Äläpäs sekoita asioita. Walther väitti, että Jumala ei ole ikinä sitoutunut “inhimillisellä tavalla syntyneen ymmärryksen perusteella kirjoitettuihin teksteihin”. Teksti on kieltä. Se, että israelilaiset eivät erityisesti kirjoittaneet nurinoitaan kirjoiksi, ei ole tässä olennaista, sillä kyse oli Jumalan sitoutumisesta inhimillisesti syntyneisiin ajatuksiin, kieleen, ilmauksiin jne. Minä vastasin siihen ottamalla Raamatusta esille tapauksen, jossa Jumala nimenomaan sitoutui nurisevien ihmisten inhimillisiin ajatuksiin.
Muutenkin Waltherin saivartelu syntisen ja synnittömän mielen tuottamiin ajatuksiin sitoutumisesta on hieman keinotekoista, koska pyhät profeetatkaan eivät olleet synnittömiä. Hyvä esimerkki on p. Daavid. Hän teki syntejä: aviorikoksen, tapatutti himoitsemansa naisen laillisen aviomiehen jne. Synti ja hurskaus oli hänen olemuksessaan ja mielessään sekoittuneena. Hän ei ollut synnitön. Silti Jumala sitoutui hänen tekemäänsä valintaan:
“Mene ja ilmoita Daavidille: Näin sanoo Herra: ‘Annan sinulle kolme vaihtoehtoa. Valitse niistä yksi, niin teen sinulle sen mukaan.’” (2.Sam. 24:12)
Kun Daavid teki valintaa, hän järkeili ihan inhimillisen järkensä avulla - niin kuin olisi tehnyt kuka tahansa hänen asemassaan.
Kyllä me muutkin otamme nuo kohdat tosissaan. Kyse on vain siitä, että sinä ja Walther ette myönnä ihmiselle sitä roolia, jonka Jumala on antanut. Sivuutatte tuon inhimillisen “suun kautta”. Se ei tarkoita pelkkiä äänielimiä - ikään kuin profeetat olisivat olleet pelkkiä mekaanisia papukaijoja - vaan se tarkoittaa heidän koko kognitiotaan, muistiaan, kielellisiä kykyjään, heidän sanavarastoaan, heidän käsityksiään hyvästä retoriikasta, heidän persoonallisista ilmaisutaidoistaan jne. VT:ssä on ainakin yksi kohta - luultavasti enemmänkin - jossa Herra antaa profeetalle tehtäväksi puhua kansalle jokin asia. Herra ilmaisee sen tietyillä sanoilla. Mutta profeetta ei toista sanoja sellaisenaan vaan muotoilee asian omin sanoin. Ja juuri tästä pyhien kirjoitusten syntymisessäkin on kyse!
En sivuuta. Näenhän minä itsekin ihan suomennosta lukemalla, että eri kirjoittajille on kullakin eri tyyli. - Muuten, olemme etääntymässä aika kauas tämän ketjun aiheesta; ja muutenkin tämä tuntuu pikkuisen turhalta inttämiseltä.
Muhamettilaiset opettavat, että on olemassa taivaallinen Koraani. Ja että se on ikuinen ja tosioleva heidän jumalansa kanssa. Eli kun meillä on kolme persoonaa, niin heillä on yksi jokin, mikä on mahdollisesti persoona, ja kirja.
Nyt pitäisi tietää, että millä tavalla luterilainen raamattuteologia ei ole sama kuin muhamettilaisten ajatus. Käytännössä näyttää siltä, että kun täällä annetaan tunnustavien luterilaisten puhua vapaasti, niin he vain kaivavat kuoppaa itselleen syvemmäksi. Johtuu tasan ja nimenomaan siitä, että luterilaisuuden sine qua non on luotuisuuden ja luodun todellisuuden kiistäminen.
Koska muhamettilaisilla on - tai jos ei ole, niin pohditaan ainakin asiaa tätä kautta - vulgääri käsitys sekä kielen, tiedon että älyn olemuksesta, niin heidän mielestään tietty kielellinen ilmaisu voi olla ikuinen ja täydellinen. He jopa käsittävät asian niin, että on olemassa täydellinen kieli, jolla tämä ilmaisu on olemassa, eli arabia.
Se täydellinen ilmaisu on vieläpä tiettyyn aikaan ja tiettyyn hetkeen suunnattuja sotapäällikön päiväkäskyjä. Eli universumi on ollut olemassa aina ja alusta lähtien tiettyä liikehdintää varten tiettynä aikana. Eikä päinvastoin, että se liikehdintä on ollut olemassa universumia varten. Tämä menee yksi yhteen sen kanssa, mitä luterilaiset nimittävät pelastushistorialliseksi näkökulmaksi. Eli luotuisuudella ei ole mitään arvoa, sisältöä eikä merkitystä sinänsä, vaan se kaikki on olemassa vain tämän pelastustekona tunnetun draaman näyttämöksi.
Koska luterilaiset eivät ole ihan yhtä vulgäärejä, he eivät spesifioi että kyseessä olisi täydellinen kieli, oli se sitten heprea, kreikka tai latina. Sanskriitti ja arabia olisivat ne muut ehdokkaat. Ennemmin kyseessä on ideaali ja täydellinen ajatus. Toisaalta se ajatus ilmenee kielenä Raamatussa - sekä sen käännöksissä, että sen alkuteksteissä - että se vaatii ymmärretyksi tullakseen Pyhän Hengen vaikutusta. Eli teksti itsessään on sekä täydellinen, että se ei olekaan riittävä, vaan se vaatii jotain “valoa” tai “extraa” tai “ohjausta” ollakseen itsensä.
Eli luterilaisen ajattelun mukaan Raamattu itsessään ei sano täydellisen tarkasti ja ymmärrettävällä kielellä niitä asioita, mitä se sanoo. Mutta samaan aikaan se on sanallisesti, kielellisesti, semanttisesti ja kirjaimellisesti täydellinen kirja, joka kuitenkin siis sanoo itse tekstissä ja tekstinä ne asiat. Mikä on se asia sitten, minkä Pyhä Henki siihen tuo lisänä?
Ehdotus yksi on, että Raamattu kirjaimellisesti esittää pelastussanoman. Mutta koska pelastussanoma on jotain niin absurdia (eli Jumala ensin julistaa ihmisen syylliseksi lain nojalla ja sitten syyttömäksi ristinkuoleman nojalla), tarvitaan Pyhä Henki muuttamaan absurdi todeksi ja saamaan ihminen uskomaan johonkin, millä ei ole yhtään mitään tekemistä hänen luotuisuutensa tai arkisen elämänsä kanssa. Siis niiden hänen todellisten tarpeidensa ja toiveidensa kanssa, joihin synti vaikuttaa ja joissa sen vaikutukset ilmenevät.
Ehdotus kaksi on, että Raamattu kirjaimellisesti esittää jotain aivan muuta. Mutta tarvitaan Pyhä Henki näkemään, että sen ytimessä on tämä kahden askeleen tempaus: Ensin tehdään ihmisestä syyllinen lain avulla, sitten syytön mielivaltaisen teon avulla, jonka tarkoitus ei koske ihmistä mitenkään, vaan sen pitää vain tyydyttää Jumala jollain tavalla.
Ehdotus kolme on, että Pyhä henki oikeasti tuo kuvioon jotain, minkä ihminen oikeasti ymmärtää aisteillaan, kielellisillä kyvyillään ja normaalilla älyllään, ja jolla on tekemistä hänen arkisen kokemuksensa, minuutensa, tahtonsa ja moraalinsa kanssa, eikä luodun todellisuuden ja hengellisen todellisuuden välillä ole mitään erottavaa seinää. Tämä ratkaisee koko ongelman, mutta tämä on täysin yhteensopimaton ja vastakkainen ratkaisu luterilaisuuteen nähden. Ja tässä Raamattua rajoittavat ne ihmisen kielen ja ymmärryksen rajat, mitkä kaikkea muutakin kielellistä ilmaisua.
Jos tämä on turhaa inttämistä, niin tee Henrikki tästä jotain muuta omalla osallistumisellasi. Toisaalta tämä on erittäin paljon ketjun aihetta. Katekismuksen idea on summata jonkin tietyn uskonsuunnan ydinkohdat ja perusperiaatteet. Niistä keskustellaan tässä koko ajan. Jos sinulla on siitä muuta sanottavaa, niin sano. Muuten uskon, että motiivi ei niinkään ole jonkin toisen keskustelun jatkaminen kuin tämän keskustelun estäminen.
Toivon, että täältä ei siirretä tähän mennessä tulleista yhtään mitään.
En ole Henrikki. Raamattukeskustelu on ihan tärkeätä ja siksi ansaitsisi oman ketjunsa. En halua estää keskustelua, vaikka en nyt ole jaksanut siihen osallistua.
Onpa sinulla suuri varmuus siitä, mitä on luterilaisuuden olemus “tasan ja nimenomaan” Kiva kun yrität perustellakin kantasi monisanaisesti. Ikävä kyllä en ymmärrä kovinkaan selkeästi, mitä haluat tarjota tämän vääristyneen (sitä kai tarkoitat?) luterilaisuuden tilalle.
Absurdia? No tällä tavalla tarkasteltuna Raamatun sisältö - ja koko klassinen kristinusko - on absurdia. Luterilainen katekismus ei lisää tähän “absurditeettiin” mitään, yrittääpähän vain esittää sen selkein sanoin ja lyhyesti.
Edellä olevan pätkän lainasin ihan vain esimerkiksi siitä, miten vaikeatajuista ajatuksenkulkusi on. Miten muka luterilaisuus on “yhteensopimaton” sen kanssa, että Pyhä Henki antaisi ihmisen ymmärtää asioita aisteillaan, kielellisillä kyvyillään tms. Jotenkin tuntuu, että tarkoitat “luterilaisuudella” jotakin ihan muuta kuin minä.
Luomakunnassa ei ole mitään, mitä ei olisi “puhallettu ulos Jumalasta”. Sen vahvempaa ilmaisua ei ole olemassa. Muutenkin tästä seuraa automaattisesti se kysymys, että onko tällä koko ajatuksellasi jotain tekemistä puhalletun asian sisällön vai vain itse puhaltamisen aktin kanssa?
On nimittäin hieman outoa jos tapellaan puhaltamisen aktin puolesta, mutta samaan aikaan tehdään se hyvin tietoisena siitä, tai nimenomaan sen vuoksi, että puhalletulla asialla ei ole mitään konkreettista sisältöä siinä todellisuudessa ja sille todellisuudelle, mihin se “puhallettiin”.
Tässä luterilaisessa ja samaan aikaan muhamettilaisessa epistemologiassa (eli teoriassa tiedon alkuperästä) on tiettyjä gnostilaisuuden piirteitä. Jumala loi ihmisen fyysiseksi olennoksi, jolla on rajalliset aivot, joihin liittyy keskeisesti yksilön näkökulma, johon kuuluvat aistit ja tunteet, ja joka käsittelee tietoa kielen avulla. Tämä, sellaisenaan, oli niin totta, oikein ja hyvää kuin mikään asia vain voi olla. Eikä siinä ollut mitään epäpyhää tai alempiarvoista tai toissijaista.
Gnostilainen ajatus taas on, että ihmisen luotuisuus on jotain epäpyhää, alempiarvoista tai toissijaista. Että ihmisen kielellisyys tai älyllisyys on sellaisenaan jotain pahaa, ja että on olemassa jotain sen ylittävää, sanatonta ja mystistä “tietoa”. Kuten Walther täällä jatkuvasti ja koko ajan toistaa. Yksi ajatus on, että Pyhän Hengen toiminta puhuttelee ihmistä juuri tässä ihmisen luotuisuudessa. Aivan samalla tavalla kuin Vuorisaarnassa esitetyt lupaukset. Toinen ajatus taas on, että Pyhän Hengen tehtävä on nimenomaan olla tällaisen gnosiksen sinetti. Eli sellaisen tiedon, joka on kokonaan erillistä ja käsittämätöntä ihmisen luotuisuuden näkökulmasta.
Ensimmäisessä tavassa ajatella ihminen suuntautuu kohti Jumalaa, Pyhän Hengen todistuksen seurauksena, koska Jumala on hänen luotuisuutensa alkuperä ja antaja. Sen mukaan sellainen taas jatkaa kapinassa eli synnissä, joka uskoo olevansa itse itsensä lähde. Eli voivansa olla ja tietää niin kuin Jumala. Eli pystyttää jotain olemista ja tietämistä sen olemisen ja tiedon (eli luotuisuuden) tilalle, joka on alkujaan Jumalasta lähtöisin (ja joka ilmenee hänen luotuisuudessaan, eli ruumis, järki, tunteet, aistit).
Jälkimmäisessä (luterilaisessa ajattelussa) ihminen suuntautuu johonkin siksi, koska ajatellaan pelastavan sanoman olevan jotain kokonaan toista ja erillistä Jumalan antamaan luotuisuuteen nähden: jollain tavalla siitä riippumatonta ja kokonaan sen yläpuolella. Sen (luterilaisen ajattelun) mukaan taas syntinen, osaton, tyhmä, ääliö, nokkeluuteensa pökertynyt ja saatanan eksyttämä on se, joka luulee, että sovitus ja pelastus on ymmärrettävissä luotuisuuden termein tai että se jollain tavalla koskettaa niitä.
Kun Voegelin sanoo, muistaakseni The New Science of Politcsissa (tai joka tapauksessa kokoomateoksessa Modernity Without Restraint, josta The New Science on osa), että protestanttinen reformaatio oli yksi ilmentymä ikiaikaisen gnostilaisuuden paluusta, hän ei siinä kohdassa jatka ajatusta sen pidemmälle. Minulle se sen sijaan oli hämärä lupaus, että moni epämääräisesti ja taustalla mieltä askarruttanut asia voisi myöhemmin loksahtaa kohdalleen. Tämä on nyt ehkä kymmenen kertaa enemmän kuin siinä vaiheessa odotin. Eli sen mukaan luterilaisuus on ilmentymä ihmisen ja ihmiskunnan lankeemuksesta, ja sen haluttomuudesta antaa kunniaa Jumalalle. Eikä mikään oppi pelastuksesta. On kaksi eri asiaa pelastaa ihminen luotuna olentona alkuperäiseen luotuisuuteen kuin pois luotuisuudesta.
Johtunee varmaan siitä, etten ole hirveän aktiivisesti tarjonnut mitään. Mutta kaikista mainituista asioista se lienee tähän mennessä ainoa, mikä ei kuulu tähän keskusteluun.
Teet sen klassisen virheen, että oletat sen, mikä pitäisi todistaa tai luulet todistavasi asian kun oikeasti vain oletat sen. Eli jos luterilaisuus on yhtä kuin klassinen kristinusko, niin molemmat ovat, kuten sanot, absurdeja. Mutta jos ne eivät ole sama, kuten siis väitän (ja kuten sinun pitäisi ihan luetun ymmärtämisen perusteella käsittää - riippumatta siitä, oletko samaa vai eri mieltä), niin vain luterilaisuuden (tässäkin keskustelussa moneen kertaan) esittämä positio on absurdi.
Tästä voin olla samaa mieltä.
Kielellisillä kyvyillään. Tarkoituksella kai välttelit sanomasta, että järjellään? Nyt, kun minä sain sen sanottua, niin @PekkaV ja @anon31067578 voivat kertoa sinulle (jos et edeltä jaksa kerrata), miksi järki ja Pyhä Henki eivät luterilaisen ajattelun mukaan vaan toimi yhdessä.
@Thinkcat, liitelet minun näkökulmastani nyt semmoisissa sfääreissä, etten pysy kärryillä. En allekirjoita alkuunkaan sitä, että luterilaisen uskon mukaan luotuisuus olisi pahaa. Näkyyhän luotuisuuden positiivinen painotus esimerkiksi inkarnaatio- ja sakramenttiopeissa. Ensimmäisen uskonkappaleen selityksen toin esille jo aiemmin.
Raamattuopin saralla ei ole yhtään pahitteeksi korostaa sitä, että kirjoittajat osallistuivat kokonaisvaltaisesti kirjoitustyöhön, vaikka tuossa prosessissa Jumala toimi vahvasti. Lopputuloksena olivat pyhät Kirjoitukset, jotka ovat erityislaatuisuutensa vuoksi hyödyllisiä “opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.” (2 Tim. 3:16,17)
Menen nyt hiukka vaikealle alueelle ja tunnen pientä epävarmuutta kirjoittaessani, mutta korjatkaa jos tässä mitä esitän on ”porsaareikiä?”
Jumalan Poika omaksui ihmisyyden voidakseen olla meissä, omaksua meidän persoonamme. Tämä hänen asumisensa meissä (unio) tapahtuu uskon kautta, hän ottaa meidän syntimme kantaakseen meidän persoonassamme ja me saamme hänen vanhurskautensa (autuas vaihtokauppa). Tällöin Kristus itse on se, joka Pyhän Henkensä välityksellä meissä rukoillen ymmärtää sanan. Kysymyksessä ei siis ole millään mittareilla mitaten meidän inhimillinen toimintomme, jossa meidän langennut intellektimme toimii välineenä sanan ymmärtämiseksi, vaan Kristuksessa uudistunut luontomme. Tässä prosessissa meidän oma ymmärryksemme kukistuu koko ajan ja näemme nyt asioita, jotka aikaisemmin olivat meille mahdottomat ymmärtää. Siis ihminen on joko langenneessa Aadamissa epäuskossaan ymmärtämättä mitään hengellisistä asioista tai sitten Kristuksessa, jossa hänen ymmärryksensä käsittää Jumalan puheen ja tällöin ihminen voi myös puhua Jumalan sanoja.
Ymmärrät väärin. Kielellisyys, älyllisyys tai mikään muukaan Jumalan luoma ei sellaisenaan ole pahaa. Pahuus on seurausta syntiinlankeemuksesta, joka turmellut ihmistä, myös hänen älyään.
En väittänyt, että luterilaisuus kokonaisuutena on identtinen kaiken muun kristillisyyden kanssa. Mutta väitän, että se mitä sanot absurdiksi, on yhteistä kaikille klassista uskoa tunnustaville kristityille; siis tämä: “Jumala ensin julistaa ihmisen syylliseksi lain nojalla ja sitten syyttömäksi ristinkuoleman nojalla.”
Minun mielestäni näin. Me luterilaiset tunnustamme Kristuksen läsnäolon uskossa. “Kristus elää minussa” (Gal 2,20). Usko ei ole psykologinen tapahtuma, maailmankatsomus tai kokemus. Usko on seurausta siitä, että Kristus - siis itse Jumala - asuu minussa (inhabitatio) ja uskoo minussa - kuitenkin paikattomasti. Voimme yhtä lailla myös sanoa: minä elän Kristuksessa. Uskoni on Jumalan Pojan uskoa, koska olen yhdistynyt häneen, en kuitenkaan olemuksellisesti jumaloituen (luonnot eivät sekoitu) vaan reaalis-onttisesti, enkä paikallisesti yhdistyen (Kristus ei ole nahkani sisällä vaan pimeydessä / uskon pilvessä!). Uskot ovat samaa uskoa, vaikka luonnot eivät yhdistykään.
Näin. FC-SD, II:
Hengellisissä, jumalallisissa asioissa ei uudestisyntymättömän ihmisen ymmärrys, sydän ja tahto omine luonnollisine kykyineen pysty yhtään mitään ymmärtämään, uskomaan, vastaanottamaan, ajattelemaan, tahtomaan, alkamaan, suorittamaan, tekemään, vaikuttamaan eikä myötävaikuttamaan. Suhteessa hyvään ihminen on aivan kuollut ja täysin turmeltunut.
[…]
Maailman älykkäimmät ja oppineimmatkaan ihmiset, jotka ehkä lukevat ja kuulevat evankeliumin Jumalan Pojasta ja lupauksen iankaikkisesta autuudesta, eivät omin kyvyin pysty sitä havaitsemaan, tajuamaan, ymmärtämään eivätkä uskomaan ja pitämään totena. Mitä uutterammin ja vakaammin he ponnistelevat käsittääkseen järjellään näitä hengellisiä asioita, sitä vähemmän he ymmärtävät ja uskovat. He pitävät tätä kaikkea vain hulluutena tai satuna, kunnes Pyhä Henki heitä valaisee ja opettaa.
[…]
Tosin kääntymätön ihminen kykenee hallitsemaan jäseniään, kuulemaan evankeliumia, sitä jossakin määrin tutkimaan ja siitä puhumaankin, kuten fariseuksista ja teeskentelijöitä huomaa. Silti hän pitää evankeliumia hulluutena eikä voi sitä uskoa. Ihminen on siinä pölkkyäkin pahempi: vihamielisesti hän niskoittelee Jumalan tahtoa vastaan, ellei Pyhä Henki osoita hänessä voimaansa sytyttämällä ja vaikuttamalla hänessä uskoa, kuuliaisuutta ja muita Jumalalle mieluisia hyveitä.
Ei ole. Ei tuossa merkityksessä, missä luterilaiset sen sanovat. Ei oikeastaan yhtälön kumpikaan puoli. Olen edellä jo kertonut, että mikä se keskeinen ero on. Ongelma taitaa olla siinä, että luterilaisesta näkökulmasta se menee kokonaan ohi. Tai se ei merkitse koko ajattelussa mitään.
Tämän perusteella näyttää siltä, että “klassinen kristinusko” oli mahdollista keksiä vasta humanismin tultua 1200-luvun ja 1300-luvun filosofioiden myötä. Luterilaiset ajattelevat täysin silloin syntyneiden maailmankuvallisten ideoiden mukaisesti. Mutta eivät osaa nimetä, kuvata tai analysoida niitä. Kuitenkin he muotoilevat oppinsa niiden ympärille ja pitävät niitä uskon ehdottomana edellytyksenä.
Olen sanonut jo, että yksi keskeinen ero on ihmisen lankeemuksen käsittäminen syyllisyyden vs häpeän kautta. Eli onko ihmisen ongelma sisäinen vai ulkoinen? Onko vika ihmisen performanssissa vai olemuksessa?
On hyvin mahdollista, että edes Luther ei käsittänyt asiaa. On helppo luulla, että hän tiesi katolisen kirkon ajattelun ja opetuksen etuperin ja takaperin, ja tietoisesti hylkäsi sen. Toinen tapa ajatella on, että hän ei yksinkertaisesti sopeutunut munkkina olemiseen ja päätti lähteä politiikkaan. Siis Marx analysoi kaiken yhteiskunnassa tapahtuvan olevan kiinni materiaalisista valtasuhteista eli tuotantovälineiden omistuksesta. Luther analysoi kaiken absoluuttisen syyllisyyden ja absoluuttisen syyttömyyden ympärille.
Kyse ei ole sanoista sinänsä. Kyse on sanojen merkityksistä. Kyse on siitä, jos saa mennä hieman metafyysiseksi, että puhutulla kielellä ja sen tarkoittamilla asioilla on verkottunut, “monen suhde moneen” tyyppinen suhde. Eli kyse on siitä, että puhuttu kieli on mahdollista köyhdyttää implikaatioista. On jopa mahdollista (tai tästä on jopa tutkimusta), että Lutherin aikaan kieli ei ollut niin implikaatioista köyhää. Silloin hänen piti pystyttää ukaaseilla tietty tapa ajatella. Nyt myöhemmin se tapa on siirtynyt itse sanoihin. Ukaasit ovat jäljellä, mutta se, mitä vastaan niillä suojaudutaan, on muuttunut suureksi tuntemattomaksi.
Helppo ajatusleikki, palaten tuohon lainaamaani kohtaan, on kysyä, että onko ihminen syyllinen koska ihminen on syyllinen, vai onko ihminen syyllinen koska Jumala julistaa ihmisen syylliseksi? Jos ajattelet modernisti, eli et ymmärrä pointtiani, niin lähdet heti vastaamaan itse kysymykseen. Ja kun olet löytänyt siihen loogisesti ja sanallisesti tyydyttävän vastauksen, niin sanot sen ääneen, etkä ole hyötynyt kysymyksestä mitään.
Tarkoitatko sanoa älynsä (kokonaisuutena) vai älyään? Mitä älystä on jäljellä, ja mihin se ei kykene?
Viitaten muiden muualla sanomaan mietin myös, että jos äly ei kykene käsittämään hengellisiä asioita, niin miten sitten ihmisen pelastuessa? Mitä on se asia, mitä ihminen alkaa käsittää? Sen, että ihminen ei ilman pelastumista voi käsittää, että ihminen ei voi ilman pelastumista käsittää, että ihminen ei ilman pelastumista voi käsittää, että ihminen ei ilman pelastumista voi käsittää, että ihminen ei ilman pelastumista voi käsittää…
Kuka tahansa voi käsittää luterilaisen väitteen siitä, miten pelastuminen tapahtuu. Voi käsittää sen kirjaimellisesti ja loogisesti oikein. Voi käsittää sen, mitä siinä väitetään, kuka tekee mitä, kenelle tapahtuu mitä ja mikä on lopputulos. Ilmeisesti ei väitetä, että pelastuminen tuo luterilaiselle jotain uutta tietoa, minkä hän voisi edes pukea sanoiksi toisille luterilaisille. On vain se, että on tuo väitteen muodossa esitetty pelastuksen järjestys. Ja hengelliseksi ihmiseksi sanotaan sitä, joka pitää sitä totena. Ja pelastumattomaksi sitä, joka ei pidä.
Ihminen ei koe eikä elä todeksi sitä, että pitää kyseistä väitettä totena. Hän vain pitää sitä totena. Piste.
Kun luterilaisissa teksteissä sanotaan, että ihmisen äly on turmeltunut kokonaan, niin silloin on aina pakko eritellä, että mitä se kokonaan sisältää ja mitä se ei sisällä. Sitten voi pohtia sitä, että onko sellaista jakoa mahdollista edes tehdä, vai onko koko opinkohta pelkkää retoriikkaa? Moni uskosta osaton on sitonut kengännauhansa, tehnyt toimivia keksintöjä, käynyt kauppaa ja sotinut sotia. Moni uskosta osaton on miettinyt oikeaa ja väärää, rakentanut ihmisten yhteiselon mahdollistavia filosofisia ja sosiaalisia järjestelmiä ja pohtinut hyvän ja pahan olemusta.
Jos ihmisen älyn turmelus sisältää vain sen, että hän on kykenemätön pitämään totena luterilaista väitettä pelastuksesta, vaikka loogisesti ymmärtää väitteen sisällön, niin eihän äly ole silloin turmeltunut käytännössä ollenkaan. Ei äly muutu pelastumisesta mihinkään. Tapahtuu vain simsalabim ja ihminen alkaa pitää totena väitettä ymmärtämättä itsekään että miksi.
Asia on helponta käsittää Voegelinin viittaaman lajittelun kautta. Olevainen koostuu ensin luomattomasta tuonpuoleisesta. Sen sisässä on luotu todellisuus. Merkitykseltään kolme toisistaan eroavaa tasoa siinä ovat 1) ihminen itse psyykkisenä, fyysisenä, rajallisena ja ajallisena olentona, 2) ihmisten muodostamat yhteisöt ja järjestelmät, kuten perheet, suvut, järjestöt, killat, kaupungit, valtiot, kansat ja ideologiset ryhmittymät ja 3) luotu todellisuus materiana, sisältäen esimerkiksi eläimet, kasvit ja luonnon raaka-aineet.
Et voi “todistaa” mitään asiasta jos puhut yhdestä ja minä puhun toisesta. Luther kiittelee ensimmäistä uskonkappaletta koskevassa lainauksessasi Jumalaa materiaalisesta todellisuudesta. Luther ei kiittele Jumalaa ihmisten yhteisöistä eli sosiaalisista ja poliittisista järjestelmistä, mutta siitä tässä ei ole ollut kyse. Tuossa lainauksessa Luther ei kuitenkaan sisällytä luotuisuuteen ihmisenä olemisen puolia, siis ruumiin, aistien, psyyken ja tunteiden todellisuutta, saati sitten älyä tai tahtoa tai mitään suhteessa olemisen todellisuutta.
Minusta tuntuu vähän, että poimit viestistäni vain, että kyseessä on “luotuisuus”, ja ajattelit, että argumenttiin käy mikä tahansa siten viitattu. Olen jo pari kolme kertaa kuvitellut, että kirjoitin viestini vastauksena jollekin toiselle sinun viestisi jälkeen, eikä niin päin, että sinä kirjoitit vastauksena minulle.
Meinasin ensin sanoa tähän, että jos luterilaisuus halventaa luotuisuutta, niin nuo kaksi ovat siihen harvinainen poikkeus, joka ei todella tee kokonaisuuden kannalta mitään, eikä sano kokonaisuudesta mitään. Mutta kun kirjoitin tuon ylempänä olevan ajatukseni, niin huomasin, että tämäkin affirmaatio koskee vain luotuisuutta materiana. Ei luotuisuutta ihmisyytenä tai sosiaalisena todellisuutena.
Myöhempi lisäys tähän kohtaan:
Ole hyvin varovainen tässä kohdassa sen kanssa, mikä on gnostilaisuuden maailmankuva. Sen mukaan ihminen on oikeasti puhdas henki, joka on “langennut” materiaan. Pelastus tähän on, että ihminen pyrkii saavuttamaan gnosiksen, joka on eräänlaista mystistä tai puhtaasti noeettista (mielen sisäistä) tietoa. Tai tietoa, joka on täysin erossa ihmisen persoonasta ja yksilöydestä, johon tai josta osalliseksi hänen katsotaan siis langenneen, ja josta hänen tulee pyrkiä pelastumaan pois.
Onko inkarnaation ja sakramenttien tarkoitus siis affirmoida materia jollain tavalla? Se, että ne pelkästään osoittavat, ettei Jumalan ole mahdotonta olla materian kanssa tekemisissä, ei ole paljoa sanottu. Paitsi jos lähtökohta on tuo täysin gnostilainen positio, jossa materia on absoluuttisesti erehdys. Vain sitä vasten peilattuna inkarnaatio ja sakramentit voi mainita argumenttina materiaalisen todellisuuden puolesta. Eli siinä jätetään sanomatta paljon enemmän kuin sanotaan.
Keskeistä tässä on se, että gnostilaisesti virittyneessä ajattelussa ei ole kyse halusta saada toteen jotain tiettyä hyvää, vaan päästä pakoon tiettyä pahaa. Sen alkuperäisessä muodossa ihmisen ainoa toivo oli paeta luotuisuutta, joka siis materian lisäksi sisälsi nimenomaan ihmisen piirteet yksilönä ja ihmisten yhteisöt. Jotkut tuntevat vetoa sekä uskonnolliseen että poliittiseen ääriajatteluun siksi, että ne tarjoavat mahdollisuuden häivyttää persoona tai paeta kielteiseksi koettua minuutta joko kohdistamalla ääriajattelun rankaiseva suhtautuminen siihen tai sulautumalla ajattelun tuottamaan kollektiiviin.
Onko se erityislaatuisuus jollain tavalla itse tekstissä, siis siinä, mitä se sanoo? Vai onko se jokin maaginen tai eteerinen metatieto tai rivien välistä tapahtuva vaikutus? Kirjoitin edellä myös viestin 71, joka päättyy näin:
Pointti pätee, vaikka täydellisen sijaan puhutaan hyödyllisestä. Eli onko se erikoislaatuisuus siinä kielessä ja niissä asioissa? Vai onko Raamattu vain token, johon tarttumalla tapahtuu jotain, millä ei ole mitään tekemistä sen sisällön kanssa? Eli toimiiko Raamattu ihmisen luotuisuuden kanssa, vai aina siitä erillään? Miksi? Tai miksi tämä on tarpeen, jos - kuten edellä sanoit - Lutherin mukaan luotuisuus on hyvä asia?
Uskon, että saan ajatuksesta kiinni. Uskon toisaalta, että tällainen puhetapa voi luoda helposti väärinkäsityksiä, jos ei ole selkeänä mielessä luterilaisuudelle ominaiset erittelyt. Minä hahmotan sanasi niin, että puhut ihmisestä lankeemuksen etkä luotuisuuden näkökulmasta. Onhan näet niin, että Jumalan luoma ihmisen intellekti on sinällään väline sanan ymmärtämisessä ja usko on inhimillistä toimintoa. Uskossa ei ole kyse siitä, että on langennut ihminen, jossa vain Kristus uskoo. Jumala luo uuden luonnon: hän antaa uusia mielenliikkeitä, tunteita, jne. jotka toimivat (metafyysisessä merkityksessä) yhden ja saman intellektin ja tahdon kautta. Jumala ei ohita luomistyötään tehdessään meidät pelastuksesta osalliseksi antamalla uskon lahjan, vaan hän valjastaa luomansa käyttöönsä ja aloittaa uudistavan vaikutuksensa meissä.
Vastaanpa tähän ainoaan kohtaan, johon luulen osaavani sanoa mitään: minusta luterilaisen pelastusopin ytimessä ei ole vain pääseminen pakoon jostain pahasta: vapauttaessaan meidät synnin ja kadotuksen alta Kristus yhdistää meidät kolmiyhteisen Jumalan omaan elämään. Yhteys Jumalan ja ihmisen välillä palautetaan. Alkaa ihmiskunnan kirkastaminen, jonka lopputuloksena on jopa suurempi kirkkaus kuin Eedenissä.
Minä ajattelen, että tässä pyhitystyössä on jokaisen ihmisen kohdalla erityislaatuisuutta, koska se, millainen ihminen on esimerkiksi luonteeltaan, vaikuttaa siihen, millaista hedelmä hän kantaa: esimerkiksi täällä ajassa Pyhä Henki saa toisen paneutumaan syvästi opillisiin kysymyksiin ja näin olemaan seurakunnan turvana, toisen hän lohduttamaan niitä, jotka ovat yksin ja toivoa vailla ja täten heijastamaan Kristuksen rakkautta. Nämä kaksi Hengen vaikutusta eivät tietysti sulje toisiaan pois, mutta puhunkin siitä, miten eri uskovien vaellus voi painottua heidän erilaisten persoonallisuuksiensa tähden. Ajattelen, että vielä iankaikkisuudessakin, kun kaikki pyhät ovat “täydellisiä”, he eivät ole yhtä ja samaa kasvotonta massaa, vaan jokainen on ainutlaatuinen yksilö, jonka erityislaatuiset lahjat ovat toisten iloksi.
Käytin ihan harkitusti kieliopillista partiaaliobjektia. Ihmisen äly ei ole kokonaan turmeltunut lankeemuksessa. Jotenkin vain tuntuu siltä, että tarkastelutapasi on liian järkeisopillinen: olemukseltaan usko ei ole älyn toimintaa. En pidä hyödyllisenä saivarrella siitä, mitä uskoon tuleva ihminen alkaa käsittää ja mitä ei.
Kiva kun yrität perustellakin kantasi monisanaisesti. Ikävä kyllä en ymmärrä kovinkaan selkeästi, mitä haluat tarjota tämän vääristyneen (sitä kai tarkoitat?) luterilaisuuden tilalle.