiedän koko ajan, että mistä tässä on kyse. Mutta sen pukeminen sanoiksi on hankalaa. Johtuu siitä, että luterilaiset eivät itse tiedä, mitä he oikeasti ajattelevat ja uskovat. He olettavat, että tietenkin se on niin, että synti on velkaa kirjaimellisesti eikä kuvaannollisesti. Josta seuraa se, että tietenkin lunastus on silloin transaktio eli kirjaimellinen velan maksaminen. Jolloin pelkkä maksetuksi tuleminen riittäisi sen toteamiseen, että joku ei ole maailmasta. Mutta kun koko maksetuksi tulemisen tarkoitus ja keskeinen idea on se, että ihminen voisi edelleen olla maailmasta ja että Jumala ei häntä haittaisi, häiritsisi tai vainoaisi siinä puuhassa.

Lopulta tämän voi tiivistää kysymykseen, että haluaako luterilainen efektiivistä vai vain forenssista vanhurskautta? Eli onko synti ihan hyvä asia? Että nyt, kun se on sovitettu, niin seurakunnissa siitä ja sen vaikutuksesta tavallisten ihmisten elämään ei ole tarve puhua? Synti on menettänyt merkityksensä ihmisen elämässä yksilönä tai ihmisten välisenä asiana, ja jäänyt jäljelle vain elämänohjeeksi muuttuneen lain rikkomisena ihmisen ja Jumalan välillä?

Älä tapa. Älä varasta. Älä harrasta vääränlaista seksiä.

Pointti on, että jos synti käsitetään tosiolevana aineena eli konkreettisena velkana, ja sovitus käsitetään tapahtumana, jossa Jumala tyydyttää itsensä tai ostaa itselleen mielenrauhan tai muulla tavalla maksaa itselleen, niin siitä ei voi ihmisten suuntaan seurata muuta kuin forenssinen vanhurskaus. Eli luterilainen on efektiivisesti maailmassa ja maailmasta, eikä muusta tiedä, eikä hänelle muuta saarnata, mutta forenssisesti hän ei ole maailmasta.

Mitä minä käsitän asioista, niin sellainen kuin olla forenssisesti “ei tästä maailmasta” on täysin merkityksetön ajatus. Se ei ole mikään haaste eikä kritiikki mitään kohtaan. Aiotko luterilainen (siis kuka tahansa tätä lukeva) olla kuolemasi jälkeen efektiivisesti vai silloinkin vain forenssisesti vanhurskas?


#261

Olen kiinnostunut kuulemaan mistä olet saanut tämä käsityksen VT:n synti-määritelmästä? Hebrealaisessa ajattelussa “vääriä tekoja” on 3 eri luokkaa (ilmoitettu 2Ms 34:6-7), samoin synnintekijöille on useampi luokitus (ks Ps 1:1).

Ymmärtääkseni hebrealaisessa ajattelussa synti on rikkomus Jumalaa vastaan, muttei “velka”, jonka voisi kuitata pois, maksaa, korvata. Myöskään uhritoimitus ei ollut “maksu”, vaan “tunnustus” väärinteosta.


#262

Siitä, että kun hakee yhdyssanaa ‘syntivelka’ ja sen eri taivutusmuotoja, niin 33/38 antaa 45 osumaa. Mutta jos se on väärä vihje, niin sitä paremmin se sopii minulle.


#263

ok, tukeudut suomenkielen käännöksen sanaan, silloin se tosiaan näyttää “velalta”. Hebreankielessä, ja ehkäpä vaikka englannissakin, voi termin merkitys olla eri… en ehdi tutkia mikä sana on kyseessä, joten hyvä näin, en tappele asiasta sen enempää.


#264

Se on עָווֹן (avon) eli englannin ‘iniquity’, Strongin 5771 - jonka yksi merkitys on näemmä ‘syyllisyys’. Mikä olisi pitänyt siitä arvata, että nominalistinen ajattelu (protestantismi) muuttaa kaiken ensin laiksi (‘nomos’ eli νομος - josta ‘nominalismi’), sitten syyllisyydeksi ja sitten vapauttavaksi tuomioksi.


#265

Minulle luterilaiselle on opetettu, että evankeliumi avataan luomiskertomuksessa ensimmäisen kerran.

Ihminen on luotu elämään ikuisesti, yhdessä Jumalan kanssa, Jumalan luomassa maailmassa luonnosta iloiten, eläinten ja ihmisten kesken, hedelmiä nauttien.

Ihminen tuhosi tämän todellisuuden lankeamalla syntiin, jolloin tämä maallinen todellisuus muuttui synnin alaiseksi, ja ihminen menetti kyvyn olla yhteydessä Jumalaan. Ihminen menetti myös mahdollisuuden syödä elämän puusta, ja elää ikuisesti.

Mutta jo samassa Jumala itse otti askeleen kohti ihmistä, ja antoi lupauksen tulevasta. Eläimen nahasta tehty vaate oli kuvaus uhrista, ja annettiin lupaus myös tulevasta jälkeläisestä, joka rakentaisi yhteyden uudelleen.

Minusta protestantille evankeliumi on sitä, että Jumala ottaa askeleet luodakseen yhteyden ihmiseen ja ihmiskuntaan, ja myös antaakseen meille iankaikkisen elämän hänen yhteydessään, mihin Jumala on jo luomisessaan asettanut meihin elämänhalun. Ja syntien sovitus on tähän välttämätön askel, koska pyhä Jumala ei voi ottaa yhteyteensä syntiä.

Minä mietin joskus vastauskoontulleena sitä, mihin sovitusta tarvitaan. Ei niin, etten olisi pitänyt itseäni syntisenä, vaan mietin sitä, miksi rangaistus oli niin tärkeää Jumalalle. Minulle oli puhuttelevaa, kun luin lukioikäisenä Dostojevskin Karamazovin veljeksiä. Juonen olen näin vuosikymmenien jälkeen jo unohtanut, mutta edelleen muistan, miten voimakkaasti minua puhuttelivat kirjan munkin opetukset. Monesta asiasta, mutta myös sovituksesta. Siitä, miten Jumala ei voi olla rakastava Jumala, jos hän oikeasti sallisi meidän kohdella toisiamme, kuten kohtelemme. Ja esimerkit olivat aika rankkoja. Mutta yhtä aikaa Jumala rakastaa, ja kärsi rangaistuksen itse.


#268

Toivon, että kun vastaan tähän, niin kaikki panisivat merkille sen, mitä tässä yritän lyhyesti summata. Jokainen vastaisi panneensa merkille sen, että sanoin jotain. Riippumatta siitä, ymmärtääkö ajatustani vai ei ymmärrä. Minulla on koko ajan sellainen tunne tässä, että kun kirjoitan, ja se menee lukijoilta ohi, niin he suhtautuvat aivan kuin en olisi sanonut mitään. Sen sijaan, että pitäisivät mielessä, että olen todella sanonut jotain, mikä on täysin vierasta, käsittämätöntä tai tuntematonta.

Tarkoitukseni ei ole olla vihainen tai tyytymätön. Sanon tämän vain tiedoksi.

Olen varmaan viiteen kertaan aikonut vastata viestiisi jotain. Aluksi ajattelin, että siinä on paljon sellaisia ajatuksia, mistä voin periaatteessa olla samaa mieltä. Sitten ajattelin, että jossain kohdassa löytyy sellainen toteamus, missä kohdassa näkemykset eriytyvät. Tai mihin voi tiivistää sen, mistä koko tässä jutussa on kyse.

Nyt, kun kuudennen kerran palasin asiaan, niin tämä ei näytäkään niin helpolta. Silti @batos ja @tortoise olisivat voineet jättää viestinsä näkyviin. Ei niissä ollut mitään vaarallista tai moitittavaa.

Tämä on käsittääkseni sinänsä totta kaikkien mielestä.

Tässä on ensimmäinen eroavuus. Analogia fidein (eli luterilaisuus erikseen ja protestantismi yleensä) mukaan ihmisen ainoa tosi yhteys Jumalaan tapahtuu Raamatun, kasteen ja ehtoollisen kautta, eli erityisen ilmoituksen. Analogia entis taas sanoo, että yleinen ilmoitus todistaa Jumalasta kaiken aikaa. Ihmisen pimeys on asteittaista. Joskin eläminen Jumalan yhteydessä tarkoittaisi kaiken pimeyden puuttumista. Eli siinä, missä analogia fidein piirissä Raamattu on täysin luodusta erillinen ilmoitus, on se analogia entisin mukaan ymmärrettävissä ainoastaan yleisen ilmoituksen jatkona tai viimeistelijänä. Joten analogia fidein piirissä Raamattu kertoo vain joukon yksinkertaisia dialektisia toteamuksia, joiden ainoa fokus on pelastuminen. Kun taas analogia entisin mukaan Raamattu puhuu koko todellisuudelle ja todellisuudesta, ja sen mainostaman pelastuksen voima, syvyys ja korkeus on yhtä sen kanssa, miten vahvasti, syvästi ja korkeasti koko muu todellisuus käsitetään.

Eli a. entisin mukaan, jos ihminen ei käsitä todellisuuden ja ihmisenä olemisen moraalisia, psyykkisiä ja sosiaalisia puolia yleisesti, niin ei hän käsitä mitään myöskään Raamatusta. Kun taas a. fidein mukaan ihminen voi olla moraalisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti täysin sokea, mutta kunhan hän ottaa evankeliumin vastaan ilmoitettuna faktana, niin hän on saanut siitä kaiken.

Analogia fidein piirissä synti on jotain tosiolevaa, samoin kuin pankkitilin negatiivinen saldo tai huoneen lattialle kertyvä lika. Kun taas analogia entisin mukaan synti on tyhjiö, puuttuminen tai vajaus. Eli kun sanot, että “Jumala ei voi ottaa yhteyteensä syntiä”, niin puhut kuin synti olisi jotain ainetta, materiaa tai saldoa, joka on ihmisellä tai ihmisessä kiinni.

Kun taas toisen tavan valossa tuo lauseesi on täysin vailla mieltä. Se on aivan kuin sanoisit, että “mikä on kaukana, ei voi olla lähellä” - johon voi vain vastata, että “no ei tietenkään, koska se on kaukana”. Eli synti ei ole olevan ominaisuus, vaan etäisyys. Nämä nimenomaan eivät ole kaksi tapaa puhua samasta asiasta, vaan kaksi täysin eri kuvaa koko todellisuudesta.

Tämä on siksi keskeistä, että tapoja käsittää asia ja puhua siitä on ainakin kaksi.

Analogia entisin mukaan rangaistus ei ole tärkeää Jumalalle, eikä sovituksessa ole keskeisesti kyse rangaistuksesta.

Analogia fidein mukaan kaikki on lakia. Joten tekijä on itsenäinen ja riippumaton. Teko on aina yksi asia. Laki on seuraava asia. Ja rangaistus on lain sovellus, eli siitä seuraava asia. Analogia entisin mukaan lopulta teoissa itsessään on niiden palkinto tai rangaistus. Ainoastaan langennut, ajallinen ja maallinen perspektiivi vaatii sen, että teko ja seuraus ovat erillisiä.

Mitä lähempänä ihminen on Jumalaa, sen enemmän jako teon ja seurauksen, kuten myös sisäisen ja ulkoisen välillä heikkenee ja katoaa. Mutta jos ihminen on määritelmällisesti täysin erossa Jumalasta, ovat teko ja seuraus, kuten myös sisäinen ja ulkoinen, aina kaksi täysin eri asiaa.

A. fidein mukaan kyllä. A. entisin mukaan ei. A. fidein mukaan ihmisen ongelma on syyllisyys, eli synti on negatiivinen saldo, joka pitää kuitata jotakuta rankaisemalla. A. entisin mukaan ihminen on saanut täyden rangaistuksen lankeemuksestaan siinä, että nauttii sen hedelmiä tässä kärsivässä, rappeutuvassa ja kuolevassa maailmassa. Ei ole mitään enempää eikä erillistä rangaistusta.

Ongelma on siinä, että luterilaisessa ajattelussa elää se harhaluulo, että ihminen on joku itsessään riittävä ja riippumaton äly ja tahto, joka vapauduttuaan ruumiillisuuden kahleista on kärsinyt rangaistuksensa loppuun. Ja on siten jälleen täydessä vedossa, jos ei Jumala erikseen rankaise tai pidättele ihmistä. Joten ihmiselle pitää postuloida joku miinusmerkkinen saldo, joku kertynyt syntien määrä, johon Jumala voi kohdistaa vihansa.

A. entisin mukaan synti on ihmisen kyvyttömyys lähestyä Jumalaa. Ei tarvita mitään estettä Jumalan puolelta. Ihminen on oman rappionsa ja tuhonsa vanki. Ihminen ei mystisesti vapaudu siitä kuoleman hetkellä jonkin gnostilaisen humpuukin tapaan, vaan sen vangiksi jääminen sinetöityy sielun lopulliseksi kohtaloksi.

Se, että ihminen asettaa jotain luotua tai vähäisempää Jumalan paikalle, on luterilaisessa ajattelussa ihmisen vapaan tahdon ilmaisu, joka Jumalan pitää erikseen rangaista. Kun taas a. entisin mukaan teko itsessään sisältää rangaistuksensa. Luterilaisessa ajattelussa teot ja rangaistukset ovat kaikki riippumattomien mielten valitsemia transaktioita, joilla on alku ja loppu. Ihmisen tragedia on, että Jumala velkoo häntä hänen valintojensa ja niiden seurausten jo päätyttyä.

A. entisin mukaan jos ihminen asettaa jotain vähäisempää Jumalan paikalle, niin ihminen silloin pysyy jotain vähäisempää Jumalan paikalle asettaneena, ja rangaistus on tasan niin pitkä ja kestävä kuin teko. Ihmisen tragedia on siinä, että ilman apua hän ei kykene lopettamaan tätä tekoaan.

A. fidein mukaan rangaistus on se, mitä de facto tapahtui ristillä. A. entisin mukaan rangaistus on se, mitä maailma ajatteli, Pilatus ajatteli ja mitä näennäisesti tapahtui ristillä. Kunnes ylösnousemus kumoaa tämän näkökulman ja osoittaa sen keinotekoiseksi ja vääräksi.

Siis minulle on auki nyt muutama kysymys. Yksi on, että ymmärrätkö, että kiistän luterilaisen käsityksen sovituksesta? Kiistän myös luterilaisen käsityksen synnistä. Entäpä ennen kuin kirjoitit viimeisimmän viestisi? Entä nyt tämän jälkeen? Entä mitä sanoo @tortoise ?

En tarkoita olla tällä mitenkään suora, vihainen tai tyly. Mutta tämä on minulle koko ajan epäselvää kun luen teidän vastauksianne. Ja tämä on ainoa asia, mikä minua juuri nyt kiinnostaa. Koko ajan tulette puhuneeksi niiltä osin asian ympäri tai ohi. En minä halua epäillä tai veikata teille mitään ikävää motiivia. Selittäkää itsenne.

Minä tiedän luterilaisen tavan, että se on, ja mikä se on. Enkä usko siihen. En ole oikeastaan koskaan uskonut. Käsitykseni sovituksesta on ollut forenssisimmillaan noin kymmenen vuotta sitten. Mutta ei silloinkaan täysin.

Mutta tietääkö kukaan luterilainen mitään muuta tapaa katsoa asiaa kuin omansa?


#269

Hyvin ja ymmärrettävästi sanottu! Tunnistan tuosta paljon sellaista, mikä ev.-lut. synti- ja vanhurskautusopetuksessa minua aikoinaan tökki mutta jota en oikein koskaan osannut sanallistaa noin hyvin. Pohjimmiltaan se on se, että syntikäsitys on siinä samaan tapaan abstrakti kuin on protestanttisuudessa kirkkokäsityskin: kirkko on näkymätön ja kuviteltava asia, ja niin on syyllisyyskin, josta pitää vapautua, Vaikka ei mitään lakeja rikkoisikaan, suhteet kaikkiin lähimmäisiin olisivat kunnossa ja ihminen olisi aktiivinen kirkossa kävijä, jne. niin silti viesti on käytännössä: Jumala rankaisee, jos et-näin-ja-näin.

Moni ihminen ei oikeasti näe kristinuskossa mieltä, koska heille kerrotaan, että heidän pitäisi tuntea “abstraktia yleissyyllisyyttä”, jota he eivät tunne. Ja sitten pitäisi myöntää, että Jumala pelastaa kyllä kaikki siitä syyllisyydestä, ihan kaikki ja varmasti!

Mielestäni osut yhteen luterilaisuuden heikkoon kohtaan dekonstruoimalla sen syntikäsityksen - tottahan se on, että se on hyvin juridinen ja abstrakti. Esimerkiksi ortodoksisuuden tapa nähdä syntisyys ikään kuin sairautena, josta on Jeesuksen ja hänen kirkolleen opettamansa elämäntavan avulla tarkoitus parantua kilvoittelemalla, on melko erilainen kuin luterilaisuuden perusasennoituminen, jossa korostuu vanhurskautus juridisena vapauttavan tuomion saamisena - ja vieläpä hyvin punktuaalisesti, esimerkiksi kastetuksi tulemisen hetkellä. Kasteen jälkeen ihmisellä on luterilaisten mielestä pelastusvarmuus.

Näin koko ihmiselämä, inhimillisten tunteiden kirjo, hengellinen kilvoittelu, edistyminen ja lankeaminen yhä uudestaan ja uudestaan ymv. nihiloituvat pois ja joutuvat alistumaan aivan tietynlaiselle käsitykselle synnistä ja vanhurskauttamisesta. Monien luterilaisten on aivan mahdotonta ymmärtää, että se ei ole mikään universaali, yleiskristillinen tapa nähdä ihmisen ja Jumalan suhde, synti, hengelliset ongelmat ja sairaudet, Jumalan ihmiskunnalle antama apu, kelvolliseksi tuleminen Jumalan silmissä, theosis ja pelastuminen jne. Voidakseen aidosti omaksua ja yhtyä vanhojen kirkkojen opetuksiin pelastumisesta ja synnistä, on luterilaisen opittava näkemään tämä(kin) asia hieman toisin - laajemmin ja konkreettisemmin. Pelastuminen ei ole vain jokin fraasi, ajatus tai opinkappale, vaan siinä on kyse elämästä.

Syntikäsityksen ero tulee esille juuri siinä, miten suhtaudutaan hengellisiin kiusauksiin ja ongelmiin. Jos ihmiselle vain toistellaan, että “Jeesus kuoli puolestasi ristillä”, niin tämä voi myöntyä pitämään sanoja oikeina, koska ajattelee, että “noinhan sitä uskovat tapaavat sanoa”, mutta jäädä silti miettimään, miten tämän kuuleminen auttaa minua voittamaan kiusaukseni tänään, tässä ja nyt? Ja tällaisissa asioissa juridinen ja abstrakti syntikäsitys ei välttämättä auta ongelmissa olevaa ihmistä yhtään: hän ei vain onnistu pusertamaan itsestään ulos sellaista tunnetta, jonka mukaan “jee, nythän minä sen kuulin, nyt kaikki on ratkaistu, eihän tämä enää minua vaivaa millään tavalla, nyt olen hurskas, synnitön ja varmuudella pelastettu”.

Oma vaikutelmani vanhojen kirkkojen opista on se, että Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus ovat malli, jota on tarkoitus itse seurata, jotta voisi pelastua ikuiseen elämään - ei jotain, jonka sanominen ratkaisisi kaikki ongelmat. Kun pyhä apostoli opettaa pelastumisesta, niin siinä on kyse konkreettisemmasta asiasta kuin jonkin juridisen käsityksen totena pitäminen. Se on jatkuvaa, kaikilla voimilla tapahtuvaa aktiivista pyrkimystä, ponnistelemista ja taistelua:

Häntä me julistamme, ja me neuvomme ja opetamme jokaista ihmistä kaikella viisaudella, jotta voisimme asettaa jokaisen ihmisen Jumalan eteen täysi- ikäisenä Kristuksen tuntemisessa. Sitä varten minä ponnistelen ja taistelen kaikella hänen voimallaan, sillä voimalla, joka vaikuttaa minussa. (Kol. 1:28,29)


#270

Kirjoitatte niin pitkiä viestejä, etten jaksa lähteä keskusteluun mukaan, mutta heitänpä väliin yhden pointin: luterilaisuudessa Kristuksen sovitustyön hyödyllä on nähty (ainakin) kaksi puolta. Ensimmäinen näistä on synnistä seuraavan syyllisyyden ongelman poistaminen. Tämä näkökulma onkin ollut keskustelussa esillä. Toinen on jäänyt kuitenkin uupumaan: luterilaiset tunnustavat myös, että Kristus on elämällään uudistanut ihmiselämän. Uskon kautta häneen me tulemme osalliseksi tästä uudesta elämästä. Osallisuus Kristukseen ei ole vain syntien anteeksiantamusta, vaan se on myös vapautta synnin hirmuvallasta. Meidän elämämme tarkoituksena on kasvaa yhä suurempaan Kristuksen kaltaisuuteen hänen ehdottoman anteeksiantamuksensa varassa.


#271

Kirjoitin melko pitkästi, mutta muistin sitten, että en ole sillä tasolla, mitä tämä keskustelu edellyttää. Kirjoitukseni oli hedelmätön ajatellen niitä pohdintoja, mitä haluat käydä.


#272

Kyllä, tämän minä olen ymmärtänyt koko ajan. Synti ja sovitus myös liittyy tietenkin käsitykseen elämästä ja ihmisestä kokonaan.
Näitä selkeitä eroja on käsitelty täällä aika paljon, esim. ortodoksien kuten timon kanssa. Olen esiintynyt luterilaisen opin puoltajana ja väittänyt kaikenlaista oppimaani. Todellisuudessa minulla ei ole mitään teologista pohjaa ja kanttia sanoa mitään. Ainoastaan kertoa ja kerrata sitä miten itse ainakin toistaiseksi harrastan kristinuskoa käytännössä.
Nämä Voegelinit ja muut ovat tietysti sumentaneet omaa rajoittunutta lukukykyäni. Sovitusopin erot ovat tutumpia käsitteellisesti.

On selvää, että luterilaisuus on kriisissä ja me tavalliset pulliaiset siinä mukana. Näemme kriisin syyt ja syvyyden eri tavoin kukin.
Kun on oppinut lukemaan ja ymmärtämään Raamattua jollain tavalla - esim. sovituksesta ja armosta ja synnistä kertovia kohtia - on aika vaikea muuttaa itseään suopeammaksi muita kirkkoja kohtaan. Erityisesti näyttäisi ortodoksinen lukutapa vieraalta.

Se on hassua, että luterilaisuuden kritiikki tuntuu monin osin ihan oikealta, mutta lähteminen johonkin toiseen kirkkoon ei ole ratkaisu, koska siellä on vielä isompia asioita nieltäväksi. Näyttäisi olevan. Ehkä ratkaisu on sitten koettaa uskoa, että luterilaisuus voisi vielä uudistua ja korjata jotain virheitään.


#273

Ei se luterilainen oppi näin yksioikoista ole. Kyllä kastettukin jää pelastuksen ulkopuolelle, ellei usko, koska ilman uskoa on mahdoton olla otollinen (Hepr.11:6).


#274

Kääntäen niin, että vaikka elämä olisi miten rikki, sosiaaliset suhteet miten rikki ja perheasiat miten rikki, niin viesti on käytännössä, että “Jeesus on kuollut puolestasi, nyt olet vapaa, siis hymyile” - niiden kanssa, joilla on joku suomenruotsalainen unelma kartanoineen, Volvoineen ja veneineen. Minua ei ole koskaan oikein tavoittanut Jumalan rankaisevuus luterilaisuudessa. Vaan aina jotenkin se, että Jumala on joku harrastus tai ohjelmanumero, jonka suhde muuhun elämään on täysin vapaaehtoinen. Jolloin on yksilön itsensä vastuulla arvailla, veikata ja haeskella, että mikähän se linkki voisi olla.

Siinä uskolla ja ihmisen osalla elämässä ei ole mitään tekemistä keskenään. Olen lukenut jotain “köyhän miehen vapaamuurareiden” kerholehteä, ja siinäkin oli konkreettisemmin lähimmäisen rakastamisesta kuin olen viidesläisyydessä kuullut koskaan.

En kiistä. Mutta painotan eri tavalla. Koska jos se on vain ponnistelua ja taistelua, niin silloin reformoitu teologia eli kalvinismi toimii ihan yhtä hyvin. Toisaalta, ainakin Suomen reformoitujen baptistien keskuudessa se on enemmän tyytyväisyyttä oikean opin haltijana olemisesta kuin mitään varsinaista taistelua.

Tunnustavat. Mutta kun siinä juuri on ongelma, että pitäisi päästä ulos sen abstraktin tunnustamisen rajaamalta alueelta. Näkökulma ei ole uupunut tästä keskustelusta. Näkökulma uupuu luterilaisuudesta. Eikä pelkkä väite ilman substanssia paina mitään.

Miten?

Tämä “synnin hirmuvalta” kuulostaa juuri sellaiselta juhlapuheelta, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Aivan kuin usko olisi joku eeppinen taistelu, joka on alkanut, käyty ja saatu loppuun jossain kaukana avaruuksissa. Vähän kuin vapaus Sauronin hirmuvallasta. Mitä minä teen sillä?

Does not compute. Tuosta puuttuu syiden ja seurausten ketjusta jotain. Pelkkä ehdoton anteeksiantamus ei vaikuta itsessään mitään.

Jos lainaat minulta viisi euroa, ja minä sanon, että ei tarvitse maksaa takaisin, niin onko sen jälkeen kaikki mainitsemisen arvoinen, mitä teet elämässäsi, seurausta tästä tekemästäni myönnytyksestä?

Vai onko se pelkkiä juhlapuheita? Tyhjiä sanoja. Jotain, mikä ei sisällä mitään, selitä mitään, velvoita mitään. Eikä oikeastaan lupaa mitään. Eikä siten tarjoa mitään, mistä punnita lupauksen toteutumista tai toteutumatta jäämistä. Luterilaisen opin suurin ansio ja ehdoton vahvuus on, että se ei liity mitenkään mihinkään. Miten ja miksi se nyt yllättäen liittyykin?

Tähän pitäisi tarkentaa, että rippikoulun jälkeen keskeisin ajatukseni oli, että Jumala on salaisuus. Se, joka selvittää Jumalan salaisuuden, eli muotoilee oikean opin, tai pääsee siitä perille, on voittaja, jolle kaikki tiet aukeavat. Eli ihminen saattoi tuntea, tässä uskoontuloani edeltävässä ajattelussa, Jumalan jonkinlaisen gnosiksen kautta. Siksi oli tärkeää vertailla eri käännöksiä Raamatusta ja systematisoida asioita, että sillä tavalla saattoi erotella oikeat vastaukset vääristä. Eli vanhurskaus oli efektiivinen oikean tiedon kautta. Se, jolla olisi tämä oikea tieto, kasvaisi Kristuksen kaltaisuuteen tai Jumalan tarkoittamaan ihmisyyteen.

Joitain vuosia sen jälkeen käsitykseni oli se, että uskon on tarkoitus saada ihmiset elämään oikealla tavalla. Vaikka vanhurskaus olisi ilmainen ja vapaasti saatavilla, niin sen tarkoitus olisi aina tehdä meistä viktoriaanisia siveyden sipuleita. Kristinusko oli minulle valtava soturien tavoin ajattelevien veljeskunta, jossa oikeat uskovat olivat toisiaan kannustavia aseveljiä. Se, joka jaksaisi taistella, kasvaisi Kristuksen kaltaisuuteen eli Jumalan tarkoittamaan ihmisyyteen. Käytännössä se oli sitä, että ei puhu kielillä ja harrastaa seksiä vain määrättyjen ehtojen vallitessa.

Lasarus-veljien käsitys vanhurskaudesta oli, että se oli absoluuttisen ilmainen, mutta sen piti tulla efektiiviseksi niin, että ihmisessä ehdottoman vaivatta kasvoi ehdoton kuuliaisuus. Oli pakko tehdä jotain, mutta samaan aikaan ei voinut tehdä mitään. Jonkin piti vaikuttaa, oli pakko vaikuttaa, mutta se jokin sai olla vain absoluuttinen väite pelastuksen absoluuttisesta ilmaisuudesta. Äärimmäisestä forenssisesta piti seurata äärimmäinen efektiivinen vaikutus. Lopulta heillä ei ollut oikein kumpaakaan.

Heistä pääsi eroon oikeastaan sillä, että alkoi uskoa pelastukseen sen forenssisimmassa muodossa. Kuvailin ylempänä, miten Lievosen kirjasta poimin kolmessa vaiheessa, että 1) ihmisen ja Jumalan välillä on totaalinen välirikko, 2) eikä ihminen voi tehdä sen korjaamiseksi mitään, 3) joten Jumalan on annettava pelastus täysin armosta ja vastikkeetta, lahjaksi.

Mutta neljäs askel, jota en aikaisemmin ehtinyt mainita, tuo tähän sen efektiivisen puolen. Eli Jumala ei anna pelastusta yksisuuntaisesti, kylmästi ja yhdentekevästi, tyydyttäen kostonhimonsa, vaientaen itsensä ja poistuen näyttämöltä. Vaan jotain kautta, jollain tavalla, Jumala antaa merkityksen ja sisällön ihmiselle, ihmisyydelle ja ihmisenä olemiselle. Jokaiseen minun tunteeseeni, toiveeseeni ja avoimeen kysymykseeni Jumalalla on potentiaalisesti vastaus tai näkökulma. Ja se näkökulma ei ole totaalinen tai absoluuttinen, niin että Jumala voisi, tahtoisi tai tarkoittaisi määrätä kaikesta. Vaan esimerkiksi Jumala ei määrää kenenkään ihmissuhteita. Vaikka on tarjonnut alkujaan kaikki ne eväät, resurssit, palikat, symbolit ja mahdollisuudet, joilla niitä hoidetaan ja toteutetaan.

Tämä on päinvastoin kuin kalvinismi - niin Suomen reformoitujen baptistien kuin Eero Heikkilän - jossa Jumala antaa merkityksen vain täydelliselle tottelemiselle ja noudattamiselle. Jossa ihan kirkkain silmin jotkut amerikkalaiset uskonsoturit selittävät, että jokainen pieru ja aivastus on Jumalan predestinoima. Niistä sinänsä merkityksettöminä asioina voi seurata jotain, millä on koko elämän mittainen merkitys. Esimerkiksi Jumala säästää jonkun autokolarilta sillä, että antaa voimakkaan aivastuskohtauksen tulla tiettynä hetkenä. Eikä siitä seuraa mitään mielekästä ihmisenä olemisen tai arjessa elämisen kannalta, vaan kaikelta siltä päinvastoin latistuu kaikki merkitys.

Kalvinismi on lähellä muhamettilaisuutta tai ateismia juuri tässä determinismissään. Se yksinkertaisesti toteaa, että pelastus ja vanhurskaus ovat totaalisen, absoluuttisen efektiivisiä, eikä kukaan ole koskaan voinut eikä mahtanut sille yhtään mitään. Ihmisen tahto voi voittaa Jumalan korkeintaan väliaikaisesti tai ei ollenkaan. Aina muulloin tai kaiken aikaa Jumala yksinkertaisesti jyrää kuin kellokoneisto. Ja se on ihmisen suurin onni ja autuus.

Uskon, että estetiikan ja analogia entisin keskeisin sisältö on tämä neljäs askel, jossa asiat annetaan lahjaksi. Siten, että jokaisella lahjan saajalla on olemassa osa, olemus ja asema, jossa asiat ovat niin paljon omaa kuin ne ovat lahjaa. Eli Jumala on kiinnostunut, aktiivinen ja osallistuva merkityksen antaja. Kun taas analogia fidei näkee sen niin, että lahja ja omaisuus ovat prosessi, jossa lahjaksi annettu asia sen jälkeen muuttuu omaisuudeksi. Tämä sulkee pois sekä lahjan antajan että uusien lahjojen mahdollisuuden. Tai katkaisee lahjan ja antajan välisen yhteyden. Joka saa sen taas kuulostamaan siltä, että luterilaisuus on langenneen ihmisen luoma oppi, jolla langennut tila on tarkoitus määritellä normaaliksi. Me olemme saaneet materiaalisen todellisuuden, josta on tullut nyt neutraalia, omaa, leikkikenttää. Ja olisi vapaudellemme tuhoisaa, että se alistettaisi uudelleen Jumalan määräysvaltaan.

Voisi sanoa, että jokainen asia, minkä ihminen oikeasti kiitoksella ottaa vastaan, on hänelle efektiivistä vanhurskautta. Tämän efektiivisen vanhurskauden huipentuma on, että Kristuksen vaikuttaman rakkauden ja rohkeuden avulla ihminen ottaa vastaan oman kuolemansa osana Jumalan välttämätöntä ja hyvää suunnitelmaa. En väitä kykeneväni siihen. En väitä käveleväni kotona edestakaisin hyräillen ja riemua täynnä, että “jes, ihanaa, mä kuolen joskus”. Mutta uskon, että määritelmällisesti tämä on se Kristuksen kaltaisuus, josta Paavali puhui, ja samaan aikaan se lapsen kaltaisuus, josta Jeesus puhuu evankeliumeissa.

Eli teesini on, ja kokemukseni on, että forenssinen vanhurskautus ei ole olemassa tai on yhtä kuin ei mitään. Aina, tavalla tai toisella, löytyy joku efektiivinen puoli. Kysymys on vain siitä, että mikä se on? Miksi se on? Ja miten se toteutuu?


#275

@Thinkcat: kysyt, miten tulemme uskon kautta osallisiksi uudesta elämästä. En halua vastata niin, etten vastaa kysymykseesi. Siksi haluaisin kuulla sinulta, millaisen vastauksen itse antaisit kysymykseen tai minkälaista vastausta haet.

Jos kuitenkin yritän nyt jo jotain sanoa, niin sanoisin, että usko yhdistää meidät Kristuksen Pyhällä Hengellä voidelluun ihmisyyteen. Kun Henki on uskon kautta kristityssä, tämä läsnäolo vaikuttaa elämän uudistusta ja hyviä tekoja.

@timo_k: keskustelun aiheena on luterilaisuuden ongelmalliset oletukset. Thinkcatin argumentaatio on nähdäkseni keskittynyt pitkälle analogia entis -opin hylkäämiseen (en muuten ajattele, että luterilaisuus hylkäisi sitä). Haluaisin heittää sinulle kuitenkin kysymyksen: eikö ortodoksisuus ole kritiikille aivan yhtä altis? Koska teette Jumalan olemuksesta täysin ihmisen tavoittamattoman, analogia entis on teistäkin mahdoton.


#276

Edellinen viestini kertoo tästä. Jos ei kerro, niin kuvittelen, että sinun on mahdotonta vastata.

Jos nuo ovat pelkkiä sanoja vailla sisältöä, tai sanoja, joilla on jokin sisältö, niin minä en kykene tekemään sitä eroa. Tai katteettomia väitteitä, hokkus pokkusta tai juhlapuheita.

Minulla on juttu, mitä harrastan. Voisin potentiaalisesti olla siinä legendaarinen tekijä. Kaikki se vähä, mitä olen kokeillut, viittaa hyvinkin tähän. Mutta en ole koskaan vienyt asiaa pidemmälle, antanut asialle aikaa, hakeutunut systemaattisesti tekemään sitä. Joten se legendaarisen osaamiseni substanssi ei ole koskaan materialisoitunut. Haaste ei taidakaan olla siinä, että pitää vain olla huippuhyvä perustason jutuissa ja saada täydet pisteet parista aloittelijan testistä. Haaste on siinä, että miten saa ne loput asiat konkreettisesti tapahtumaan. Sitä ei voi oikein tehdä yksin tai pelkällä lahjakkuudella, vaan siihen tarvitsisi aikaa ja työtä. Jossain vaiheessa tulen vanhaksi, eikä ole enää mahdollista alkaa kehittää taitoa. Joka siihen mennessä on varmaan jo vähästä käytöstä ihan ruosteessa.

Luterilainen oppi on vähän samalla tavalla jokin äärimmäisen lahjakas, joka ei koskaan ole tehnyt, tee nyt eikä tule tekemään mitään.

Sinä olet sitten tähtitieteellisen verran originaalimpi ajattelija kuin minä. Voitko kertoa, että miten tuo sulkeissa oleva on mahdollista?

Minulla on vähän sellainen haisu tästä nyt, että sinulla ei ole mitään käsitystä. En oikeasti tiedä enää, että mitä sanoa. Paitsi että 1) ei ole, 2) eivät tee ja 3) ei ole.


#277

Siten, että luterilaiset dogmatiikot opettavat ihan selkeästi sitä, että luonto todistaa Luojastaan. Jumalapuhe nähdään luonteeltaan analogisena. Tämä on totta Melancthonista Pieperiin.

Aluksi haluan sanoa varmuuden vuoksi, että David Bentley Hartin tulkinta Palamaksesta ei edusta valtavirtaortodoksisuutta. timo k on mielestäni edustanut täällä yleistä linjaa. Sen mukaan Jumala on olemukseltaan hyperousios. Hänestä ei voida sanoa oikeastaan mitään. Jumala voidaan tuntea vain hänen armovoimissaan. Olemuksen ja armovoimien välille tulee ylittämätön kuilu ja Jumala itsessään jää salatuksi.


#278

Tulkinta Palamaksesta? Jos kyse on sen nimisestä henkilöstä, niin ainakaan The Beauty of the Infiniten sivuilla ei ole tullut vastaan mitään mainintaa.

Siis minun projektini likainen salaisuus on, että en ole välittänyt eritiyisesti ottaa selvää idän katolisista jutuista tai niiden merkityksestä tai sisäisestä logiikasta. Hartin tekstit eivät ota niihin kantaa suuntaan eivätkä toiseen. Josta olen saanut käsityksen, että analogia entis ei ole mitenkään riippuvainen niistä, tai edellytä niiden näkemistä tietyllä tavalla.

Mitä se todistaa? Miten se todistaa? Mitä siitä pitäisi kyetä päättelemään? Onko taaskaan mitään substanssia, vai onko vain toteamus? Kyllähän Raamattukin toteaa asian. Joten sillä tasolla sitä olisi hyvin hankala kiistää.

Nähdäänkö Raamattu myös analogisena?

Hart puhuu horisontista The Experience of Godissa. Tässä on raskainta ja tylsintä tässä keskustelussa se, että moderni ajattelu yrittää nähdä kategorioina asiat, jotka eivät ole kategorioita. Eli se ei pääse yli sellaisesta ajattelusta, jossa asia on jotain tai ei ole jotain. Sen sijaan, että se etenisi uusiin asiayhteyksiin, joissa asia on jotain jossain merkityksessä ja toisessa merkityksessä taas ei ole.

Eli tullaan puhuneeksi tyhjää kun luullaan, että “ei voida sanoa oikeastaan mitään” on joku kirjaimellinen, kategorinen toteamus. Tuo on itsensä kumoava väite, jonka esittäminen lisäksi vaatisi sitä tietoa, jonka se absoluuttisesti kiistää. Uskon, että idän ja lännen ajattelun välillä kyse on terminologian eroista. Mutta moderni ihminen eli protestantti ei ymmärrä kummastakaan mitään, koska ajattelee vain kategorioiden kautta.

Mitä tarkoittaa tässä ylittämätön? Mitä tarkoittaa tässä salattu? Keskeistä tässä ei ole Jumalaan sisältyvät kuilut, vaan se, että moderni protestantti tarkastelee koko asetelmaa sellaisesta “näkyvästä” tai “tämänpuoleisesta”, joka on fiktiivinen, eikä perustu millekään. Sen illuusion pohjalta voi sitten tehdä tällaisia kategorisia lajitteluita “kuiluista” ja “salattuna olemisesta”.

Yksi keskeinen luterilaisuuden ongelmallinen taustaoletus on ainakin se, että usko on uskoa toteamuksiin.


#279

David Bentley Hart on kriittinen Palamasta kohtaan:

If the texts attributed to Palamas are indeed all the work of his hand, then it is quite likely that no one will ever be able convincingly to explain what Palamas meant by the distinction of essence and energies in God, since it is not clear that Palamas himself knew what he meant. (Orthodox readings of Augustine, s. 212.)

Palamaan oppi esitetään yleensä näin:

Contrary to Barlaam, Gregory asserted that the prophets in fact had greater knowledge of God, because they had actually seen or heard God himself. Addressing the question of how it is possible for humans to have knowledge of a transcendent and unknowable God, he drew a distinction between knowing God in his essence (in Greek, ουσία) and knowing God in his energies (in Greek, ενέργειαι). He maintained the Orthodox doctrine that it remains impossible to know God in his essence (God in himself), but possible to know God in his energies (to know what God does, and who he is in relation to the creation and to man), as God reveals himself to humanity. In doing so, he made reference to the Cappadocian Fathers and other early Christian writers. https://orthodoxwiki.org/Gregory_Palamas

En ole osannut lopettaa tätä keskustelua aiemmin. Yritän jälleen. Mulle tulee sellainen olo, että kun pyydän, että konkretisoisit sanomaasi, et lähde siihen mukaan, vaan esität vain tusinan verran lisää kysymyksiä, joihin kaikkiin minun on mahdotonta vastata. Siksi tämä keskustelu ei ole hyödyllistä.


#280

Sinun ei pitäisi esittää tällaisia ilmeisen epätosia väitteitä, saati julistaa niitä näin ylimieliseen sävyyn. – Tämän keskusteluketjun hyöty on jo pitkään ollut vähäinen ellei olematon.